Ätsih ätsih ätsih

Silmiä ja nenää kutittaa, nenä vuotaa ja kurkkukin on kipeä. Koivun kukinta on täydessä käynnissä. Tänä vuonna siitepölyä on ilmassa niin paljon, ettei lääkityskään tunnu pitävän oireita kokonaan poissa. Viime kevään jälkeen sovin allergialääkärin kanssa, ettei aloiteta siedätyshoitoa, koska oireet pysyvät kurissa lääkityksellä. Tämän kevään jälkeen voisin ehkä olla eri mieltä.

Tukkoinen olo ja allergian aiheuttama tulehdustila näkyy tietysti myös Omegawaven mittauksessa. Tässä nousee stressitaso:

Ja tässä puolestaan laskee treenivalmius. Kun olokin oli huono, kävin Peten kanssa vain Märskyssä uimassa vajaan tunnin. Ei kyllä kulkenut yhtään, ja pari satasta piti himmailla, kun kolmosvauhtikin tunti melko pahalta.

Tänään aamulla lukemat olivat onneksi jo hieman paremmat. Toivottavasti ennusteet pitävät paikkansa ja huomenna sataa. Nyt ulkoilma tuntuu lähinnä myrkylliseltä ja pyrin olemaan sisällä ikkunat kiinni. Jos sataa, käyn huomenna juoksemassa. Jos ei sada, taidan sittenkin käydä juoksemassa kun ei tänne mökille muita kamppeita tullut mukaan.

Kokeilin eilen illalla ensimmäistä kertaa nenänhuuhtelukannua, ja se tuntui heti auttavan tukkoiseen oloon. Jännä vehje, mutta toimii hyvin kunhan muistaa hengittää vain suun kautta. Nenäkannulla valutetaan suolavettä toiseen sieraimeen, ja se valuu ulos itsestään lavuaariin siitä toisesta.  Mennessään se huuhtelee nenän limakalvot puhtaiksi. Kannattaa kokeilla, jos allergiat vaivaavat!

Pahoittelut minikuvista ja linkkien puuttumisesta, iPad ei ole ihan ykkösvehje bloggaamiseen mutta ainoa, mikä meillä on nyt mökillä mukana.

Hauskaa vappua!

Hyvä päivä

Ai että oli vaikeaa pysyä Peten ja Tonyn perässä tänään pitkällä pyörälenkillä. En taida ihan vielä olla kokonaan palautunut Mallorcan leiristä. Varsinkin ylämäissä oli vaikeaa, kun peesietu niissä aina katoaa. Lähtö oli Bembölen kahvituvalta, ja reitti kulki Veikkolan, Kylmälän, Siuntion ja Lohjan kautta takaisin lähtöpaikalle. Pieniä suunnistusvaikeuksia oli, kun suunniteltu reitti Annilantien kautta olikin hiekkatie mutta siitä selvittiin improvisoimalla. Yhteensä kilsoja kertyi  vajaat 107, ajoaika ovelta ovelle vähän alle 4 tuntia (okei, 3.59).

Se oli kyllä hienoa, että pystyimme ajamaan lenkin lyhyissä shortseissa, lyhythihaisissa paidoissa ja irtohihoissa - ei tarvittu takkeja eikä irtolahkeita. Ilahduttavan paljon oli muitakin pyöräilijöitä liikkeellä monenlaisella kalustolla. Minulla oli ensimmäistä kertaa alla eilen Velo & Oxygenistä ostamani vaaleanpunaiset renkaat #TeamElinaJouhki- hengessä. Yllättävän hyvin ne tuohon Sliceen sopivat.

Kuvia lenkistä ei ole, koska puhelimeni lakkasi toimimasta. En tiedä mikä ihme siihen tuli, se ei vaan mene enää päälle vaikka kuinka sitä lataan. Olen vaihtamassa työpaikkaa parin viikon päästä, noinkohan nykyinen työnantaja vielä ostaisi minulle uuden puhelimen. Jos ei, varmaan sieltä löytyy joku varapuhelin, ettei tarvitse olla kokonaan ilman.

