Huhtikuun alussa olin pyörälenkillä mökillä ja minua puri koira. Näin jo vähän kaeumpaa, että metsätiellä oli mies kolmen vapaana olevan koiran kanssa. Pysähdyin odottamaan, että hän saisi koirat hallintaansa ja pääsisin ohi. Yksi koirista lähti juoksemaan minua kohti, eikä pysähtynyt tai muutenkaan kiinnittänyt huomiota omistajansa huutoihin. Se tuli ihan viereeni ja siinä omistajaan päin katsoessani minua sattui reiteen ja tajusin, että koira oli purrut.
Minulla oli jalassa uudet paksut talvipyöräilyhousut, enkä ihan heti päässyt katsomaan, millaista jälkeä oli tullut. Koiran omistaja pyysi anteeksi, mutta ei tarjonnut esim. yhteystietojaan, joita minä olin liian hämmennyksissäni kyselemään. Valokuvaakaan en ottanut, en koirasta enkä omistajasta. Klenkkasin vähän matkaa eteenpäin, jotta sain katsottua vauriot. Verta ei tullut, mutta hampaiden jäljet näkyivät selvästi. Housut eivät onneksi menneet rikki. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon, että olisi pitänyt soittaa kyyti. Seuraavana maanantaina kävin Terveystalossa ottamassa jäykkäkouristusrokotuksen. Mustelma parani muutamassa viikossa. Koirien omistajat - pitäkää ne koirat kiinni!
Maaliskuussa vastasin Hesarissa olleeseen verkkokyselyyn, jossa piti kertoa kuinka oli alkanut sohvaperunasta liikkujaksi. Heti tuntui, että tähän on ihan pakko vastata ja kirjoittelin vastaukset muutamaan kysymykseen. Muutaman päivän päästä soitti Hesarin toimittaja. Pienen puhelinhaastattelun ja yhden valokuvaussession jälkeen tämä juttu ilmestyi Hesarissa: https://www.hs.fi/elama/art-2000006056612.html Ehkä kivoin siitä saamani palaute oli, että se oli "minun oloiseni". Ihan tutulta se toki tuntuikin, kun olin osan tekstistä itse kirjoittanut.
Olikohan sekin vielä huhtikuuta kun aloin haaveilla uusista vanteista triathlonpyörään? Aika pian hoksasin kuitenkin, ettei varmaan kannata ostaa vanteita nyt, jos ehkä vuoden-kahden päästä haluaisin uudemman pyöränkin. Jos vaikka uudessa pyörässä olisikin levyjarrut, eivät nykyiseen pyörään ostamani vanteet sopisi enää siihen uuteen. Tyydyin sitten käymään bike fitissä Lauttasaaren pyörähuollossa, ja se olikin tosi hyvä päätös. Aika isot muutokset tehtiin ajoasentoon, ostin mm. uuden vähän pitemmän stemmin.
Uutta ajoasentoa pääsin heti kokeilemaan Mallorcan treenileirillä. Lähdimme sinne vappupäivänä ja kymmenisen päivää ajelimme saarta ristiin rastiin. Se oli huippureissu: ihan mahtavaa seuraa, hotellissa hyvää ruokaa (meillä oli puolihoito) ja kelitkin suosivat lomailijoita. Ensimmäistä kertaa ajoin Küsten Klassikin. Lähdimme aamulla taksilla hotelliltamme Andratxiin. Sieltä ajoimme rantatietä koko matkan takaisin hotellille. Hieno reitti, kun meri näkyi melkein koko ajan.
 |
| Kuva Formentorin reissulta. |
 |
| Polkujuoksemassakin käytiin. |
Hotellissamme oli myös 25 m lämmitetty ulkoallas, jossa kävimme lähes joka aamu pienellä aamu-uinnilla. Pari kertaa uimme myös meressä. Hotellia (Club Pollentia) voin kyllä suositella, kymmenessä päivässä ei ehtinyt vielä kyllästyä joka päivä vaihtuviin buffetin antimiin puhumattakaan jälkkäreistä. Hotellin edestä pääsi bussilla kätevästi Alcudiaan ja Puerto Pollensaan parilla eurolla. Mennään varmasti samaan paikkaan joskus uudestaankin.
