tiistai 22. huhtikuuta 2014

Viimeinen päivä Mallorcalla

Viimeiseksi päiväksi olimme Peten kanssa säästäneet ajelun Sa Calobraan. Kilsoja kertyisi noin 120 ja nousumetrejä 2000, joten lähdimme liikkeelle jo puoli kymmeneltä heti aamiaisen jälkeen. Alkumatka sujui joutuisasti, ja löysimme pienen etsiskelyn jälkeen oikean tienkin Pollencasta Lluciin. Loiva nousu alkoi melkein samantien, ja tästä sitten vähän jyrkempikin:


Vaikka säätiedotuksissa oli pitkin viikkoa luvattu sadetta ja jopa ukkosta, oli keli todella lämmin ja aurinkoinen. Tämän ensimmäisen nousun olimme laskeneet alas jo ensimmäisenä päivänä, ja nyt oli kiva kiivetä se ylös. Luullakseni tämä mäki on myös Mallorcan IM-reitillä. 

Emme juurikaan pitäneet taukoja paitsi karttaa lukiessa (usein) ja vettä ostettaessa (muutama kerta). Olisi aika kiva, jos pyörävuokraamosta voisi vuokrata jonkun Garmin-vehkeen jossa suosituimmat reitit olisivat valmiiksi. Matkalla tapasimme pari jo hotelliltakin tuttua tamperelaista kaveria. Heidän porukastaan oli yksi kaatunut pyörällä peesatessaan edelläajavaa vähän liian lähellä matkan ensimmäisinä päivinä ja joutuu hoidattamaan haavojaan joka päivä terveysasemalla. Pyöräily ei tietenkään onnistu. Ambulanssilla haetaan kuulemma 3-4 kolaroinutta pyöräilijää päivittäin hoitoon sairaalaan Palmaan. 

Noh, me pysyimme onneksi pystyssä tänäänkin. Olin kyllä normaaliakin tarkempi siitä, ettei eturenkaani ylitä Petrin takarengasta missään tilanteessa. Pidimme pienen tauon ennen Sa Calobraan kääntymista ja siitä lähdimme sattumalta ajamaan pieneen ylämäkeen samaan aikaan jonkun lahtelaisen porukan kanssa. Mukavia tyyppejä, ja vitsikäs seuran nimi: Royal Cycling Club Lahti. Suomen lippu Heltrin paidassa on aika hyvä keskustelunherättäjä. Kerran meille huudettiin jopa ohiajavasta autosta, että "jaksaa, jaksaa!".


Lasku Sa Calobraan oli lopulta 9,5 kilometriä pitkä ja aika vauhdikas, vaikka jarruttelinkin reilusti ennen mutkia ja otin kaiken varman päälle. Kerran jarrutin vähän liiankin kanssa  ja takarengas lukkiutui ihan pieneksi hetkeksi. Vastaantulevien ja ohittavien autojen ja varsinkin bussien kanssa sai kyllä olla tarkkana. Pyöriäkin tuli takaa ohi. Moni oli pysähtynyt mäen huipulla pukemaan takin tai liivin, mutta meillä ei tälläkään reissulla ollut mitään varavaatteita mukana. Ilmankin selvittiin, kun oli lämmin päivä.

Päästyämme alas rantaan istuimme hetkeksi alas ja söimme hyvää paprikapiirakkaa. Tällä reissulla olen tykästynyt Cokikseen pyörälenkkieväänä, ja join sitä taas. Koska muuten en juurikaan käytä kofeiinia, Cokis silloin tällöin kyllä piristää mukavasti. Kaikki energia tulikin tarpeeseen, kun lähdime ajamaan samaa reittiä ylös. Lahtelaiset uudet ystävämme vitsailivat, että veneelläkin kuulemma pääsisi pois. Reilu tunti minulla meni kapuamiseen. Pete oli nopeampi ja jo totuttuun tapaan odotteli minua huipulla. Kiivetessä juttelin parin norjalaisnaisen kanssa. Toinen heistä oli ilmoittautunut Haugesundin puolikkaalle heinäkuussa.


Tykkään kyllä ajaa ylämäkeen, varsinkin kun ne ovat "ajettavia" eli ei tarvitse nousta putkelle ja ylös pääsee kun vaan jaksaa kampia pyörittää ja pyörittää. Lajivoima kehittyy! Aika nopeasti jalat myös palautuvat ylämäistä, kun niitä usein seuraa pitkä alamäki.