Ihan pian lähdemme Peten kanssa April Jazziin katsomaan Angelique Kidjoa. Tosi kiva mennä sinne monen vuoden taon jälkeen! Festivaalin ensimmäisinä vuosina 1980-luvun lopussa Pete oli siellä usein soittamassa Espoo Big Bandissa ja minä tietenkin groupiena mukana. Sellainen moniosaaja se Pete on. Tosin nyt on saksofoni ollut jo aika monta vuotta portaiden alla pölyä keräämässä, mutta ehkä jonain vuonna se soi taas.

Team Elina Jouhki

Baba Lybeck kirjoitti tänään blogissaan Elina Jouhkista, jonka sai viime viikolla tietää sairastuneensa jo toistamiseen leukemiaan. Elinan piti osallistua Frankfurtin Ironmaniin tulevana kesänä ja tempaista porukalla rintasyövän ehkäisemisen puolesta ajamalla kisa vaaleanpunaisilla renkailla. Nyt leukemian uusimisen syötä  suunnitelmat ovat muuttuneet. Postauksessaan Baba ehdotti, että juoksemme, pyöräilemme ja uimme Elinan puolesta nyt, kun hän ei itse siihen pysty. Siltä istumalta silmät kyynelissä laitoin Baballe viestin, että haluan mukaan tiimiin.

Halusin mukaan, koska minulle aikaisemmin tuntemattoman ikätoverini Elinan rohkeus, sisukkuus ja positiivisuus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Tähän saakka olen seurannut Elinan tarinaa vain Facebookista.

Tiimiläisenä omistan kaikki harjoitukseni ja kilpailuni Elinalle. Kaikille tiimiläisille pyritään järjestämään vaaleanpunaiset hihanauhat ja pyöränkumit. Niitä käyttäisin mielelläni, vaikkei minulla muuten mitään pinkkiä koskaan olekaan. Tavoitteeni tiimin jäsenenä on lisätä tietoisuutta rintasyövästä, saada uusia jäseniä SPR:n kantasolurekisteriin ja edistää Team Elina Jouhki -keräystä Syöpäsäätiölle.

Ihailen suuresti myös kahdesti leukemian sairastanutta Antti Hagqvistia. Olin hänen kanssaan samaan aikaan juoksuosuudella Kuopion perusmatkalla 2012. Tunnistin hänet ulkonäöltä varmaan joidenkin lehtijuttujen perusteella ja kannustin häntä siinä juostessa, vaikka hänen matkansa pituus ja rankkuus kilpailun lähtöviivalle selvisivätkin minulle oikeastaan vasta Voita itsesi -triathlonkirjan tarinasta. Hyvin on jäänyt mieleen myös ihan ansaittu Alex Stubbin hehkutus Antin juostessa maaliin. Antista oli todella hyvä juttu myös Hesarissa aikaisemmin tänä vuonna. Kannattaa lukea ja inspiroitua!

Olen pari kertaa joutunut itse pelkäämään sairastavani rintasyöpää. Lähes 19 vuotta sitten huomasin rinnassani kyhmyn, jota sitten tutkittiin Jorvissa mammografiassa ja ultraäänellä. Pelko kylmäsi sydänalaa ennen kuin ohutneulanäyte paljasti, että kyseessä oli vain tukkeutunut maitotiehyt. Imetin silloin esikoistani, ja oli hirvittävää edes lyhyen hetken ajatella etten ehkä näkisi hänen kasvavan. Toinen väärä hälytys tuli viime vuoden syksyllä, kun taas kävin mammografissa. Siinä oli jotain varjostumia, jotka onneksi kontrollikuvauksissa puolen vuoden kuluttua tänä keväänä todettiin vaarattomiksi. Käykää naiset mammografiassa 5 vuoden välein täytettyänne 40!

Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen siitä, että olen terve ja pystyn treenaamaan. Vähän samanlaisia ajatuksia minulla liittyy ikääntymiseen. Täytin pari viikkoa sitten 46 vuotta, enkä koskaan ole oikein ymmärtänyt, miksei naisen iästä muka saa puhua tai miksi pitäisi jo 20. kerran täyttää "25". Minusta on hienoa saada viettää synttäreitä terveenä vuosi toisensa jälkeen.

