tiistai 28. kesäkuuta 2016

Köh köh

Viime lauantaina tein ison virheen. Olin loppuviikon ollut kipeänä, ja edellispäivänä käynyt pienellä uinnilla mökkijärvessä. Lauantain treeniohjelmassa oli tosi kivan ja etenkin tärkeän kuuloinen treeni; pyörää IM-tehoilla jonka jälkeen vielä juoksuvetoja. En malttanut olla lähtemättä pyöräilemään, vaikka olo oli edelleen kehno. Päätin vain jättää ne vedot tekemättä ja edellä muutenkin hissuksiin omaan tahtiin.

Ajoin tutun lenkin Kiskoon ja sieltä Karjalohjan ja Sammatin kautta takaisin lähtöpaikalle Lahnajärvelle. Sykemittarin lähettimestä oli loppunut patteri, ja muistin sen vasta kun syke ei tullutkaan heti näkyviin Garmin Edgeen. Ajoin lenkin wattien perusteella, ehkä ne sykkeet olisivatkin olleet normaalia korkeammalla. Tehojen nostaminen ei tuntunut yhtään hyvältä, joten vetojen väliin jättäminen oli varmaan ihan hyvä idea.

Pyöräilyn jälkeen lähdin vielä hölköttelemään uusilla lenkkareille, joihin olisi hyvä saada vähän kilsoja alle. Juokseminen tuntui tavallistakin kamalammalta, ja aika pian pistinkin kävelyksi. Siitä sentään pikkuisen ilahduin, että Newtonin lenkkareilla tunnun saavan paremman juoksuasennon kuin itsestään.

Lenkin jälkeen flunssassa tapahtui käänne huonompaan suuntaan, ja jouduin jättämään kokonaan väliin sunnuntain pitkän pyörälenkin. Se harmitti, koska olisin päässyt Peten ja poikamme peesiin. Olo oli kuitenkin niin huono, että päätös oli aika helppo. Vietin koko aamupäivän rantakeinussa lukemassa, ja sekin oli kyllä aika ihanaa.

Uusin Cyclist-lehti, Kindle ja rantakeinu tyynyineen.

Illemmalla laitettiin vielä laiturikin paikalleen. Ranta on mutapohjaa lukuunottamatta ehkä juuri sitä kohtaa, johon tuo vasemmanpuoleinen putki olisi pitänyt saada uppoamaan. Ei uponnut. Nyt näyttää siltä kuin laiturin päässä olisi lipputanko.



Alkuviikon olen jatkanut aktiivista lepäilyä. Tänään otin kyllä jo töihin mukaan uintikassin, mutta en kuitenkaan lopulta jaksanut mennä uimaan. Kurkku ja pääkin ovat hieman kipeitä edelleen. Meillä jyllää töissä joku ihme virus, kun olemme lähimpien työkavereideni kanssa flunssassa kaikki.

Pikkuhiljaa olisi kyllä kiva päästä treenaamaan. Elättelen toivoa, että huomenna olisi jo se päivä. Ja jos ei huomenna, niin sitten ylihuomenna.

Jönköpingin kisaan on enää reilu viikko, ja tämä tekemättömyys alkaa jo vähän hermostuttaa. Tietysti rauhoittelen itseäni ajattelemalla, ettei sairaana kannata treenata. Ei kai tämä flunssa voi kauhean paljon yli viikkoa kestää, eihän?

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Flunssaa ja luopumisen tuskaa

Tiistai-aamuna oli kurkku kipeä ja siitä se sitten lähti: väsymystä, kuumetta, kurkku- ja pääkipua. Ajatuskaan ei oikein kulkenut normaalilla tavalla, oli vaikea keskittyä. Olin töistäkin poissa keskiviikon ja torstain, kun olo oli niin huono.

Torstai-iltana vointi oli jo menossa parempaan suuntaan ja Peten päästyä töistä pakkasimme auton ja lähdimme mökille.

Tänään perjantaina aloittelin jo treenejäkin varovasti 40 minuutin uinnilla. Vesi oli mukavan lämmintä, ja tuttu kääntöpaikkakin, järveen kaatunut koivu, oli edelleen paikallaan noin kilometrin päässä omasta rannasta.

Laituri on vielä laittamatta järveen, mutta ehkä se tänä viikonloppuna saadaan paikalleen. Toiveissa on myös saada myös omasta pojasta ajoseuraa viikonlopun pyörälenkeille. Pieniä, alustavia lupauksia mökille tulosta on nimittäin saatu.

En enää muista, missä alunperin törmäsin tähän alla olevaan runoon, joka kertoo vanhemmuuteen liittyvistä viimeisistä kerroista. Se tuli taas mieleeni, kun ajoimme Peten kanssa tänne mökille kahdestaan. Kai siitäkin viimeisestä kerrasta, kun tulimme mökille viikonlopuksi koko perhe, molemmat lapset takapenkillä on jo useampi vuosi aikaa.

Niin sen tietysti pitää mennäkin, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät, mutta on tämä vanhemmuus välillä ihan kamalan haikeaakin.


The Last Time

From the moment you hold your baby in your arms,
you will never be the same.
You might long for the person you were before,
When you had freedom and time,
And nothing in particular to worry about.

You will know tiredness like you never knew it before,
And days will run into days that are exactly the same,
Full of feeding and burping,
Whining and fighting,
Naps, or lack of naps. It might seem like a never-ending cycle.

But don't forget...
There is a last time for everything.
There will come a time when you will feed your baby
for the very last time.

They will fall asleep on you after a long day
And it will be the last time you ever hold your sleeping child.
One day you will carry them on your hip,
then set them down,
And never pick them up that way again.

You will scrub their hair in the bath one night
And from that day on they will want to bathe alone.
They will hold your hand to cross the road,
Then never reach for it again.

They will creep into your room at midnight for cuddles,
And it will be the last night you ever wake for this.
One afternoon you will sing 'the wheels on the bus'
and do all the actions,
Then you'll never sing that song again.

They will kiss you goodbye at the school gate,
the next day they will ask to walk to the gate alone.
You will read a final bedtime story and wipe your
last dirty face.
They will one day run to you with arms raised,
for the very last time.

The thing is, you won't even know it's the last time
until there are no more times, and even then,
it will take you a while to realise.

So while you are living in these times,
remember there are only so many of them and
when they are gone,
you will yearn for just one more day of them.

For one last time.

- Author unknown



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Långvik Triathlon: puolimatkan joukkueviesti 19.6.2016

Ekan kerran ikinä osallistuin triathlonissa joukkuekisaan ja se oli kyllä kivaa! Muuten tämä kilpailu ei kisaohjelmaan oikein olisi mahtunutkaan, kun Jönköpingin puolimatkan kisaan on enää kolme viikkoa.

Meillä oli siis tosi hyvä joukkue, joka oli rakennettu vahvuuksien mukaan: minä uin, Pete pyöräili ja Mikko juoksi. Sen kummemmin emme mitään tavoitteita olleet asettaneet, vitsailimme vain että kiva olisi taas päästä podiumille, kun siihen on jo vähän totuttu. Joukkueita oli ilmoittautunut yhdeksän, mutta vain seitsemän starttasi.

Team Utor (Uinnin tukiopetusryhmä).


Uinti oli matalassa merenlahdessa selkeällä suorakaiteen muotoisella radalla, joka uitiin kaksi kertaa. Rannassa ei käyty välillä. Ennen uintia verrasin kunnolla, mutta ehkä hieman liian aikaisin, kun lähtöä odotellessa ehti tulla vähän kylmä.  Veden lämpötila oli 17 astetta, ilman varmaan joitakin asteita alle.

Ennen lähtöä Toffen kanssa.

Joukkueviestin lähtö oli samaan aikaan miesten sarjojen lähdön kanssa, joten varauduin siihen että iskuja tulee. Asettauduin aika eteen, ja starttitörähdyksen jälkeen pääsin uimaan. Ekalle poijulle uidessa koin taas samanlaisen ihmeellisen nosteen ihan kuin vesi olisi vienyt minua kovaa vauhtia eteenpäin. Uinti tuntui tosi helpolta ja vauhdikkaalta, eikä kontakteja juurikaan tullut.

Lähtö.

Takasuoralla olikin sitten aika paljon terävää aaltoa, jota ei nähnyt rannalta. Siinä ei nosteesta enää ollut tietoakaan, vaan piti puskea vasta-aaltoon. Etenkin toisella kierroksella huomasin joidenkin miesten saavuttavan minua juuri tuolla pätkällä. Pitää vielä enemmän harjoitella sitä aallokossa uimista!

Vasemman käden kaksi pienintä sormea olivat alkumatkasta tunnottomia, kun ehti tulla vähän kylmä. Pari kertaa piti laittaa käsi nyrkkiin ja varmistaa, että sormukset ovat tallella. Toisella kierroksella lämpenin sen verran, ettei ongelmia sormien ja otteen kanssa enää ollut.