 |
| Hotellin uima-allas |
Mallorcan leiri huipentui siihen, kun kävimme katsomassa Mallorcan puolimatkan Ironman-kisaa. Aika passelit olosuhteet triathlon-kilpailulle oli siellä! Näimme uinnin ja pyöräosuutta jonkin matkaa, kun kävelimme Alcudiasta takaisin hotellille.
Toukokuun lopussa lähdin Peten mukaan kannustajaksi Karhunkierrokselle. Alun perin hän oli ilmoittautunut 83 kilsan matkalle, mutta saatuaan Norseman-paikan vaihtoi sen lyhyempään ja juoksi "vain" 55 kilsaa. Aamulla kävin itsekin juoksemassa Valtavaaralle, ja ehkä pikkuisen kävi mielessä, että voisin hyvinkin innostua polkujuoksusta. Järjestäjän bussilla pääsin Basecamp-huoltoon katsomaan kisaa, ja passelisti näinkin siellä Peten. Siinä vaiheessa juoksua oli takana jo reilut kolmisenkymmentä kilsaa, ja Pete puksutti menemään hyvällä höökillä.
 |
| Omalla lenkillä Rukan rinteessä. |
Palasin takaisin Rukalle "raatobussilla", jossa kiersi pieni sanelin, johon kaikki keskeyttäneet saivat purkaa sydäntään. Jäi mieleen se, miten yksi mies sanoi hänelle kerrotun, että polkujuoksu on kuin maraton, jossa vaan vauhdit ovat hitaampia. EI TOSIAANKAAN OLE, kuulemma! Tälle naurahtivat kaikki, vaikka muuten bussissa oli aika hiljaista.
 |
| Pete iloisena maalissa. |
Kesäkuun alkupuolella kävimme Peten ja poikamme kanssa Pirkan pyöräilyssä. Ajoimme siellä 217 km, tosin mittarini näytti reitin pituudeksi vain 212 km. Poikamme ajoi 32 km keskinopeusryhmässä maaliin saakka ja Pete oli luvannut vetää minut maaliin haluamallani teholla. Ajatus oli ajaa IM-tehoilla koko matka ja siinä onnistuttiin ihan hyvin. Lopussa tuli minulle yllättäen vielä pieni vauhdin kiristys, mutta sinnillä pysyttelin perässä. Lähtiessämme vähän seitsemän jälkeen sateli vettä, mutta lopulta päivä oli niin aurinkoinen, että käsivarteni vähän kärähtivät.
Pete oli niin hyvä peesi, että siihen oli muitakin tulijoita. Yhdelle miehelle, joka siinä meinasi koko ajan ajaa rinnalleni sanoinkin, että voisitkos ajaa vähän taaempana. Hän sitten siitä lähtikin vähän ajan päästä omille teilleen.
 |
| Vähän ennen lähtöä |
Loppureissusta oli vähän surullisempaa, kun joku oli kaatunut ryhmässä yllättäen eteen tulleen routavaurion takia. Takaa oli ajettu päälle, mutta luunmurtumilla ilmeisesti selvittiin. Kaikki pyöräilijät pysäytettiin siihen odottamaan, että hoitotoimet saadaan tehtyä ja ambulanssit liikkeelle. Piti siinä odotellessa tsekata Petrin puhelimesta, ettei omalta pojalta edellä ajaneelta ollut tullut mitään viestiä, ei onneksi ollut.
 |
| Maalissa. |
Treenit ovat sujuneet pääsääntöisesti ihan hyvin ja kun FTP-testissäkin tuli eilen uusi ennätys, ensi sunnuntain Ironman-kilpailu Haugesundissa ei jännitä ihan kamalan paljoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti