lauantai 24. marraskuuta 2018

Pk-Pera Norsemanille 2019

Mieheni Pete (a.k.a. pk-Pera) oli Norseman-arvonnassa onnekas ja voitti kilpailupaikan ensi vuodelle. Kisa käydään Norjassa 3.8.2019. Pyysin häntä vastaamaan muutamaan Norseman-aiheiseen kysymykseen. Kas tässä:

Mikä Norsemanissa kiehtoo?

Kun aloittelin triathlonia niin olin vakaasti sitä mieltä, että täysmatkaa en koskaan tule tekemään, sehän on aivan tolkutonta. Pari vuotta meni niin mieli alkoi muuttumaan kun peruskestävyys parani ja kävi ilmeiseksi, että omat ominaisuudet lievästi sanoen painottuu kestävyyteen eikä nopeuteen. 2013 oli sitten ensimmäinen Ironman-kisa Kalmarissa joka meni oikein hyvin.

Jossain näillä main tulin tietoiseksi Norsemanista, ja jotenkin se kolahti tapahtumana jopa enemmän kuin Kona ja muodostui jonkinlaiseksi haaveeksi. Aikaisempina vuosina olen aina seuraillut kisaa ja etenkin kun Teemu Lemmettylä tuttuna on siellä kisannut pariinkin otteeseen niin on syntynyt jonkinlainen käsitys siitä mistä Norsemanissa on kysymys perus-Ironmaniin verrattuna. Tai näin ainakin luulen.

Tänä vuonna tein Tallinnassa täysmatkan enkan 10:46, ja jotenkin ajattelin että ehkä sub 11 olisi raja että uskaltaa yrittää osallistua Norsemaniin (tai muuhun xtri-kisaan) ja voisi siellä selviytyä. Norsemanin lisäksi laitoin ilmoittautumisen myös Swedemaniin, ja olisi saanut sinnekin paikan (en tiedä kuinka hyvä tuuri siihen tarvittiin).

Norsemanissa kiehtoo hieno luonto, tapahtuman pienimuotoisuus ja vähäeleisyys - ja vaikeasti määriteltävä "eeppisyys". Ja kieltämättä se että jos kulkee mustassa Norseman t-paidassa niin uskon että saa jonkinlaista rispektiä triathlon-piireissä. Toki se että voittaa arpajaisissa ei tarkoita että kyseisen paidan saa, mutta pääseepä yrittämään.

Lisäksi kun on kuusi vuotta mennyt samalla meiningillä (alkukesänä varttimatka, keskikesänä puolikas, alkusyksystä Ironman) niin halusin joka tapauksessa tähän jotain vaihtelua.

Miltä tuntui, kun huomasit voittaneesi paikan?

No ihan ensin olin todella yllättynyt, olin ihan varma että hyvä tuuri ei osuisi omalle kohdalle. En ollut siis kovin paljon edes miettinyt kisaa etukäteen koska en pitänyt mitenkään todennäköisenä että oma arpa voittaisi. Tämä oli vielä ensimmäinen kerta kun olin laittanut arvan sisään.

Kun totuus kolahti tajuntaan niin kyllä siinä vähän syke taisi nousta. Päällimmäinen tunne oli iso ilo että tuuri kävi, mitään pelkofiiliksiä ei tullut. Oli myös hienoa että matkaan tulee pari tuttua suomalaista.

Siellä se nimi oli onnekkaiden arpajaisvoittajien listalla! 


Millainen on huollon rooli kisassa ja keitä huoltoporukkaasi kuuluu?

Ykköshuoltaja on tietysti rakas vaimoni (25 vuotta!) Pia. Muita huoltajia saattaa olla omat lapset jotka ovat osoittaneet yllättävääkin kiinnostusta asiaan. Norsemanin videot ovat tainneet tehdä vaikutuksen lapsiinkin.

Huollon perustehtävä on hommata syötävää ja juotavaa mulle matkan varrella ja olla apujuoksija Gaustatoppenille nousussa (jos sinne asti pääsee ensimmäisen 160 kisaajan joukossa). Muuten varmasti autella käytännön asioissa, kamojen roudaamisessa ja säätämisessä, tsempata matkan varrella ja olla henkisenä tukena muutenkin.

Mm. tätä videota on lasten kanssa katseltu:



Mitkä ovat vahvuutesi Norseman-kisaa ajatellen? 

Tasainen suorittaminen kaikissa lajeissa, mulla ei ole pitkän matkan triathlonissa erityisiä heikkouksia (no eipä kyllä vahvuuksiakaan). Uskoisin myös että peruskestävyys ja lihaskestävyys ovat riittävällä tasolla että Norsemanin voi kunnialla päästä läpi - tai ainakin että on edellytykset treenata nämä ominaisuudet riittäviksi. Kylmä vesi ei ole minulle myöskään ongelma.

Jonkinlaista kokemustakin on, kuusi täysmatkaa ja ehkä voisi mainita tänä syksynä tehty ensimmäinen polku-ultra Kolin 65 km. Ja parit swim-runit siihen päälle. Nämä on kaikki menneet vähintään ok ja yli 10 tunnin suoritukset ovat siis tuttu asia. Kisaajana olen tasainen puksuttaja, en kauheasti hermoile ja pääkoppa tuntuu toimivan hyvin pitkissä suorituksissa.

Iso vahvuus on myös tämänhetkinen elämäntilanne joka antaa aikaa treenata ja tietysti se että siitä tykkää eikä homma ole pakkopullaa. Ja vielä se että mulla on life coachina maailmanluokan extreme-triathlonisti Teemu Lemmettylä, hän jos kuka pystyy taikomaan iäkkään nahjuksen Gaustatoppenille.

Entäpä mahdolliset heikkoutesi?

Yleisesti ottaen perusvauhdit pyöräilyssä ja juoksussa saisivat olla Norsemanille paremmat. Mustaa paitaa ajatellen uskon että siihen on mahdollisuus, mutta silloin pitää tulla mun kunnolla todella onnistunut veto. Marginaalia mihinkään välineongelmiin tai omaan perseilyyn ei taida olla.

Yksittäisistä asioista isoin heikkous varmasti on ylämäkipyöräily. Tasaisella ajan tri-pyörällä ihan kohtuullista vauhtia omassa ikäsarjassa mutta Norsemanin profiili on ihan eri juttu. Juoksussa ajattelen että vertti nousee vähän paremmin. Uinnissa isoin heikkous on uinti ilman märkäpukua mutta siitä ei nyt tarvitse huolehtia.

Noh, näitä heikkouksia tässä on tietysti aikaa parantaa!


Millaiset tavoitteet olet itsellesi asettanut kisan suhteen?

1) Musta t-paita.
2) Ikimuistoinen reissu, josta jää hyvä fiilis myös huoltajille!


lauantai 10. marraskuuta 2018

Uintia 77 päivän breikin jälkeen

Uintitreenit olivat syys- ja lokakuunkin ihan kokonaan tauolla, joten torstaina oli vähän jännää mennä uimaan ekaa kertaa sitten elokuun lopun. Meidän piti Peten kanssa alunperin mennä aamulla Lepuskiin, kuten on aikaisemminkin ollut tapana, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, kun Petellä tuli taas kurkku kipeäksi.

Kävin sitten itsekseni uimassa Leppävaarassa töiden jälkeen. Tuntui aika tahmealta ja etenkin hitaalta. Olin varmaan "nopeiden" radan hitain. En katsellut aikoja, kun ei niillä oikeastaan ole väliä, mutta sen tajusin, että töitä pitää taas tehdä jotta pääsen hyvään uintikuntoon.

Sellainenkin probleemi minulla nyt on, että oikea käsivarsi on kipeä. Yleensä se ei kauheasti arjessa haittaa, mutta torstaina uidessa ja etenkin sen jälkeen siihen sattui. Kädessä ei ilmeisesti ole mitään varsinaista vikaa, mutta  lihakset ovat kovasti jumissa ja lihaskalvot kireät. Tämän analyysin kivun syystä kuulin osteopaatilta keskiviikkona. Ehkä se ainainen koneen ja kännykän näpyttely mahdollisesti huonossa asennossa on vaan nyt ollut liikaa. Pari Bikini Challengen käsi- ja olkapäätreeniäkin piti kivun vuoksi jättää väliin.

Koska käsi on edelleen torstain uinnin jälkeen kipeä, tein tänään Märskyssä vain potkutreenin. Potkiskelin vuorotellen vinstoja vatsallani, kyljelläni, selälläni ja taas vatsallani ja sitten tein saman delffaripotkuilla. Joskus vuosia sitten kylkidelffarit ovat olleet lemppareitani, mutta enää niin ei ole asianlaita. Hyvä, kun pääsin edes eteenpäin.

Näillä kulkee!

Onneksi minulla oli mukana myös pitkät ja lyhyet räpylät. Niihin keksin sellaisen rotaation, että potkin vuorotellen 200 m ilman räpylöitä, sitten 200 pitkillä ja 200 lyhyillä räpylöillä. Oi sitä ilon ja onnen fiilistä, kun tuli eteen se kerta, kun sain tehdä delffareita pitkillä räpylöillä - ihan mahtavaa!

Päivän treenille asetin minimitavoitteeksi 45 minuuttia, mutta yllätyksekseni aika sujui niin sukkelaan, että viihdyin altaassa tunnin. Pari sculling-drilliäkin onnistuu ilman kipua, ja ensi kerralla voisin ehkä kokeilla uintiakin vain vasemmalla kädellä.

Vähän aikaa ehdin jo harmitella uintitreenien vaikeutumista, mutta jostain alitajunnasta tuli mieleeni tämä vain bloginsa kautta tuntemani Kipan kirjoitus vuosien takaa, jossa hän kertoo yhden viikon aikana potkineensa yli 6 kilsaa. Tehdään sitä, mitä voidaan.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Raudanpuutetta, ei huonoutta

Kesän kisat eivät menneet minulla ihan putkeen. En alittanut Tallinnassa vieläkään 13 tunnin rajaa Ironmanilla ja lopullinen herätys taisi tulla Espoon Rantapuolikkaan jälkeen, kun siellä juoksin noin vartin hitaamman ajan kuin puolikkailla aikaisemmin. Toki tunsin jo kesällä treenatessani, ettei ole kovin jaksava olo ja etteivät tulokset parane, mutta kisoissa se pettymys sitten konkretisoitui. Jaksamisen lisäksi ongelmani oli turvotus. Lenkeillä sormet turposivat niin, että sormukset piti aina jättää kotiin ja kisarannekekin Tallinnassa jättää normaalia löysemmälle, kun pelkäsin että sekin alkaa kiristää.

Olen tietysti miettinyt, miksei treeni pure ja miksi suorituskyky laskee. Koko kesän tuntui siltä, että kroppa käy vain kahdella sylinterillä, jos niilläkään. Ongelma ei niinkään ole ollut lihaksistossa vaan hengityksessä, tuntuu etten saa riittävästi happea. Olen noin vuoden ajan kiinnittänyt aikaisempaa enemmän huomiota riittävään energiansaantiin ja syömisten pitäisi nyt olla kunnossa. Olen saanut olla terveenä ja yrittänyt nukkua riittävästi. Treeniohjelmankin pitäisi olla parhaasta päästä, ja Pete on saanut vastaavalla reseptillä todella hyviä tuloksia, teki mm. Tallinnassa Ironman-enkkansa 10.46.

Ostin gravel-pyörääni lokasuojat. Tuntui vähän luovuttamiselta,
mutta onneksi asennus sujui pojalta vanhasta muistista.

Itse olisin ehkä tyytynyt osaani ja jatkanut samaa rataa, mutta Rantapuolikkaan jälkeen Pete Sanoi, että näillä treenimäärillä pitäisi pystyä juoksekaan kovempaa ja patisti minut lääkäriin. Varasin ajan Helsingin Urheilulääkärisemalle, jossa olen aikaisemmin käynyt kuntotestissä. Siellä keskustelin lääkärin kanssa treeneistä, kisoista ja kaikesta mahdollisesta reilun tunnin. Lopputulema oli se, ettei kyse todennäköisesti ole ylikuormitustilasta, vaan fyysisen kuormituksen aiheuttamasta stressireaktiosta. Sain lisäksi pitkän listan verikokeista, jotka kävin otattamassa Terveystalossa.

Verikokeiden tulokset olivat hyvät lukuunottamatta ferritiiniä. Lääkäri oli minulle sanonut, että sen pitäisi olla minulla vähintään 50, ja kun se olikin vain 34, aloitin heti rautakuurin. Suorituskyvyn heikentymisen ja huonon palautumisen lisäksi huomasin raudanpuutteen oirelistalta pari muutakin tuttua juttua: väsymys, palan tunne kurkussa, keskittymiskyvyn puute ja unohtelut. Rautakuurin ensimmäisen viikon aikana olin vielä tavallistakin väsyneempi, mutta siitä olo alkoi onneksi pikkuhiljaa parantua.


Ferritiinin viitearvot ovat Terveystalolla 10-150, joten tuo arvoni on "viitteissä". Minulla ei ole varsinaista raudanpuute-diagnoosia, ja aloitin rautakuurin itsekseni. Sitähän saa apteekista ilman reseptiä. Viimeksi olen sitä purkista syönyt muistaakseni raskausaikana reilut parikymmentä vuotta sitten.

Raudanpuutteeni johtuu todennäköisesti siitä, että kova treeni kuluttaa rautavarastoja. Ne ovat varmaankin huvenneet salakavalasti ja huomaamatta pikkuhiljaa. Nämä viikottaiset neljä salikäyntiä plus työmatkapyöräilyt olen jaksanut ihan hyvin. Toki aina välillä Peten treenailua ja kisailua mm. Solvalla Swimrunissa ja Kolin 65 km ultralla seuratessa on tuntunut, etten tee juuri mitään. Uimassakin olen käynyt viimeksi elokuussa, mutta siihen tulee muutos varmaankin jo ensi viikolla, kun aloittelen kestävyystreenit fiilispohjalta.

Pete Vaarojen maratonin 65 km maalissa.

Tammikuussa käyn mittauttamassa ferritiinin uudelleen ja aloitan taas strukturoidumman treenin. En ole vielä ilmoittautunut mihinkään kisaan ensi kesänä. Teen sen vasta keväämmällä jos kroppa toimii ja treenit sujuvat mukavasti.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Viime viikkojen oppeja

Tämä minun off-seasonini vaan jatkuu ja jatkuu! Tekeminen on nyt viime viikot keskittynyt enemmän salille, jossa olen käynyt neljä kertaa viikossa. Viime viikko oli lepoviikko, joten muuta liikuntaan ei tullut kuin vain työmatkapyöräilyt eestaas kolmesti.

Bikini Challengessa olen oppinut tähän mennessä nämä asiat:

  • minulle ei sovi dieetti. Olen siksi pikkuhiljaa lisännyt syömisiäni, ja se tuntuu tosi hyvältä. Noudatan kuitenkin edelleen ohjelman ruokavaliota, olen vain siirtynyt vähitellen isokalorisempaan suuntaan.
  • salille kannattaa mennä heti aamusta, niin pääsee tekemään oman treenin just siinä oikeassa järjestyksessä.
  • Picniceistä voi ostaa myös pelkän uuniperunan (1,40 €). En ole enää tehnyt eväitä töihin (se tuntuu liian työläältä), vaan käyn hakemassa salaattipohjan ja proteiinin viereisestä S-marketista ja lämpimän perunan Picnicistä. Olin tosi iloinen, kun keksin tuon perunajutun: saan ainakin tarpeeksi hiilihydraattia, kun sitä muuten on aika vähän salaattibuffissa tarjolla. Lounasta kasatessa tulee samalla käveltyä hieman ulkona keskellä päivää, mikä myös on kivaa.
  • fenkoli on todella hyvää. Syön paljon uunijuureksia, ja tuo fenkoli uppoaa kivasti bataatin, porkkanan, perunan ja muiden sekaan.
  • Lohilo-proteiinijäätelö on oikein hyvä sallittu herkku.
  • ruokavalion sivutuotteena voi puolisokin huomaamattaan menettää pari kiloa, vaikkei tarkoitus ollutkaan.
  • itse tehty lasagne on se ruoka. jota syön kun saa syödä ihan mitä haluaa.


Ehkä suurin oppi on kuitenkin tullut henkisellä puolella. Salilla on nyt tarkoitus tehdä kaikki sarjat failureen saakka - siis niin pitkään ettei enää seuraava toisto onnistu, ainakaan puhtaasti. Olen hoksannut, etten tykkää epäonnistua ja siksi tekisin kaiken mielelläni "varman päälle", vaikka sitten liian pienillä painoilla. Vähitellen tässä ohjelman edetessä olen onneksi löytämässä ne oikeat painot joka liikkeeseen ja asetan itseni paremmin alttiiksi myös epäonnistumisille. Siinä tietysti riittää vielä harjoiteltavaa, todennäköisesti loppuiäksi. 


Viikonloppuisin on myös ollut aavistuksen vaikeaa jäädä kotiin, kun Pete lähtee pitkälle pyörä- tai juoksulenkilleen. Olen niin tottunut tekemään niitä kanssa ja samaan aikaan. Nyt tuntuu kuitenkin, että kroppa tarvitsee kunnon breikin, ja tuleepahan ainakin kunnolla keskityttyä salitreeneihin.  

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Espoon Rantapuolikas 2018

Yammeriin tupsahti töissä viesti keväällä, että lähdettäisiinkö työporukalla juoksemaan Rantapuolikas syyskuussa. Ilmoittauduin mukaan, koska puolimaratonhan on aina ihan hyvä idea.

Juoksuharjoittelu on vaan jäänyt valitettavan vähälle. Tallinnan Ironmanin jälkeen juoksua on kertynyt alle kolme tuntia, kun olen enimmäkseen pyöräillyt ja käynyt salilla. Sen verran tein kuitenkin puolimaratonin vuoksi muutoksia suunnitelmiin, että söin koko viikon Bikini Challengen high carb -ruokavalion mukaan, kun aikaisempina kahtena viikkona olin syönyt hiilihydraatteja merkittävästi vähemmän. Perjantaina join lisäksi kaksi pulloa urheilujuomaa.

Kisapaikalle ajelin Jopolla hyvissä ajoin. Pete oli lähtenyt jo aikaisemmin aamulla pyörälenkille ja lupasi tulla kannustamaan loppureitin varrelle. Kivaksi yllätykseksi hän tulikin katsomaan myös lähtöä ja nappasi tämän kuvan:



Sadetta oli luvassa, mutta päätin silti lähteä juoksemaan lyhyissä hihoissa ja shortseissa. Juoksin alkumatkan yhden työkaverin kanssa samaa vauhtia, kunnes kahdeksan kilsan kohdalla minusta alkoi tuntua, että pitää vähän himmata. Matkalla napsin geelejä ja jokaiselta juomapaikalta otin vettä ja myöhemmin myös urheilujuomaa. Siitä ja kovasti yrityksestä huolimatta vauhti hiipui.

Tästä ei ollut maaliin kuin kolmisensataa metriä.

Reitti oli tosi hieno ja myös tuttu ihan muutamaa lyhyttä Matinkylän hiekkatiepätkää lukuunottamatta. Alkumatkasta juostiin Rantaraittia pitkin Matinkylään ja sieltä sitten vähän pohjoisempaa reittiä takaisin Otaniemeen.  Tuuli oli aika kova, mutta ei se näissä minun vauhdeissani sanottavammin haittaa. Sadekin alkoi onneksi vasta pari tuntia maaliintuloni jälkeen.

Vaikka sitä eforttia ainakin omasta mielestä oli ihan hyvin, loppuaika oli 2.15. Se on selvästi hitain tämän kymmenen vuoden urheiluharrastuksen aikana juoksemistani puolikkaista, mutta osui kyllä ennen kisaa asettamaani aikatavoitehaarukkaan, joka oli 2.00-2.15.

Syke oli yllättävän korkealla koko kisan ajan, vaikka laskikin loppua kohden. Kyllä tuosta viivasta taitaa huomata senkin kohdan, jossa jättäydyin työkaverin kyydistä.


Kävin viime viikolla Suunnon myymälässä Vallilassa valittamassa, ettei sykevyö toimi kunnolla. Minusta se oli jo pitempään näyttänyt vähän mitä sattuu. Huollon kaveri kävi sitä jossain testailemassa ja totesi, että se reagoi sykevaihteluihin pitkällä viiveellä. Sain uuden sykevyön veloituksetta tilalle, joten ainakin nyt tuon sykekäyrän pitäisi olla suht oikein.

Tänään sattuu on vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo. Seuraavat seitsemän viikkoa keskityn taas enemmän syömisiin, salihommiin ja työmatkapyöräilyyn. Siihen olen jäänyt jo sen verran koukkuun, etten ostanut uutta HSL:n kuukausilippua, kun edellinen meni umpeen reilu viikko sitten.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Uusia juttuja

Viime lokakuussa treenatessani maratonille havahduin siihen, että kroppani oli ollut säästöliekillä. Kun aloin syödä enemmän, painoni nousi muutamassa kuukaudessa noin kahdeksan kiloa eikä ole siitä oikeastaan liikkunut suuntaan eikä toiseen. Siksi kiinnostuinkin FitFarmin Bikini Challengesta, josta olin kuullut ystävältäni. Hän osallistui haasteeseen viime vuonna loistavin tuloksin, ja niinpä päätin kokeilla, sopisiko se minullekin.

Haaste kestää 10 viikkoa ja sisältää treeniohjelman (4 kertaa viikossa salilla + 1 kotitreeni) sekä ravinto-ohjeet joka päivälle kaikille aterioille. Haasteen aikana tavoitteenani on tehostaa aineenvaihduntaa ja muuttaa kehon koostumusta - siis vähemmän rasvaa ja enemmän lihasta. Olisi myös kiva oppia tekemään salilla vähän muutakin kuin ne perusjutut. Haluan nyt kunnon breikin ohjatusta triathlonharjoittelusta, ja ainakin tämä setti on nyt täysin erilaista.

Jo nyt ensimmäisen viikon kokeilun jälkeen huomaan, että syömisiinkin saan tästä uutta ryhtiä. Ainakin nyt tulee syötyä tosi säännöllisesti ja paljon aikaisempaa enemmän vihanneksia ja marjoja. Treeniä tulee ainakin ajallisesti paljon vähemmän. Ihan uusia saliliikkeitäkin on tullut kokeiltua. Ehkä pieni miinus siitä, että salilla on näin elo-syyskuussa taas todella täyttä. Olen jo vähän harkinnutkin aamutreenaajaksi ryhtymistä. Silloin on kuulemma salilla hiljaisempaa.

Työläältä on tämä ensimmäinen viikko tuntunut, kun teen töihin joka päivä eväät ja sen lisäksi olen pyrkinyt tekemään myös päivällisen valmiiksi edellisenä iltana. Loppuviikosta tosin keksin, että voin salaattibuffasta kerätä useimmiten ihan kelpo aterian.Työpäivästä jää myös yksi kiva elementti pois, kun en lähde mukaan lounaalle talon ulkopuolelle, vaan syön sen pikaisesti toimiston keittiössä.

Edellisen kerran olen näin intensiivisesti ajatellut ruokaa ja tehnyt hommia sen eteen,  kun joskus lanseerasin perheelleni parikin eri kertaa "uusien ruokien viikon". Se päättyi yleensä viimeistään keskiviikkona ja kerran siihen, että poikani ehdotti seuraavaksi sisäelinviikkoa.

Työmatkalla.
Saleilun lisäksi olen taas alkanut pyöräillä töihin. Toimistomme muutti helmikuussa uuteen taloon Kasarmitorin laidalle, ja siellä saan pyörän lämpimään autohalliin. Suihku- ja pukeutumistilatkin ovat hyvät, eikä työmatkaan kulu pyöräillen kovinkaan montaa minuuttia enempää kuin metrolla. Metrossa alkoi jo vähän tympiä se tunnelissa istuminen. On paljon kivempaa katsella kaupungin heräämistä pyörän selästä ainakin vielä ennen syksyn ja talven pimeitä aamuja.

Olen ilmoittautunut parin viikon kuluttua juostavalle Espoon Rantapuolikkaalle. Viimeksi olen juossut sen kuusi vuotta sitten. Lähden juoksemaan pitkää lenkkiä ilman aikatavoitetta, vaikka yksi työkaveri minua jo tilailikin kahden tunnin jänikseksi. Juoksuvauhdit ovat nyt ihan hakusessa. Viikko sitten kävin Nuuksiossa polkujuoksemassa kympin ja sain sieltä niin pahan rakon oikeaan kantapäähän, että juoksut piti jättää väliin koko viikoksi. Jos sitten vaikka ensi viikolla kävisin sitä taas kokeilemassa.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Fiskars Village Gravel Grinder 65 km

Tallinnan kisan jälkeen on varsinkin pyöräily maistunut. Lähinnä olen ajanut työmatkoja, ja se on tuntunut pitkästä aikaa tosi kivalta. Varsinkin hienoina aurinkoisina aamuina työmatkapyöräily peittoaa mustien metrotunnelien (tai kännykän) tuijottamisen mennen tullen.

Jo kesällä oli tietoomme tullut Fiskars Village Trail Centerin Gravel Grinder -tapahtuma lauantaina 18.8. Reittejä oli kaksi: 35 ja 65 km ja molemmissa kilpa- ja kuntosarjat miehille ja naisille erikseen. Vain kilpasarjassa jaettiin palkintoja ja kuntosarjan lähtö tapahtui 5 minuuttia kilpasarjan jälkeen, muuta eroa ei sarjoilla ollut. Etukäteen emme olleet kisaan ilmoittautuneet, mutta onneksi jälki-ilmoittautuminen olisi mahdollista vielä kisa-aamuna.

Kun lähdimme aamulla mökiltä ajamaan Fiskarsiin, satoi kaatamalla. Vain pienen hetken välähti mielessä, että jos jäisinkin tänne mökille sadetta pitelemään ja lukemaan kirjaa takkatulen ääreen, mutta päätetty mikä päätetty. Sade loppui onneksi jo automatkan aikana ja saimme valmistautua kisaan kuivassa ja lämpimässä kelissä.

Olosuhteet mökkitiellä.

Etukäteen olin (laiskuuttani?) vähän ajatellut, että ajaisin vain sen 35 kilsaa, mutta siinä ilmoittautuessa päätin kuitenkin lähteä pitemmälle reitille. Kun koko viime talvenkin ajelin viikonloppuisin pyörällä kolmen tunnin lenkkejä, se 35 kilsaa olisi voinut tuntua vähän lyhyeltä.

Ilmoittautuessa saimme High5-geelejä ja yhdet sisuritkin kaupan päälle. Osallistumismaksuun (38 eur + 10 eur jälki-ilmoittautumislisä) sisältyi myös keittolounas ja suihku kisan jälkeen. Ajanottoa varten oli nilkkaan kiinnitettävä chippi. Reitin varrella oli kaksi huoltopistettä, joissa pystyi täyttämään vesipullot vedellä tai urheilujuomalla. Ihan ok hinta minusta.

Matkalla kilpailukeskukseen.
Oli jännittävää mennä ihan uudenlaiseen kisaan. Triathlon-kuvioissa tietää ja etukäteen ainakin vähän, millaista porukkaa sinne on tulossa ja miten oma taso suhteutuu muiden tekemisiin. Fiskarsiin mennessä ei oikein tiedetty, mitä odottaa: millaista porukkaa sinne on tullut, kuinka paljon ja millaista vauhtia lähdetään pitämään. Siellä näyttikin olevan mukana über-bikerien lisäksi myös ihan tavallisia ihmisiä. Kalustoakin oli monenlaista: hybridejä, fat bikeja, maastopyöriä sekä cyclocross- ja gravelpyöriä. Osallistujia oli yhteensä 84.

Oma GT Grade -pyörä etualalla, takana kilpailukeskus.
Pete lähti matkaan kilpasarjassa, minä kuntosarjassa viisi minuuttia myöhemmin.  Heti alkuun oli vähän nousua ja ylämäkiä. Vaikka ajatus oli lähteä ajamaan ihan rauhassa, ekoissa ylämäissä joukon hännillä tuli sellainen fiilis, ettei näin hiljaa voi ajella. Vähän lähti siis alkukilometreillä vauhti keulimaan ja alkoi jopa puuskututtaa. Ohitusten jälkeen oli kyllä tosi hyvin tilaa ajaa, mutta edessä ollut ryhmä ajoi sen verran kovempaa, etten saanut sitä kiinni.

Lähtöön pari minuuttia.
Alkurynnistyksen jälkeen tasoittelin hengistystä ja hidastin vähän vauhtia. Reitti oli merkitty pienillä viitoilla, jossa oli mustia nuolia. Risteyksissä oli vielä maahan piirretty punaisella maalilla nuolia merkkaamaan oikeaa suuntaa. Tästä huolimatta ajoin 30 kilsan paikkeilla harhaan. Aloin ihmetellä, miksei maassa enää näy pyörien renkaiden jälkiä. Lopulta pysähdyin katsomaan karttaa, jonka onneksi olin hakenut mukaan juuri ennen lähtöä. Kun vielä katsoin kännykästä oikean sijaintini huomasin, että olin ajanut jo noin kilometrin väärään suuntaan.



Kymmenisen minuuttia meni siinä häröillessä. Risteys oli ihan hyvin merkitty, en tiedä miksen niitä nuolia huomannut. Loppumatkan pysyinkin sitten paremmin reitillä. Siinä tosin auttoi yksi turkulainen mies, jonka kanssa ajoimme melko samaa vauhtia ja vähän juttelinkin. Yhdessä toisessakin risteyksessä meinasin ajaa suoraan, vaikka piti kääntyä oikealle. Siinä oli merkintä vain maassa punaisilla nuolilla, viittaa ei näkynyt lainkaan. On tainnut tulla aika uusia ajolasit, joissa ei enää ole muutamaan vuoteen ollut ihan riittävän paljon miinusta puhumattakaan plussasta #aikuisnäkö.



Reitti oli tosi kiva - lähes koko ajan mentiin ylä- tai alamäkeen. Yhteensä nousua reitillä oli noin 1000 metriä. Joillain pätkillä tiellä ollut sora oli melko kookasta, ja varsinkin alamäissä sai pyörästä pitää kiinni ihan kunnolla, että pysyi pystyssä. Kivet vain kolisivat runkoon, kun siinä tasapainoiltiin. Välillä oli kyllä aikamoista höykytystä ja toivoin vaan, että pyörä pysyisi kasassa. Kovempaankin eli jarruttelematta olisi varmaan voinut mennä, jos vaan olisi uskaltanut. Tosi kiva sunnuntai-ajelu ihan uusissa maisemissa kuitenkin.

Kisan jälkeen. Kuvan otti Pete.
Tapahtuma oli oikein onnistunut: reitti oli hyvä, järjestelyt toimivat ja linssikeitto maukasta. Ensi vuonnakin ollaan todennäköisesti mukana, jos vaan mahdollista. Itselle muistiin seuraavaa kertaa varten: risteyksissä kannattaa olla tarkkana ja kilpasarjaan ilmoittautua, kun siellä jaetaan palkintoja. Eilen 65 km kilpasarjassa oli vain yksi nainen ja minä olin pienen eksymisseikkailunkin jälkeen kuntosarjan toinen.

Tulokset.