Viimeinen päivä Mallorcalla

Viimeiseksi päiväksi olimme Peten kanssa säästäneet ajelun Sa Calobraan. Kilsoja kertyisi noin 120 ja nousumetrejä 2000, joten lähdimme liikkeelle jo puoli kymmeneltä heti aamiaisen jälkeen. Alkumatka sujui joutuisasti, ja löysimme pienen etsiskelyn jälkeen oikean tienkin Pollencasta Lluciin. Loiva nousu alkoi melkein samantien, ja tästä sitten vähän jyrkempikin:

Vaikka säätiedotuksissa oli pitkin viikkoa luvattu sadetta ja jopa ukkosta, oli keli todella lämmin ja aurinkoinen. Tämän ensimmäisen nousun olimme laskeneet alas jo ensimmäisenä päivänä, ja nyt oli kiva kiivetä se ylös. Luullakseni tämä mäki on myös Mallorcan IM-reitillä. 

Emme juurikaan pitäneet taukoja paitsi karttaa lukiessa (usein) ja vettä ostettaessa (muutama kerta). Olisi aika kiva, jos pyörävuokraamosta voisi vuokrata jonkun Garmin-vehkeen jossa suosituimmat reitit olisivat valmiiksi. Matkalla tapasimme pari jo hotelliltakin tuttua tamperelaista kaveria. Heidän porukastaan oli yksi kaatunut pyörällä peesatessaan edelläajavaa vähän liian lähellä matkan ensimmäisinä päivinä ja joutuu hoidattamaan haavojaan joka päivä terveysasemalla. Pyöräily ei tietenkään onnistu. Ambulanssilla haetaan kuulemma 3-4 kolaroinutta pyöräilijää päivittäin hoitoon sairaalaan Palmaan. 

Noh, me pysyimme onneksi pystyssä tänäänkin. Olin kyllä normaaliakin tarkempi siitä, ettei eturenkaani ylitä Petrin takarengasta missään tilanteessa. Pidimme pienen tauon ennen Sa Calobraan kääntymista ja siitä lähdimme sattumalta ajamaan pieneen ylämäkeen samaan aikaan jonkun lahtelaisen porukan kanssa. Mukavia tyyppejä, ja vitsikäs seuran nimi: Royal Cycling Club Lahti. Suomen lippu Heltrin paidassa on aika hyvä keskustelunherättäjä. Kerran meille huudettiin jopa ohiajavasta autosta, että "jaksaa, jaksaa!".

Lasku Sa Calobraan oli lopulta 9,5 kilometriä pitkä ja aika vauhdikas, vaikka jarruttelinkin reilusti ennen mutkia ja otin kaiken varman päälle. Kerran jarrutin vähän liiankin kanssa  ja takarengas lukkiutui ihan pieneksi hetkeksi. Vastaantulevien ja ohittavien autojen ja varsinkin bussien kanssa sai kyllä olla tarkkana. Pyöriäkin tuli takaa ohi. Moni oli pysähtynyt mäen huipulla pukemaan takin tai liivin, mutta meillä ei tälläkään reissulla ollut mitään varavaatteita mukana. Ilmankin selvittiin, kun oli lämmin päivä.

Päästyämme alas rantaan istuimme hetkeksi alas ja söimme hyvää paprikapiirakkaa. Tällä reissulla olen tykästynyt Cokikseen pyörälenkkieväänä, ja join sitä taas. Koska muuten en juurikaan käytä kofeiinia, Cokis silloin tällöin kyllä piristää mukavasti. Kaikki energia tulikin tarpeeseen, kun lähdime ajamaan samaa reittiä ylös. Lahtelaiset uudet ystävämme vitsailivat, että veneelläkin kuulemma pääsisi pois. Reilu tunti minulla meni kapuamiseen. Pete oli nopeampi ja jo totuttuun tapaan odotteli minua huipulla. Kiivetessä juttelin parin norjalaisnaisen kanssa. Toinen heistä oli ilmoittautunut Haugesundin puolikkaalle heinäkuussa.

Tykkään kyllä ajaa ylämäkeen, varsinkin kun ne ovat "ajettavia" eli ei tarvitse nousta putkelle ja ylös pääsee kun vaan jaksaa kampia pyörittää ja pyörittää. Lajivoima kehittyy! Aika nopeasti jalat myös palautuvat ylämäistä, kun niitä usein seuraa pitkä alamäki.

Loppumatkasta meillä oli aika kova vastatuuli ja taas pieniä suunnistusongelmia kun halusimme välttää isoja teitä. Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä, kun olimme säännöllisesti syöneet geelejä ja juoneet vettä. Minulla vesi tuntui ihan konkreettisesti aina pysähtyessä valuvan pitkin selkää. Samanlaista fiilistä ei ole tullut urheilujuoman kanssa, ehkä se vesi imeytyy vähän huonommin ja tulee nopeammin "läpi".

Lepopäivä

On se hyvä, että saari on täynnä suomalaisia kokeneita triathlonisteja. Saa hyviä neuvoja vähän kuin huomaamatta. Eilen juttelimme baarissa niitä näitä, ja samassa yhteydessä vähän väittelimme myös siitä, kannattaako rakot päkiän alla puhkaista vai ei. Itse olin siinä käsityksessä että ei, mutta asia jäi kuitenkin niin paljon mietityttämään, että kävin hotellin respasta kysäisemässä mahdollisuutta lääkärin konsultaatioon.

Onnistuihan se. Puolisen tuntia myöhemmin lääkäri koputti hotellihuoneemme ovella ja alkoi hommiin. Ensin piti poistaa ne Compeed-laastarit, jotka olin tietämättömyyttäni rakkojen päälle laittanut. Ei olisi pitänyt, missään tapauksessa. Oikean jalan rakko puhkesi siinä laastaria irroitettaessa. Vasemmassa jalassa taitaa olla vähän pahempi tilanne, ja se laastari irtosikin ilman ihovaurioita. Vasempaan päkiään lääkäri pisteli reikiä steriilillä neulalla varmaan 5-6, mutta nestettä ei juurikaan tullut ulos. Itse en jalkapohjia juurikaan katsellut, mutta tilannetta lähempää seuranneen Peten ilmeestä päättelin että ovat ne varmaan paremmassakin kunnossa olleet.

Molempiin jalkoihin laitettiin vielä joku antibioottia sisältänyt sidos ja sen päälle vielä sideaharsoa ja ideaalisiteen tapaista. Sidokset saan ottaa pois tänään illalla, minkä jälkeen jalkoja pitää vielä huljutella  lämpimässä vedessä. Sain lisäksi reseptin jollekin rasvalle, jolla jalkoja rasvaillaan kolmisen päivää. Ja tietenkin laskun, joka toivottavasti menee matkavakuutuksen piikkiin.

Oikealla jalalla voin jo kävellä melkein normaalisti, mutta vasen on edelleen tosi kipeä. Tänään pidän lepopäivän, kun käyn Peten kanssa klenkkailemassa Palmassa. Hän lähti jo seitsemältä ajamaan lyhyehköä lenkkiä itsekseen, ja yhteisenä tavoitteena meillä on ehtiä sen jälkeen hotellin aamiaiselle. Saa nähdä onnistuuko. Ukkonenkin jyrisi hetken, mutta sade ei koskaan ehtinyt tänne saakka. Nyt ilma on taas aurinkoinen, kuten parvekekuvasta ilmenee:

Huomenna, jos vasen jalka on edes vähän paremmassa kunnossa, aiomme ajaa Sa Calobran lenkin. Sillä on pituutta noin 116,56 km ja nousumetrejä hirmuiset 2009,16 (katsoin tarkat lukemat Mallorcan pyöräilykartasta). Sa Calobra sijaistee rannalla pitkän alamäen päässä. Tässä nousuprofiili:

Epäonnen pyörälenkki

Matkaan lähti neljä pyöräilijää, mutta vain yksi ajoi suunnitellun 120 kilsan lenkin loppuun saakka. Kaikilta muilta se keskeytyi syystä tai toisesta. Epäonnea kerrakseen.

Ensimmäisen kerran porukka pieneni jo 25 kilometrin jälkeen, kun edellispäivänä sairastellut ystävämme päätti kääntyä takaisin huonon olon vuoksi. Me muut jatkoimme matkaa, kunnes reilut 50 ajettuamme minulta puhkesi rengas ylämäessä. Psiuuh vaan se poksahti. Onneksi oli avuliaita renkaanvaihtajia ja varakumi mukana. Matka jatkui kohti Curan luostaria, jonne päästäkseen pitää kiivetä reilun neljän kilsan mittainen mäki. Noin kilometri ennen huippua minulla poksahti rengas uudelleen. Laitoin edellä ajaneelle Petelle tekstarin ja päätin kävellä ylöspäin. Otin kengät pois jalasta, koska klossit olivat liukkaat.

Eka renkaanvaihto

Vajaan kilsan olin ehtinyt kävellä, kun vastaan jo ajoivat Pete ja Toffe. He ryhtyivätkin ripeästi renkaanvaihtopuuhiin. Siinä kävellessä oli jo pari muutakin pyöräilijää ehtinyt apua tarjota. Avuliasta porukkaa! Tämä kolmas sisärengas puhkesi jo pumppausvaiheessa. Vasta nyt huomasimme, että vannenauhassa oli reikä. Siksi ne sisäkumit siis poksahtelivat. Ei ollut mitään järkeä rikkoa vielä sitä kolmattakin sisäkumia, kun ei se kestäisi kuitenkaan ilman uutta vannenauhaa. Vähän aikaa mietimme mitä tekisimme, ja lopulta päädyimme pohdinnoissamme siihen, että Toffe lähtee ajamaan hotellille ja me Petrin kanssa tulemme perässä taksilla. 

Toinen renkaanvaihto. Tässä tunnelma oli jo hienoisesti pilalla, enkä jaksanut sommitella kuvaa. On siinä kuitenkin ne tärkeimmät: hieno maisema,  Pete ja Peten kypärästä kasvavat kukat.

Luostarin sisäänkäynti:

Luostarin kahvilassa söimme hyvät leivät ja soitimme minulle pyörän vuokranneeseen liikkeeseen kysyäksemme että mitäs nyt. He eivät päässeet meitä hakemaan, mutta lupasivat maksaa taksin saaren halki takaisin Alcudiaan. Taksia odotellessa oli aikaa katselle pyöräilijöitä. Paikalle saapui mm. pari pyöräilijää Haute Route 2013 -ajopaidoissa-a shortseissa. Ajattelin, että kyllä minäkin varmaan kaikki tarjolla olevat kamppeet ostaisin, jos niin rajuun kisaan olisin osallistunut. Samassa tilaamamme taksi kaartoi pihaan ja aloimme irroitella eturenkaita pyöristä ja pakata niitä autoon. Haute Route -tyypit katsoivat touhuamme niin pahasti, että Pete tunsi tarpeelliseksi kertoa heille, ettei toinen pyörä ole ajokunnossa ja että vain siksi hyppäämme taksin kyytiin. Vastaukseksi tuli saksalaisella aksentilla hyväksyvä "okay, that is acceptable". 

Odotin taksia suht iloisella mielellä. Mieleen taisi jo tässä nousta kiitollisuus siitä, ettei rengas poksahtanut kertaakaan edellisenä päivänä vauhdikkaassa alamäessä.

Taksimatka pyöräliikkeeseen maksoi enemmän kuin pyörän vuokra viideksi päiväksi, joten Bimont bikes taisi tässä jäädä vähän tappiolle. Kuten luvattua, he maksoivat taksin ja sain uuden takavanteen ja -renkaan toisesta pyörästä ja vielä uudet sisuritkin puhjenneiden tilalle. 

Ilman sukkia ajelu ja kävely kostautui ikävällä tavalla. Minulla on nyt molemmissa päkiöissä usean neliösentin rakkulat. Käveleminen on vaikeaa, ja tänä aamuna olin vähän epävarma siitä, pystyisinkö ajamaan pyörällä. Ajettuani koelenkin korttelin ympäri päätin kuitenkin lähteä. Ajoimme Peten kanssa melko tasaisen vajaan 80 kilsan lenkin. Varsinkin ylämäissä päkiöissä tuntui vähän pahalta, mutta Compeed-laastarien ja Ibusalin myötä silti siedettävältä.

Ilman sukkia ajaminen on tyhmää. Tänään lenkillä ajoimme paria kokeneempaa seurakaveria vastaan, ja pysähdyimme hetkeksi juttelemaan. Kun avauduin sukitta ajamisesta ja kipeistä rakoista, kuulin että rakot tulevat heti jos kantapää vähänkään nousee. Ja on se tainnut minulla mäissä sitten nousta. 

Hotellissamme (Viva Tropic & Spa) on tosi hieno säilytystila pyörille:

Niiden kuljettaminen huoneisiin ja parvekkeille onkin kielletty, samoin kuin pyöräkengillä kävely sisällä. Ei haittaa, kun on noin hieno tila varattu pyörille ja lukonkin saa ilmaiseksi lainaan vastaanotosta.

Eka ajopäivä

Kymmenen maissa olimme syöneet hotellin melko arvokkaan aamiaisen (16,50 eur/hlö) ja saaneet vuokrapyörät alle. Suuntasimme parin kaverin kanssa 138 kilsan pyörälenkille. En nyt muista ihan tarkkaan mitkä kaikki nousut matkalle osuivat, mutta Toffe oli suunnitellut loistavan reitin. Me emme vielä ole saaneet aikaiseksi ostaa edes karttaa. Huomenna viimeistään sekin on edessä.

Vähän etukäteen hirvitti lähteä ekana päivänä ajamaan moista lenkkiä, varsinkin kun tiesin matkalle osuvan pari nousua, joista ensimmäinen oli 5 kilsaa pitkä ja toinen 13. Mielessäni kajastelivat Kanarian pahimmat nousut, joista yhdessä kerran jouduin taluttamaankin pyörää, kun en pysähdyksen jälkeen enää päässyt ajamaan. Lenkin alkupätkä sujui mukavan leppoisasti, ja sen ensimmäisen nousun jälkeen olin vielä ihan hyvissä voimissa, kun pysähdyimme välipalalle. Otin vettä ja pari palloa jätskiä. Paikka oli ihan uskomaton:

Meillä ei koskaan ole ollut samanlaisia tuulipukuja, mutta samikset pyörävaatteet meiltä kyllä löytyy! Aika pian pysähdyksen jälkeen oli edessä se 13 kilsan ylämäki, jossa nousua oli vielä jokunen prosentti enemmän kuin ensimmäisessä nyppylässä. Hissukseen pyörittelin sen ylös. Olin jo mäen alkaessa katsonut, että päällä ollaan, kun on ajettu 88 kilsaa. Palkitsin itseni aina vartin välien GU:n mansikkakarkeilla ja vedellä. Ne energiakarkit  (GU chomps) ovat käteviä, kun geeliä on vähän hankala puristella suuhun jyrkähkössä ylämäessä. Koko pussi meni, ja lopulta se 88 kilsaakin tuli täyteen ja pääsimme huipulle. Pahimmat pelot jäivät tällä kertaa onneksi toteutumatta, ja jaksoin pyöritellä hyvin koko matkan. Syke pysyi samana, mutta vauhti alkoi hiipua loppua kohden. Nousuun meni aikaa reilu tunti.

Tässä viimeiset metrit pitkästä noususta. Vähän on jo asento lytyssä ja pää roikkuu:

Ei taukoa ilman huulien rasvausta, vieressä Toffe:

Taustalla näkyy paljon pyöräilijöitä, välillä meitä oli jopa ruuhkaksi asti. Tunneli oli vielä ylämäkeä, ja tuli sen jälkeen vielä joitakin kilsoja kumpuilevaakin maastoa, mutta pääasiassa loppumatka tuosta hotellille oli hienoa alamäkeä. Ihan jokaista mutkaa en pystynyt olemaan jarruttamatta, sitä täytyy vielä harjoitella. Kun kerran kovassa vauhdissa katsahdin nopeusmittariin, se näytti 62 km/h. Oli haipakkaa.

Reilun kuuden tunnin ajelun jälkeen pääsimme hotellille. Olipas mieleenpainuva retki, kiitos matkanjohtaja Toffelle ja Teemulle ja Petrille loistoseurasta!

Huomenna ajetaan 120 km tasaisella. Sitä ennen pitää taas syödä kunnolla, että jaksaa. Mä kyllä tykkään tästä Mallorcasta!