Uin taas niin pitkään, että kädet ylettyivät pohjaan ja nousin nopeasti ylös juoksemaan vaihtopaikalle. Kuten niin usein, Långvikissäkin matka vaihtopaikalle on ylämäkeä. Siinä juostessani sain lisää virtaa, kun kuulutuksesta kuulin joukkueemme olevan uinnin jälkeen kolmantena. En ole kyllä varma, paraniko vauhti mutta fiilis ainakin nousi ja ajattelin, että ehkä se uinti meni sitten ihan hyvin.

Vaihtopaikalla Pete olikin jo valmiina ottamaan chipin ja lähtemään pyöräilemään. Itse nojailin polviin.

Huh huh, Kuvan otti Mikko.

Uinnin jälkeen kävin suihkussa, söin eväitä ja juttelin kavereiden kanssa kunnes oli taas aika rientää vaihtopaikalle odottelemaan Peteä juoksuosuudelle lähtevän Mikon kanssa. Pitkältä tuntuu odottavan aika, mutta tulihan hän sieltä kaksi tuntia ja 40 minuuttia ajettuaan. Pete oli omaan ajoonsa pettynyt, kun jokaisen viiden kilometrin segmentin watit olivat edellistä huonommat. Pientä lihasväsymystä Pirkasta ehkä?

Mikko vauhdissa.
Pienellä porukalla kannustimme kaikkia juoksijoita vaihtoalueella, jonka läpi he juoksivat kolme kertaa. Lopun lähestyessä siirryimme rantaan odottelemaan, ja maalisuoralle kirmasimme yhdessä koko joukkue. Mikon aika mäkisellä reitillä oli hieno 1.42.  Joukkueemme loppuaika oli 5.03:29 ja sijoitus kolmas. Harmiksemme ei palkintojenjaossa joukkueita palkittu lainkaan.

Kaikki tulokset.

Hyvä kisa lähellä kotia, vaikka enemmänkin olisi kilpailijoita Långvikiin mahtunut ja aurinkokin olisi voinut paistaa. Mutta onneksi ei satanut ihan koko päivää!

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Lepoviikon tekemiset

Palautuminen viime viikonlopun kahdesta startista tuntuu todellakin ottavan aikansa; pari lepopäivää jo ollut tällä viikolla, ja vielä tänäänkin vaihdoin kolmen tunnin pyörätreenin vajaan puolen tunnin uintiin kun vielä väsytti (ja sääennuste lupasi sadetta koko päiväksi). Väsymykseen on osasyynä varmaan sekin, että eilen piti herätä jo viiden maissa, kun kävin heittämässä tyttären lentokentälle. Hän lähti ystävättärineen viikoksi Kreikkaan lomailemaan.

Tiistaina kävin Heltrin 1500 metrin avovesiuinnissa Oittaalla. Ihan kiva startti, kun mukana oli 78 seurakaveria. Toisella kierroksella jouduin himmaamaan matkavauhtiin, kun kovempi vauhti alkoi tuntua liian pahalta. Toinen kierros näyttääkin Movescountin mukaan olleen yli minuutin hitaampi kuin ensimmäinen. Noh, se oli sellainen cuppiuinti. Tulokset.

GPS-kellon mukaan uitu matka oli vain 1300 m.

Keskiviikkona tein kotona pientä kuntopiiriä ja torstaina kävin Leppävaaran hienossa uudessa maauimalassa uimassa. Sateella uiminen oli kiva uusi kokemus ja uinti tuntuikin jo paremmalta kuin tiistaina.

Mökillä olemme päässeet käymään nyt valitettavan vähän muiden kiireiden vuoksi, mutta täällä ollaan taas. Puutarha on aika villiintynyt ja vadelmapensaita puskee terassilautojen läpi.


Portaat rantaan alkavat olla pian nekin saniaisten, pajujen ja vuorenkilpien vallassa. Ensi syksynä täytyy kyllä vähän siirrellä kasveja uusiin paikkoihin, etteivät terassit ja kulkuväylät pääse kasvamaan umpeen. Näin taisin ajatella jo viime kesänä, mutta ehkä tänä vuonna saan jotain myös aikaiseksi...



Tuli ihan mieleen tämä Pinterestistä löytämäni kuva:


Huomenna on taas vähän aikaisempi herätys, kun lähdemme Långvikiin kisaamaan joukkuesarjassa. Minä uin, Pete pyöräilee ja ystävämme Mikko juoksee. Joukkueviestin lähtö on samaan aikaan miesten lähdön kanssa, siitä voi tulla jännää!

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Pirkan pyöräily 12.6.2016

Lähtökohdat pitkälle 217 kilsan pyörälenkille olivat eilen sunnuntaina ihan hyvät. Perjantai oli ollut treenimielessä lepopäivä, mutta kisaa edeltävänä lauantaina rymysimme Kangasalan saarissa ja Vesijärvessä reilut pari tuntia Pikonlinna Swimrun-kisassa. Hiillaritankkailukin jäi aika vähälle, mutta oli Pete sentään käynyt perjantaina Velosportissa ostamassa Powerbarin geelejä. Olipa sitten jotain naposteltavaa pyöräilyn aikana.

Aamulla tapahtui jotain ihmeellistä. Teimme kaikki kisa-aamun temput ihan säädetyssä järjestyksessä, ja lähdimme ajamaan Hakametsän hallilta kohti lähtöpaikkaa. Vähän siinä alussa meni aikaa sadatteluun ja pyörän kantamiseen, kun ensin piti ajaa parisensataa metriä hiekkatietä. Se tuntui minusta melko huonolta ajatukselta, kun olen viime viikot kamppaillut puhkeavien renkaiden kanssa. Tällä reissulla vältyin sentään siltä. Mieluummin olisin kuitenkin ajanut asfaltilla.

Kummallakaan meistä ei ollut kelloa ranteessa eikä oikeastaan myöskään käsitystä ajan kulusta. Kun saavuimme lähtöpaikalle, siellä näytti minusta jotenkin tyhjältä. Lisäksi kaikilla muilla näytti olevan selässään vihreä numero ja meillä mustat. Ajoin reippaasti kuuluttajan luo ja kysäisin, että joko kaikki pitkän matkan ajajat ovat lähteneet. Ja olivathan he! Saimme luvan lähteä perään samantien. Olimme siis myöhästyneet lähdöstä! Sitä ei meille olekaan aikaisemmin sattunut. Pete on laittanut Garmininsa päälle 7:47. Kaikki muut olivat startanneet ainakin 10 minuuttia meitä ennen.

Olisi pitänyt laittaa ranteeseen se sykemittari, niin olisin paremmin ollut selvillä ajan kulumisesta. Aikaisempina vuosina lähtö on ollut Hakametsän hallilta, ja siellä on kuullut kaikki kuulutukset vaikka ei olisikaan vielä ihan lähtövalmiina. Oma töppäyshän tämä tietysti oli.

Lähdin ajamaan Peten peesissä, ja aika haipakkaa oli vauhti alussa, kun oli myötätuultakin. Pikku hiljaa alkoi tulla selkiä vastaan ja ohi mentiin niin että heilahti. Tiesin tottakai, että tehot olivat minulle ihan liian kovat, 20-30 wattia yli tavoitteen, ja että jossain vaiheessa on liian kova peesi jätettävä. Reilun tunnin päästä sanoinkin Petelle, että nyt tää vaimo jää tähän ajelemaan omaa vauhtiaan, nähdään sitten maalissa.

Vähän aikaa kesti rauhoittaa menoa, ja aika paljon vauhti sitten putosikin, kun piti vielä puskea vastatuuleen. Yritin pitää watit tasaisena, ja alkuun se tuntuikin helpolta vaikeutuakseen sitten loppua kohti. Etenkin alamäissä sain ohitettua paljon porukkaa, kun aika moni lopetti polkemisen kokonaan. Lopussa alkoi jo itselläkin tehdä mieli päästää jalka suoraksi, mutta se 0 wattia taulussa näyttää niin tylyltä, etten pystynyt.

Ajoin lähes koko matkan ihan itsekseni. Kerran jäin kahden Rynkeby-porukan väliin ja vauhti hidastui ylämäessä niin paljon, että edessä joku kaatui. Kukaan ei onneksi hitaan vauhdin ja riittävien etäisyyksien vuoksi häneen törmännyt, ja matka jatkui kaikilla. Se oli oikeastaan ainoa insidentti koko reissulla. No kerran kuulin kyllä kuinka yksi mies kiroili niin, että koko metsä raikui, kun ketjunsa putosivat. Ihmeen kovaa kohkausta niin pienestä asiasta.

