Fiskars Village Gravel Grinder 65 km

Tallinnan kisan jälkeen on varsinkin pyöräily maistunut. Lähinnä olen ajanut työmatkoja, ja se on tuntunut pitkästä aikaa tosi kivalta. Varsinkin hienoina aurinkoisina aamuina työmatkapyöräily peittoaa mustien metrotunnelien (tai kännykän) tuijottamisen mennen tullen.

Jo kesällä oli tietoomme tullut Fiskars Village Trail Centerin Gravel Grinder -tapahtuma lauantaina 18.8. Reittejä oli kaksi: 35 ja 65 km ja molemmissa kilpa- ja kuntosarjat miehille ja naisille erikseen. Vain kilpasarjassa jaettiin palkintoja ja kuntosarjan lähtö tapahtui 5 minuuttia kilpasarjan jälkeen, muuta eroa ei sarjoilla ollut. Etukäteen emme olleet kisaan ilmoittautuneet, mutta onneksi jälki-ilmoittautuminen olisi mahdollista vielä kisa-aamuna.

Kun lähdimme aamulla mökiltä ajamaan Fiskarsiin, satoi kaatamalla. Vain pienen hetken välähti mielessä, että jos jäisinkin tänne mökille sadetta pitelemään ja lukemaan kirjaa takkatulen ääreen, mutta päätetty mikä päätetty. Sade loppui onneksi jo automatkan aikana ja saimme valmistautua kisaan kuivassa ja lämpimässä kelissä.

Olosuhteet mökkitiellä.

Etukäteen olin (laiskuuttani?) vähän ajatellut, että ajaisin vain sen 35 kilsaa, mutta siinä ilmoittautuessa päätin kuitenkin lähteä pitemmälle reitille. Kun koko viime talvenkin ajelin viikonloppuisin pyörällä kolmen tunnin lenkkejä, se 35 kilsaa olisi voinut tuntua vähän lyhyeltä.

Ilmoittautuessa saimme High5-geelejä ja yhdet sisuritkin kaupan päälle. Osallistumismaksuun (38 eur + 10 eur jälki-ilmoittautumislisä) sisältyi myös keittolounas ja suihku kisan jälkeen. Ajanottoa varten oli nilkkaan kiinnitettävä chippi. Reitin varrella oli kaksi huoltopistettä, joissa pystyi täyttämään vesipullot vedellä tai urheilujuomalla. Ihan ok hinta minusta.

Matkalla kilpailukeskukseen.

Oli jännittävää mennä ihan uudenlaiseen kisaan. Triathlon-kuvioissa tietää ja etukäteen ainakin vähän, millaista porukkaa sinne on tulossa ja miten oma taso suhteutuu muiden tekemisiin. Fiskarsiin mennessä ei oikein tiedetty, mitä odottaa: millaista porukkaa sinne on tullut, kuinka paljon ja millaista vauhtia lähdetään pitämään. Siellä näyttikin olevan mukana über-bikerien lisäksi myös ihan tavallisia ihmisiä. Kalustoakin oli monenlaista: hybridejä, fat bikeja, maastopyöriä sekä cyclocross- ja gravelpyöriä. Osallistujia oli yhteensä 84.

Oma GT Grade -pyörä etualalla, takana kilpailukeskus.

Pete lähti matkaan kilpasarjassa, minä kuntosarjassa viisi minuuttia myöhemmin.  Heti alkuun oli vähän nousua ja ylämäkiä. Vaikka ajatus oli lähteä ajamaan ihan rauhassa, ekoissa ylämäissä joukon hännillä tuli sellainen fiilis, ettei näin hiljaa voi ajella. Vähän lähti siis alkukilometreillä vauhti keulimaan ja alkoi jopa puuskututtaa. Ohitusten jälkeen oli kyllä tosi hyvin tilaa ajaa, mutta edessä ollut ryhmä ajoi sen verran kovempaa, etten saanut sitä kiinni.

Lähtöön pari minuuttia.

Alkurynnistyksen jälkeen tasoittelin hengistystä ja hidastin vähän vauhtia. Reitti oli merkitty pienillä viitoilla, jossa oli mustia nuolia. Risteyksissä oli vielä maahan piirretty punaisella maalilla nuolia merkkaamaan oikeaa suuntaa. Tästä huolimatta ajoin 30 kilsan paikkeilla harhaan. Aloin ihmetellä, miksei maassa enää näy pyörien renkaiden jälkiä. Lopulta pysähdyin katsomaan karttaa, jonka onneksi olin hakenut mukaan juuri ennen lähtöä. Kun vielä katsoin kännykästä oikean sijaintini huomasin, että olin ajanut jo noin kilometrin väärään suuntaan.