Loppumatkasta meillä oli aika kova vastatuuli ja taas pieniä suunnistusongelmia kun halusimme välttää isoja teitä. Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä, kun olimme säännöllisesti syöneet geelejä ja juoneet vettä. Minulla vesi tuntui ihan konkreettisesti aina pysähtyessä valuvan pitkin selkää. Samanlaista fiilistä ei ole tullut urheilujuoman kanssa, ehkä se vesi imeytyy vähän huonommin ja tulee nopeammin "läpi".



maanantai 21. huhtikuuta 2014

Lepopäivä

On se hyvä, että saari on täynnä suomalaisia kokeneita triathlonisteja. Saa hyviä neuvoja vähän kuin huomaamatta. Eilen juttelimme baarissa niitä näitä, ja samassa yhteydessä vähän väittelimme myös siitä, kannattaako rakot päkiän alla puhkaista vai ei. Itse olin siinä käsityksessä että ei, mutta asia jäi kuitenkin niin paljon mietityttämään, että kävin hotellin respasta kysäisemässä mahdollisuutta lääkärin konsultaatioon. 

Onnistuihan se. Puolisen tuntia myöhemmin lääkäri koputti hotellihuoneemme ovella ja alkoi hommiin. Ensin piti poistaa ne Compeed-laastarit, jotka olin tietämättömyyttäni rakkojen päälle laittanut. Ei olisi pitänyt, missään tapauksessa. Oikean jalan rakko puhkesi siinä laastaria irroitettaessa. Vasemmassa jalassa taitaa olla vähän pahempi tilanne, ja se laastari irtosikin ilman ihovaurioita. Vasempaan päkiään lääkäri pisteli reikiä steriilillä neulalla varmaan 5-6, mutta nestettä ei juurikaan tullut ulos. Itse en jalkapohjia juurikaan katsellut, mutta tilannetta lähempää seuranneen Peten ilmeestä päättelin että ovat ne varmaan paremmassakin kunnossa olleet.

Molempiin jalkoihin laitettiin vielä joku antibioottia sisältänyt sidos ja sen päälle vielä sideaharsoa ja ideaalisiteen tapaista. Sidokset saan ottaa pois tänään illalla, minkä jälkeen jalkoja pitää vielä huljutella  lämpimässä vedessä. Sain lisäksi reseptin jollekin rasvalle, jolla jalkoja rasvaillaan kolmisen päivää. Ja tietenkin laskun, joka toivottavasti menee matkavakuutuksen piikkiin.


Oikealla jalalla voin jo kävellä melkein normaalisti, mutta vasen on edelleen tosi kipeä. Tänään pidän lepopäivän, kun käyn Peten kanssa klenkkailemassa Palmassa. Hän lähti jo seitsemältä ajamaan lyhyehköä lenkkiä itsekseen, ja yhteisenä tavoitteena meillä on ehtiä sen jälkeen hotellin aamiaiselle. Saa nähdä onnistuuko. Ukkonenkin jyrisi hetken, mutta sade ei koskaan ehtinyt tänne saakka. Nyt ilma on taas aurinkoinen, kuten parvekekuvasta ilmenee:


Huomenna, jos vasen jalka on edes vähän paremmassa kunnossa, aiomme ajaa Sa Calobran lenkin. Sillä on pituutta noin 116,56 km ja nousumetrejä hirmuiset 2009,16 (katsoin tarkat lukemat Mallorcan pyöräilykartasta). Sa Calobra sijaistee rannalla pitkän alamäen päässä. Tässä nousuprofiili:

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Epäonnen pyörälenkki

Matkaan lähti neljä pyöräilijää, mutta vain yksi ajoi suunnitellun 120 kilsan lenkin loppuun saakka. Kaikilta muilta se keskeytyi syystä tai toisesta. Epäonnea kerrakseen.

Ensimmäisen kerran porukka pieneni jo 25 kilometrin jälkeen, kun edellispäivänä sairastellut ystävämme päätti kääntyä takaisin huonon olon vuoksi. Me muut jatkoimme matkaa, kunnes reilut 50 ajettuamme minulta puhkesi rengas ylämäessä. Psiuuh vaan se poksahti. Onneksi oli avuliaita renkaanvaihtajia ja varakumi mukana. Matka jatkui kohti Curan luostaria, jonne päästäkseen pitää kiivetä reilun neljän kilsan mittainen mäki. Noin kilometri ennen huippua minulla poksahti rengas uudelleen. Laitoin edellä ajaneelle Petelle tekstarin ja päätin kävellä ylöspäin. Otin kengät pois jalasta, koska klossit olivat liukkaat.