Pari-kolme kertaa pysähdyin täyttämään juomapulloja ja käymään vessassa. Kerran pyörähdin pusikonkin puolella. Loppumatkasta alkoi tulla vähän huono olo niistä geeleistä. Olo helpottui hieman, kun vaihdoin patukkaan. Loppumatka sujuikin mukavasti myötätuuleen, ja viimeiset kilsat kevyen liikenteen väylällä himmailin jo ihan kunnolla, kun en halunnut riskeerata mitään lähtemällä väsyneenä ohittelemaan pienessä tilassa.

Ehjänä maalissa - minä ja pyörä.
Olipa kiva kahden startin viikonloppu! Nyt pitää vähän huilia, että jaksaa taas.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Pikonlinna Swimrun 11.6.2016

Viime kesänä ajattelin vielä, että swimrun on sellainen juttu, josta minun ei tarvitse innostua vaikka se vähän kiehtoikin mieltä. Ongelma on lähinnä likinäköni; en näe kunnolla ilman laseja enkä voi pitää piilolinssejä kuivien silmien vuoksi. Samasta syystä korjausleikkauskin on mahdoton.

No, sitten vastaan tuli Facebookissa kilpailunjohtaja Simo Hillon mainos, jossa hän kutsui Pikonlinna Swimruniin mukaan kaikki Pirkan pyöräilyyn osallistuvat. Pikonlinna kun sijaitsee Tampereen kupeessa Kangasalla. Ajatus kolahti heti, eikä Peteä juurikaan tarvinnut houkutella mukaan.

Lyhythihaisen ja -lahkeisen märkäpuvun sain lainaan tutulta (kiitos, Matti!), ja vaikka valmentaja oli treeniohjelmaan laittanut viime keskiviikoksi uintia ja juoksua, en tajunnut käyttää mahdollisuutta hyväkseni kokeillakseni pukua ja kengät jalassa uintia. Ehtiihän sitä sitten kisassakin kokeilla...

Lasiasioissa ajattelin käyttäväni uimalaseja (joissa on vahvuudet) myös juoksussa mahdollisuuksien mukaan. Pete laittoi päälle oman märkkärinsä, koska ajatteli että neopreenishortsit ja kisapaita olisivat liian kylmä kombo tälle päivälle. Veden lämpötila oli noin 15 astetta, ilman reilut 10.

Jotenkin yllättävän nopeasti olimmekin sitten jo kisan lähtöviivalla tänään kello 12. Kilpailijoita oli ihan mukavan kokoinen porukka, ja asettauduimme porukan hännille.

Lähtö. Kuva: Tea Maasalo.
Tiesimme kärjen (Mika Luoto) lähtevän todella kovaa, ja lähdön jälkeen ajattelin meidän olevankin tosi kovassa porukassa, kun melkein kaikki tuntuivat karkaavan jo ekalla parin kilsan juoksupätkällä. Meidän alun juoksuvauhti oli 5:20, mikä sekin on minulle ihan kovaa varsinkin märkäpuku päällä.

Ensimmäinen uintiosuus oli 600 m Santasaareen. Keli oli aika tuulinen, ja aallokkoa oli. Peten paras uintikeli siis! Pysyimme lähekkäin, minä koko ajan puoli vartalonmittaa jäljessä. Ilmeisesti hän oli jossain kohtaa pysähdellytkin minua odottamaan. Taisimme siinä ekalla uintiosuudella ohitella porukkaa jonkun verran.

Seuraavaksi juoksimme Santasaaren ympäri ja sen jälkeen vielä toisen uinnin lähtöpaikalle, yhteensä 3200 m. Joitakin nopeampia juoksijoita tuli takaa ja pysähdyimme polun sivuun päästääksemme heidät ohi. Seuraavaksi uitiin pienelle Pikonlinna-saarelle, matkaa linnuntietä oli 500 m. Uinti tuntui nyt jo vähän helpommalta, ja oli kiva ajatella, että loput uintipätkät pääsisimme etenemään myötäaallokkoon. Pikonlinna-saaressa juoksimme vain noin 100 m, ja sitten pääsimme uimaan takaisin Santasaareen.

Santasaaressa juostiin saari taas kerran ympäri ja vielä vähän päälle, yhteensä 3500 metriä. Askel alkoi jo vähän painaa, ja kerran mätkähdinkin varvikkoon pitkin pituuttani, kun kengän pohja jäi kiinni ilmeisesti johonkin oksaan. Ei sattunut pahasti, polven alle tuli pieniä nirhaumia ja matka jatkui.