Kymmenisen minuuttia meni siinä häröillessä. Risteys oli ihan hyvin merkitty, en tiedä miksen niitä nuolia huomannut. Loppumatkan pysyinkin sitten paremmin reitillä. Siinä tosin auttoi yksi turkulainen mies, jonka kanssa ajoimme melko samaa vauhtia ja vähän juttelinkin. Yhdessä toisessakin risteyksessä meinasin ajaa suoraan, vaikka piti kääntyä oikealle. Siinä oli merkintä vain maassa punaisilla nuolilla, viittaa ei näkynyt lainkaan. On tainnut tulla aika uusia ajolasit, joissa ei enää ole muutamaan vuoteen ollut ihan riittävän paljon miinusta puhumattakaan plussasta #aikuisnäkö.

Reitti oli tosi kiva - lähes koko ajan mentiin ylä- tai alamäkeen. Yhteensä nousua reitillä oli noin 1000 metriä. Joillain pätkillä tiellä ollut sora oli melko kookasta, ja varsinkin alamäissä sai pyörästä pitää kiinni ihan kunnolla, että pysyi pystyssä. Kivet vain kolisivat runkoon, kun siinä tasapainoiltiin. Välillä oli kyllä aikamoista höykytystä ja toivoin vaan, että pyörä pysyisi kasassa. Kovempaankin eli jarruttelematta olisi varmaan voinut mennä, jos vaan olisi uskaltanut. Tosi kiva sunnuntai-ajelu ihan uusissa maisemissa kuitenkin.

Kisan jälkeen. Kuvan otti Pete.

Tapahtuma oli oikein onnistunut: reitti oli hyvä, järjestelyt toimivat ja linssikeitto maukasta. Ensi vuonnakin ollaan todennäköisesti mukana, jos vaan mahdollista. Itselle muistiin seuraavaa kertaa varten: risteyksissä kannattaa olla tarkkana ja kilpasarjaan ilmoittautua, kun siellä jaetaan palkintoja. Eilen 65 km kilpasarjassa oli vain yksi nainen ja minä olin pienen eksymisseikkailunkin jälkeen kuntosarjan toinen.

Tulokset.

Ironman Tallinn 4.8.2018

Ironman-kisa, jossa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 km ja juostaan lopuksi maraton, järjestettiin Tallinnassa nyt ensimmäistä kertaa. Ensimmäisiin kertoihin sisältyy aina tiettyä jännitystä järjestelyjen sujumisesta, niin tälläkin kertaa. Esimerkiksi Athlete Guide ilmestyi vasta viikkoa ennen kisaa. Aikaisemmissa kisoissa se on tullut sen verran aikaisin, että olen jopa vähän kauhistunut, että niinkö lähellä se kisa on.

Tallinna valikoitui meille Peten kanssa tämän vuoden kisaksi siksi, että se on lähellä ja logistisesti helppo; ei tarvinnut vuokrata pyörälaukkuja, pakata pyöriä eikä lentää kisapaikalle. Varasin meille laivamatkat Tallink Megastarilla mennentullen. Pyörät piti viedä laivaan autokannen kautta ja jättää sinne, mutta sekin meni ihan hyvin. Minulla oli selässä 50 litran reppu, ja Petellä mukanaan vedettävä matkalaukku. Siirtymiset menivät siis kävelyksi, kun ei saatu kaikkia tavaroita selkään.

Meillä oli mukana pari lukkoa ja Peten viime hetken neronväläyksen ansiosta myös kuplamuovia, jota laitoimme vierekkäin lukitsemiemme pyörien väliin.

Pyöriä lukitaan.

Aika pitkiä ja kuumia olivat siirtymät satamissa.

Hotellimme (Hotell Palace) oli maalipaikan, Vapaudenaukion laidalla. Se oli oikein toimiva ratkaisu, kun illalla kisan jälkeen oli niin lyhyt matka suihkuun ja nukkumaan.

Maalialue hotellihuoneen ikkunasta.

Kisan uinti oli tietenkin Itämeressä, jonka lämpötila yleensä tässä vaiheessa vuotta on 18-20 astetta. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että veden lämpötila on alle 10 astetta, luulin sitä vitsiksi tai jopa trollaukseksi. Ennemminkin olin jo ehtinyt miettiä, että onko vesi niin lämmintä, että märkäpuku olisi kokonaan kielletty. Onneksi tuulet kääntyivät ja työnsivät lämmintä vettä Viron rannikolle niin, että kisa-aamuna veden lämpötila oli 15,4 astetta ja sääntöjen mukaan voitiin uida täysi matka.

KIsa-aamuna pääsimme uimapaikalle järjestäjän bussilla, josta tosin saatiin varmistus vasta edellisenä päivänä. Koska vesi oli niin kylmää, halusin ehdottomasti käydä uimassa jo ennen starttia. Ensimmäiset pari minuuttia tuntuivat viileältä, mutta kuitenkin siltä, että uinti sujuu. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, eivätkä meduusat tykkää noin kylmästä vedestä. Niitäkään ei siis ollut.

Minulla oli neopreenihattu ja sen päällä kisan uimalakki. Koska uimalakkeja oli jaossa lähdössä, otin vielä toisen eikä pää tai oikeastaan mikään muukaan paikka uidessa palellut tai kohmettunut, ei edes se tyypillisin eli vasemman käden pikkurilli.