Eka renkaanvaihto


Vajaan kilsan olin ehtinyt kävellä, kun vastaan jo ajoivat Pete ja Toffe. He ryhtyivätkin ripeästi renkaanvaihtopuuhiin. Siinä kävellessä oli jo pari muutakin pyöräilijää ehtinyt apua tarjota. Avuliasta porukkaa! Tämä kolmas sisärengas puhkesi jo pumppausvaiheessa. Vasta nyt huomasimme, että vannenauhassa oli reikä. Siksi ne sisäkumit siis poksahtelivat. Ei ollut mitään järkeä rikkoa vielä sitä kolmattakin sisäkumia, kun ei se kestäisi kuitenkaan ilman uutta vannenauhaa. Vähän aikaa mietimme mitä tekisimme, ja lopulta päädyimme pohdinnoissamme siihen, että Toffe lähtee ajamaan hotellille ja me Petrin kanssa tulemme perässä taksilla. 

Toinen renkaanvaihto. Tässä tunnelma oli jo hienoisesti pilalla, enkä jaksanut sommitella kuvaa. On siinä kuitenkin ne tärkeimmät: hieno maisema,  Pete ja Peten kypärästä kasvavat kukat.


Luostarin sisäänkäynti:


Luostarin kahvilassa söimme hyvät leivät ja soitimme minulle pyörän vuokranneeseen liikkeeseen kysyäksemme että mitäs nyt. He eivät päässeet meitä hakemaan, mutta lupasivat maksaa taksin saaren halki takaisin Alcudiaan. Taksia odotellessa oli aikaa katselle pyöräilijöitä. Paikalle saapui mm. pari pyöräilijää Haute Route 2013 -ajopaidoissa-a shortseissa. Ajattelin, että kyllä minäkin varmaan kaikki tarjolla olevat kamppeet ostaisin, jos niin rajuun kisaan olisin osallistunut. Samassa tilaamamme taksi kaartoi pihaan ja aloimme irroitella eturenkaita pyöristä ja pakata niitä autoon. Haute Route -tyypit katsoivat touhuamme niin pahasti, että Pete tunsi tarpeelliseksi kertoa heille, ettei toinen pyörä ole ajokunnossa ja että vain siksi hyppäämme taksin kyytiin. Vastaukseksi tuli saksalaisella aksentilla hyväksyvä "okay, that is acceptable". 

Odotin taksia suht iloisella mielellä. Mieleen taisi jo tässä nousta kiitollisuus siitä, ettei rengas poksahtanut kertaakaan edellisenä päivänä vauhdikkaassa alamäessä.


Taksimatka pyöräliikkeeseen maksoi enemmän kuin pyörän vuokra viideksi päiväksi, joten Bimont bikes taisi tässä jäädä vähän tappiolle. Kuten luvattua, he maksoivat taksin ja sain uuden takavanteen ja -renkaan toisesta pyörästä ja vielä uudet sisuritkin puhjenneiden tilalle. 

Ilman sukkia ajelu ja kävely kostautui ikävällä tavalla. Minulla on nyt molemmissa päkiöissä usean neliösentin rakkulat. Käveleminen on vaikeaa, ja tänä aamuna olin vähän epävarma siitä, pystyisinkö ajamaan pyörällä. Ajettuani koelenkin korttelin ympäri päätin kuitenkin lähteä. Ajoimme Peten kanssa melko tasaisen vajaan 80 kilsan lenkin. Varsinkin ylämäissä päkiöissä tuntui vähän pahalta, mutta Compeed-laastarien ja Ibusalin myötä silti siedettävältä.

Ilman sukkia ajaminen on tyhmää. Tänään lenkillä ajoimme paria kokeneempaa seurakaveria vastaan, ja pysähdyimme hetkeksi juttelemaan. Kun avauduin sukitta ajamisesta ja kipeistä rakoista, kuulin että rakot tulevat heti jos kantapää vähänkään nousee. Ja on se tainnut minulla mäissä sitten nousta. 

Hotellissamme (Viva Tropic & Spa) on tosi hieno säilytystila pyörille:


Niiden kuljettaminen huoneisiin ja parvekkeille onkin kielletty, samoin kuin pyöräkengillä kävely sisällä. Ei haittaa, kun on noin hieno tila varattu pyörille ja lukonkin saa ilmaiseksi lainaan vastaanotosta.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Eka ajopäivä

Kymmenen maissa olimme syöneet hotellin melko arvokkaan aamiaisen (16,50 eur/hlö) ja saaneet vuokrapyörät alle. Suuntasimme parin kaverin kanssa 138 kilsan pyörälenkille. En nyt muista ihan tarkkaan mitkä kaikki nousut matkalle osuivat, mutta Toffe oli suunnitellut loistavan reitin. Me emme vielä ole saaneet aikaiseksi ostaa edes karttaa. Huomenna viimeistään sekin on edessä.

Vähän etukäteen hirvitti lähteä ekana päivänä ajamaan moista lenkkiä, varsinkin kun tiesin matkalle osuvan pari nousua, joista ensimmäinen oli 5 kilsaa pitkä ja toinen 13. Mielessäni kajastelivat Kanarian pahimmat nousut, joista yhdessä kerran jouduin taluttamaankin pyörää, kun en pysähdyksen jälkeen enää päässyt ajamaan. Lenkin alkupätkä sujui mukavan leppoisasti, ja sen ensimmäisen nousun jälkeen olin vielä ihan hyvissä voimissa, kun pysähdyimme välipalalle. Otin vettä ja pari palloa jätskiä. Paikka oli ihan uskomaton:


Meillä ei koskaan ole ollut samanlaisia tuulipukuja, mutta samikset pyörävaatteet meiltä kyllä löytyy! Aika pian pysähdyksen jälkeen oli edessä se 13 kilsan ylämäki, jossa nousua oli vielä jokunen prosentti enemmän kuin ensimmäisessä nyppylässä. Hissukseen pyörittelin sen ylös. Olin jo mäen alkaessa katsonut, että päällä ollaan, kun on ajettu 88 kilsaa. Palkitsin itseni aina vartin välien GU:n mansikkakarkeilla ja vedellä. Ne energiakarkit  (GU chomps) ovat käteviä, kun geeliä on vähän hankala puristella suuhun jyrkähkössä ylämäessä. Koko pussi meni, ja lopulta se 88 kilsaakin tuli täyteen ja pääsimme huipulle. Pahimmat pelot jäivät tällä kertaa onneksi toteutumatta, ja jaksoin pyöritellä hyvin koko matkan. Syke pysyi samana, mutta vauhti alkoi hiipua loppua kohden. Nousuun meni aikaa reilu tunti.

Tässä viimeiset metrit pitkästä noususta. Vähän on jo asento lytyssä ja pää roikkuu:


Ei taukoa ilman huulien rasvausta, vieressä Toffe:


Taustalla näkyy paljon pyöräilijöitä, välillä meitä oli jopa ruuhkaksi asti. Tunneli oli vielä ylämäkeä, ja tuli sen jälkeen vielä joitakin kilsoja kumpuilevaakin maastoa, mutta pääasiassa loppumatka tuosta hotellille oli hienoa alamäkeä. Ihan jokaista mutkaa en pystynyt olemaan jarruttamatta, sitä täytyy vielä harjoitella. Kun kerran kovassa vauhdissa katsahdin nopeusmittariin, se näytti 62 km/h. Oli haipakkaa.

Reilun kuuden tunnin ajelun jälkeen pääsimme hotellille. Olipas mieleenpainuva retki, kiitos matkanjohtaja Toffelle ja Teemulle ja Petrille loistoseurasta!

Huomenna ajetaan 120 km tasaisella. Sitä ennen pitää taas syödä kunnolla, että jaksaa. Mä kyllä tykkään tästä Mallorcasta!

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

HEL-MUC-PMI

Tässä näkymä silmieni edessä juuri nyt:


Odottelen Peten kanssa lentoa Muncheniin. Sieltä matka jatkuu edelleen Mallorcalle, ja jos kaikki menee hyvin olemme perillä hotellilla tänään kahdeksan maissa. Suoria lentoja ei sopiville päiville ollut enää tammikuussa tarjolla, joten nyt tulee sekä mennessä että tullessa vietettyä jokunen tunti lentokentällä. Mikäs tässä on istuessa ja kirjoittaessa, etenkin kun juuri kirjoitan tätä juttua nyt jo toiseen kertaan kun äskeinen tuotos hävisi bittiavaruuteen kun julkaisu epäonnistui.

Huomiseksi on jo sovittu pitkähkö pyörälenkki muutaman tutun kanssa. Suunnitelma on kiva: mäet ajetaan omaa vauhtia ja ylhäällä odotellaan hitaampia. Tasamaalla ajellaan noin 25-27km/h. Odottelu on  hyvä juttu, kun en ylämäissä ole mikään varsinainen vuoristogaselli. Pakkasimme käsimatkatavaroihin varmuuden vuoksi pyöräkamppeet, jos vaikka muut laukut jäävät matkan varrelle. 

Märkäpuvut ja juoksukamppeetkin ovat mukana. Välimereen on siis tarkoitus pulahtaa ja sen rannoilla juoksennella, jos pyörälenkkien jälkeen ehdimme ja jaksamme. Pyörät olemme vuokranneet paikan päältä. Netin kautta se on ihan superkätevää. Eilen oli vielä vähän säätöä mun pyörän varauksen kanssa, kun meille olikin varattu kaksi 54-senttistä pyörää, mutta onneksi naapuriliikkeestä löytyi minullekin oikean kokoinen menopeli. 

Toivottavasti hotellissa oikeasti on wifi, muuten voi blogissa olla vajaa viikko vähän hiljaisempaa!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Seikkailun makua

Maanantaina meillä kotona oli pieni MamAdventure-seikkailutiimin kokous. Pieni siksi, etteivät läheskään kaikki päässeet paikalle. Juttelimme kevään kisasta (Spring Adventure 10.5.), siihen valmistautumisesta ja muutenkin multisportista. Mukavaa oli. Olin tehnyt salaattibuffan, jossa oli mm. marinoituja Beluga-linssejä. Kaikki söimme niitä ensimmäistä kertaa, ja vielä tänäänkin muistelimme miten hyviä ne olivat. Ohje löytyi, tietenkin, yhdestä blogista.

Tänään käväisimme sitten yhdessä melomassa Vantaanjoella. Työnsimme kajakin vesille Pikkukosken pohjoispuolella ja meloimme siitä reilut neljä kilsaan Keravanjoen haaraumaan saakka. Reitti kulki mm. Kehä ykkösen sillan alta. Vesi oli kylmää, ja aluksi sormet vähän palelivat kun hanskat heti kastuivat. Pian ne kuitenkin siitä lämpenivät, kun vauhtiin päästiin.

Alkuun menimme aikamoistta siksakkia, kun minä takana ohjasin, tein korjausliikkeen ja sen jälkeen korjausliikkeen korjausliikkeen. Olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin ja vaihtamaan Arjan kanssa paikkaa, mutta sitten Arja rauhoitti tilanteen ja saimme kuin saimmekin pikkuhiljaa homman juonesta kiinni. Vielä paremmin melonta alkoi sujua, kun kokeneempi ystävämme Jola neuvoi kärsivällisesti vierestä.

Tässä tiivistetysti ne jutut, jotka vielä muistan:
  • Kädet eivät saa mennä koukkuun, vaan niiden pitää olla melko suorina. Koko yläkroppa mukaan, myös vatsalihakset!
  • Melonnassa ei tarvita lopputyöntöä kuten uinnissa, eikä melaa siis viedä vedessä kropan taakse.
  • Käsillä myös työnnetään melaa.
  • Ohjausliikkeet ovat lyhyitä ja teräviä, mieluummin useampi pienempi kuin yksi (liian) iso jota joutuu sitten taas korjaamaan. Ennakointi on tärkeää ja kajakki kääntyy viiveellä. Tämä on tosi tärkeä juttu muistaa. Viime keään seikkailukisassa kajakkimme lähes pysähtyi monta kertaa, kun en osannut kunnolla ohjata.
  • Ohjausliikkeen jälkeen ei tarvitse odotella, heti vaan mela veteen!
Melkein yhdeksän kilsaa ja puolitoista tuntia myöhemmin olimme taas lähtöpaikassa. 


Kuvat otti Peppi. Kiitos!
Sen verran vähän tulee melottua, että pieni kertaus näin ennen kisaa on enemmän kuin paikallaan. Aika nopeasti ne perushommat ymmärtää ja omaksuu, mutta toisaalta sitten kyllä unohtaakin, jos ei käy harjoittelemassa. Uskon, että homma meillä kisassa sitten toukokuussa sujuu ihan riittävän hyvin.

Hanskat kastuivat heti alussa, ja kädet muutenkin kyynärpäihin saakka. Kylmä alkoi tulla vasta, kun kannoimme kajakin takaisin paikalleen ja aloimme vaihtaa vaatteita. Onneksi olin ottanut riittävästi lämpimiä vaihtovaatteita mukaan ja sain heti kuivaa päälle.

Siirtymät kotoa melontapaikalle ja takaisin tehtiin nekin seikkailuhenkisesti pyörällä, joten aika kivasti on tullut jo liikuttua tänään. Sitä vaan ihmettelen, että missä se luvattu auringonpaiste oikein on. Oli tuo melontakeikka kyllä tosi mahtava kokemus näin pilviselläkin säällä!

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Juoksua ja muistelua

Eilen tiistaina HelTri Cup sai jatkoa, kun Pirkkolassa juostiin kahdesti "hiekkakolmonen" eli yhteensä vajaat 6 kilsaa. Meitä aikaisemmin samalla asialla olivat suunnistajat, joten lähtö oli vasta 18:45. Aurinkoisessa ja kuivassa säässä päästiin juoksemaan. Mukana oli useita kymmeniä juoksijoita, joten säpinää riitti. Vähän ehdin onneksi verraillakin ennen lähtöä.

Ekat pari kilsaa juoksu sujui ihan kivasti, vaikka hengästytti tietenkin. Sitten alkoi pakara vaivata, siellä on edelleen jotain feelua ja kipua tuntuu etenkin ylämäessä tai kovaa juostessa. Pirkkolassa oli tarjolla molempia. Pahimmillaan kipu säteili oikean jalan polvitaipeeseen. Ennen toiselle kierrokselle lähtöä mielessä häivähti ajatus, että onkohan nyt ihan fiksua juosta kipeällä jalalla. Meneeköhän se huonompaan kuntoon? Sitten kuulin toiselle kierrokselle lähtiessäni, että väliaikani oli 14:14 ja päätin sinnitellä toisenkin kierroksen. Laskin, että puolen tunnin alittaminen olisi mahdollista, vaikka kilometriajat reippaasti hidastuisivatkin.

Ja hidastuivathan ne, mutta samalla hellitti kipu pakarassa ja takareidessä. Yritin ylläpitää positiivista virettä ja ajatella positiivisia ajatuksia, kuten nyt tämä mäki vielä kovaa, kohta tulee alamäki. Tai alamäessä että nyt rennosti rullaten, kohta taas kiristä vauhtia. Muita ei juurikaan toisella kierroksella näkynyt, vaan sain juosta itsekseni. Toisen kierroksen lopussa huomasin, että seurakaveri Yan otti kuvia juoksijoista. Näin kivan hän nappasi minusta:

Kuva: Yan Busset
Yan on se ihkaensimmäinen oikea uintiopettajani, jonka parillekin tekniikka- ja triathlonuintikurssille osallistuin syksyn 2009 ja kevään 2010 aikana. Muistan, miten korkea kynnys minulle silloin oli edes sanoa ääneen, että haaveilen perusmatkan triathlonista kesällä 2010. Silloin en tuntenut yhtään triathlonistia henkilökohtaisesti, minulla ei ollut kilpapyörää enkä pystynyt edes juoksemaan välilevyn pullistuman vuoksi. Minulle oli todella iso juttu kuulla ja oppia lisää triathlonista, ja oli ihan mahtavaa kun Yan mielellään uintiopetuksen lomassa neuvoi ja kertoi vinkkejä. Pikku hiljaa uintini alkoi kulkea, ja sain kerättyä riittävästi rohkeutta ilmoittautuakseni ekaan kisaan Kiskossa.

Yanin jälkeen olen onneksi saanut tutustua moniin muihinkin mahtaviin triathlonisteihin, jotka mielellään ovat auttaneet aloittelijaa, mutta nuo ensimmäiset uintikurssit olivat minulle ihan erityisen tärkeitä. Ihan kuin olisin päässyt matkustamaan maagisella ohituskaistalla triathlononnelaan.

Juoksussa ei eilen (kuten tavallista) ollut ohituskaistafiilistä, mutta loppuaika omalla kellolla 29:30 alitti reilusti tavoitteen. Eikä se pakara enää tänään niin kipeä ole...