Viimeisessä noin puolen kilsan mittaisessa uintipätkässä oli jo pientä loppukirin fiilistä. Sen jälkeen piti vielä juosta sama lenkki kuin ennen ensimmäistä uintia. Maaliin saavuimme kahden tunnin ja kymmenen minuutin uurastuksen jälkeen. Heti maaliintulon jälkeen kilpailunjohtaja kävi kertomassa, että olimme kolmansia! Mitä ihmettä! Juostessa emme ohittaneet ketään (päinvastoin!), joten uintiosuudet taisivat mennä meiltä ihan nappiin!

Pronssia!

Kisan järjestelyt toimivat todella hienosti, ja tunnelma oli kyläkisamaisen mukava. Kiva kokemus kaiken kaikkiaan, tämä joukkuekisailukin tuntuu ihan hyvältä.

Pikonlinna Swimrun -verkkosivut
Pikonlinna Swimrun Facebookissa

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Välineongelmia

Nyt jo kahtena peräkkäisenä sunnuntaina on minulta puhjennut pyörästä eturengas. Reilu viikko sitten niin kävi Veikkolassa, kun olin lenkillä parin ystävän kanssa. Vaihdoin renkaan ja matka jatkui keskeytyäkseen vielä toisen kerran Klaukkalassa ystäväni tyhjentyneeseen renkaaseen. Sitä emme saaneet täytettyä kiivaasta yrityksestä huolimatta. Pitää siis ostaa uusi, parempi pumppu. Nykyisen paras puoli on pieni koko, ja vaikka se toimisikin kunnolla, renkaan täyttämiseen menee sillä ikuisuudelta tuntuva aika.

Ilmaa renkaaseen surkealla minipumpulla. Tällä kertaa onnistui.

Eilen lähdin taas iloisena ja toiveikkaana neljän tunnin sunnuntailenkille. Nyt ei varmaan voi sattua mitään, kun on lähes uudet ulkokumit ja ihkauudet vannenauhat, ajattelin. Kuinka väärässä olinkaan. Eturengas puhkesi taas heti Bembölen kahvilan jälkeen, kun Pete oli juuri häipynyt horisonttiin. Jos olisin itkuun taipuvaista sorttia, olisi siinä voinut muutama harmituksen kyynel poskelle vierähtää.

Vaihtohommat sujuivat muuten ihan mallikkaasti, kun tänä vuonna sitä renkaanvaihtotreeniä on tullut melkein joka lenkillä. Pumppu vaan ei taaskaan meinannut toimia. Onneksi lopulta sain ilmat renkaaseen paikalle pysähtyneiden kahden herrasmiehen avulla. Toisella oli pumppu ja toinen osasi käyttää sitä.  Molempia kiittelin vuolaasti avusta.

Vähän ehdin siinä vielä pohtia, uskallanko lähteä sadan kilsan lenkille tällä kokemuksella ilman vaihtorengasta. Onneksi uskalsin, loppulenkki sujui ilman suuria murheita. Löysin pari kivaa uutta reittiäkin Hanko-Hyvinkää -tien pohjoispuolelta ja onnistuin välttämään myös uhkaavat sadepilvet. Tuuli oli sen verran kova, että ravisteli pyörää aina silloin tällöin.

Queen of Flats. Puhjennut rengas hyvässä tallessa kotiin tarkasteltavaksi.

Kotikonstein vanteessa mahdollisesti oleva vika ei nyt löydy, ja pyysinkin kotimekaanikkoani (poikaani) viemään etukiekon työpaikalleen Velosportiin tsekattavaksi. Näin huono tuuri ei kenelläkään voi olla. Joskus harrastuksen alkuaikoina muistan ajaneeni monta kesää kokonaan ilman rengasrikkoja. Miten niitä nyt tulee joka viikko?

Toinen välineprobleemi liittyy takapakkaan. Siinä eivät uloimmat rattaat pyöri ihan suoraan, vaan jotenkin vimpottavat. Tämä huomattiin vasta, kun pyörä oli huoltotelineessä ja sain Peteltä yksityiskohtaisen perehdytyksen voimansiirron puhdistukseen. Pete otti pakan pois ja laittoi sen uudelleen paikalleen, mutta ongelma ei poistunut. Vimpottavan takapakan piikkiin laitan myös ketjun satunnaisen kitinän.

Tavoitteena on nyt saada pyörä kuntoon ennen ensi sunnuntaista Pirkan pyöräilyä. Silloin ajaisin mielelläni 217 km ilman teknisiä murheita.