Tri Diet Conquerin edustus Tallinnassa: me ja Pekka AWA-lakissaan Peten takana.
Kuva: Hannu Jumkkaala

Rolling startissa taisin jäädä taas vähän liian taakse, kun tuntui, että olin koko ajan uinnissa ohituskaistalla. Rinulityyppejäkin tuli vastaan yllättävän monta. Rata näytti ohjeissa melko selkeältä, mutta siinä uidessa sitä ei ollut yhtä helppo hahmottaa. Tuntui ennemminkin labyrintilta. Poijutkin olisivat voineet olla isompia, niitä oli välillä vaikea nähdä. Pari välipoijuakin olisi ollut ihan paikallaan. Maalisuoralla tuli pari iskua päähän, kun yritin läpi jostain ilmeisesti liian tiukasta välistä. Ihan suorinta reittiä en tullut, sillä Suuntoni näytti uiduksi matkaksi 4100 metriä,

Ekan kerran missään kisassa huomasin, että uimareita oli pysähtynyt pitelemään kiinni kanooteista. Kylmä taisi osalle kilpailijoista tehdä tepposensa.

Hyvä fiilis uinnin jälkeen.
Kuva: Hannu Junkkaala

Juostessani vaihtoon huomasin (vai huusiko joku), että Petehän on heti siinä perässä. Ehdittiin pienet moikat siinä heittää matkalla riisumaan märkkäreitä. Oli kiva tietää, että hänelläkin uinti oli mennyt hyvin.

Kylmään veteen mieltyneelle Petelle ei tehnyt uinti tiukkaakaan.
Kuva: Hannu Junkkaala

Kahtena kierroksena ajettu pyöräreitti oli tasainen ja nopea. Mäkiä ei juurikaan ollut, ja asfaltti oli hyvässä kunnossa. Ei näkynyt edes Suomen teillä niin tutuksi tulleita reikiä tai railoja. Parikymmentä kilsaa oli vähän karkeampaa alustaa, mutta muuten se oli ihan loistava. Pyörällä tuli pari sadekuuroa ja ukkostikin, mutta kylmä ei tullut. Huollot toimivat hyvin, pari kertaa pysähdyin käymään vessassa.

Pyörä kulki todella hyvin, ja tavoitetehot oli helppo ylläpitää. Siinä ehdin jo hetken aikaa ajatella, että hitto - mähän oon ihan kone!

Juoksu olikin sitten vähän toisenlainen tarina. Kierros alkoi ylämäellä, ja niitä oli reitillä muitakin. Oma inhokkini oli yhden tien ylitystä varten rakennettu väliaikainen, jyrkkä metallisilta. Se ei väsyneillä jaloilla ollut kiva. Reitillä oli paljon myös tiukkoja käännöksiä, joten se ei muutenkaan ollut erityisen nopea.

Juoksuosuuden aikana oli aurinkokin tullut esiin, ja keli tuntui helteiseltä. Viilentelin kroppaa sienillä, jäillä ja vedellä. Jo etukäteen olin päättänyt kävellä sen jyrkimmän mäen, mutta lopulta jouduin ottamaan kävelyaskelia muuallakin, kierros kierrokselta useammin. Etenkään kahdella viimeisellä kierroksella ei henki kulkenut eikä syke noussut. Positiivista oli se, ettei ennen kisaa kipeä jalka ei vihoitellut. Huono maratontulos johtui lähinnä varmaan vaan väsymisestä ja rankasta reitistä ja kelistä.

Kannustus reitillä oli tosi mahtavaa, suomalaisia tuntui olevan paljon reitin varrella. Erityiskiitos kannustuksesta oman seuran rytmiryhmälle ja muille tutuille suomalaisille! Superhienolta tuntui saada kannustusta omilta treenikavereilta ja tyypeiltä, jotka tietävät, miltä se kisaaminen oikeasti tuntuu.

Maalissa vihdoinkin! Kuva: Pete

Kun sitten lopulta pääsin maaliin reilun kolmentoista tunnin hikoilun jälkeen, tarjolla oli vain vettä, banaania, omenaa ja appelsiinia. Hampurilaisiakin oli kuulemma ollut, mutta ne olivat jo loppuneet. En ole varma, olisinko pystynyt sellaista heti kisan jälkeen syömään, mutta olisihan se ollut kiva, että niitä olisi riittänyt vielä meille vähän hitaammillekin Ironmaneille. Olisin siis odottanut parempaa.

Tässä vielä meidän molempien viralliset tulokset. Pete teki hienon uuden ennätyksen, ja pääsi reilusti alle 11:n tunnin!

Kisan jälkeen töihinpaluu ei onnistunut suunnitellusti maanantaina, kun sairastuin vatsatautiin. Aika häijy olo on nyt, kun energiavaje on kova, mutta en voi syödä oikeastaan yhtään mitään.