Viikko Norsemaniin - mitä nyt tapahtuu?

Viikon kuluttua tähän aikaan Pete ui, pyöräilee ja juoksee Norjassa todennäköisesti elämänsä pisimmässä urheilusuorituksessa. Norsemanilla kaikilla osallistujilla pitää olla oma 1-2 hengen support-tiimi, joka huolehtii heidän kaikista mahdollisista tarpeistaan matkan aikana. Mitään järjestettyä huoltoa ei kisassa ole. Peten huoltotiimissä olemme minä ja poikamme Atte.

Kisan uintiosuus (3,8 km) uidaan Hardangerfjord-vuonossa, jonka lämpötila tähän aikaan vuodesta on 13-15 astetta. Urheilijat viedään uinnin lähtöpaikalle pienellä autolautalla, josta he vuorotellen hyppäävät vuonoon odottamaan lähtöä.

Pyöräosuudella ajetaan 180 kilometriä Eidfjordista Austbygdeen. Pyöräosuuden alussa on useiden kymmenien kilometrien pituinen nousu. Yhteensä nousua on 4490 metriä ja laskua 4310 metriä. Olemme suunnitelleet huoltavamme Peteä noin 30 kilometrin välein, lähinnä vaihtamalla urheilujuomapullot uusiin ja antamalla lisää energiaa ja mahdollisesti myös vaihtovaatteita. Ylämäissä voi tulla kuuma, alamäissä puolestaan kylmä.

Edellisellä reissullamme Pete kävi ensimmäisessä suositellussa huoltopaikassa Dyranutissa, mutta joutui kääntymään takaisin suunniteltua aikaisemmin, koska siellä oli kylmä ja satoi räntää. Tuli kuulemma kylmä.

Pete Dyranutissa pari viikkoa sitten.

Juoksuosuus on maratonin pituinen, ja sen ensimmäiset 25 kilsaa ovat suht tasaiset, ja sen jälkeen on nousua maaliin saakka. Jos vauhti riittää ja pääsemme Gaustatoppenille saakka, nousua kertyy 1850 metriä. Gaustatoppenille päässeet saavat mustan t-paidan. Jos taas vauhti ei sinne riitä, juoksun viimeinen kymppi on tasaisempi ja maaliin päässeet saavat valkoisen t-paidan.

Lennämme Osloon keskiviikkona ja ajamme sieltä vuokra-autolla Eidfjordiin. Majoitumme kisahotellissa, johon pienenä onnenkantamoisena saimme huoneen, kun joku peruutti tulonsa. Tämä on erikoisen kiva juttu siksi, että pyörien check-in on kisa-aamuna klo 3, joten herätys on joka tapauksessa aikainen. Nyt toinen huoltajista voi ehkä nukkua hieman pidempään, kun kaikkien ei tarvitsekaan lähteä liikkeelle kahden jälkeen aamuyöllä. Päivästä tulee ihan tarpeeksi pitkä muutenkin.

Veden lämpötilaa mittaamassa Eidfjordissa heinäkuun alussa. Se oli 11 astetta.

Support-tiimin roolit ja vastuutkin on jo sovittu: Atte ajaa ja minä hoidan vaihtopaikat sekä pullojen ja energian ojentelut Petelle huoltopaikoilla. Vaikka huoltajia saa olla kaksi, vain toinen saa olla kerrallaan aktiivinen. Athlete Guide on luettu tarkkaan.

Eidfjord

Jokainen kilpailija tarvitsee Gaustatoppenille mukaan oman huoltajan, jonka pitää tulla maaliin minuutin sisällä kilpailijasta. Siltä varalta, että Pete pääsee lopussa 160 nopeimman joukossa loppunousuun vuorelle, olen minäkin käynyt treenaamassa mäkijuoksua - tosin vain kerran.

Pete on jo aikaisempia polku-ultriaan varten kerännyt nousumetrejä Hyyppäränharjulla Salossa mökkimme lähellä. Nousua on reilun parinsadan metrin matkalla 53 metriä, ja kävin siellä ensi kertaa viime viikonloppuna. Ihan kipakka nousu, jossa suorituskykyni rajat tulivat vastaan jo ihan alkumetreillä. Onneksi ennakkotietojen perusteella vain kärki juoksee sen viimeisen nousun, muut joutuvat kävelemään.

Norjassakin noustiin ylämäkiä heinäkuussa.

Lue tästä Peten ennakkoajatukset Norsemanista kisapaikan varmistuttua marraskuussa.

Ironman Haugesund 2019 - DNF

Mitä pahempaa, sen parempaa. Sellainen on Peten tälle vuodelle treenaamiseen lanseeraama mantra. Nupulakivet, sade, kylmyys, kuumuus tai mikään muukaan ei mitenkään voi haitata tai oikeastaan edes hidastaa, kun tuon pitää mielessä.

Norjan rajalla.

Mantralle oli käyttöä Norjan Haugesundin Ironmanilla eilen sunnuntaina. Ennen kisaa oli tiedossa, että vettä tulisi, mutta ehkä vain aamupäivällä. Lämpö- ja tuuliennusteissakin oli melkoisesti vaihtelua. Garminin mukaan kylmimmillään oli pyöräosuudella 13 astetta, uinnissa ehkä vähän vähemmän.

Tämä oli minun viides Ironman-kisani, ja kaikissa aikaisemmissa olen valmistautunut ja lähtenyt kisaan yhdessä Peten kanssa. Hän oli nytkin tietysti mukana matkassa, mutta osallistui samana päivänä  ja samalla reitillä järjestettävään puolimatkan kisaan.

Jotenkin se valmistautuminen ja etenkin herääminen yksin tuntui kuitenkin - no, yksinäisemmältä. Reippaasti kuitenkin lähdin ensimmäisellä bussilla uintipaikalle aamuviideltä. Samaan bussiin tuli myös sveitsiläinen nainen, jonka olin nähnyt jo edellisenä päivänä, kun kisanumeromme olivat peräkkäiset ja pyörämme vierekkäin vaihtoalueella. Hänen kanssaan jotain juttelimmekin ja kun kerroin, että tässä kisataan yksin ekaa kertaa hän sanoi lämpimästi "you are not alone in the swim, I will be thinking of you!" Ihana kohtaaminen.

Uinti oli kahtena kierroksena pienessä järvessä. Edellisenä aamuna olimme käyneet lyhyellä testiuinnilla ja todenneet veden suht puhtaaksi. Veden lämpötila oli kuulemma koko viikon ollut 16 astetta, mutta se tuntui kyllä lämpimämmältä. Ei tarvinnut kahta uimalakkia.

Testiuintiin lähdössä. Tolppa kasvaa päästä kuin Teletapilla!

Rolling start (5 uimaria veteen 5 sekunnin välein) sujui hyvin. Heti kun pystyin, heittäydyin järveen ja aloin kauhoa "matkavauhtia". Kierrosten välissä piti rantautua ja juosta joitakin metrejä takaisin lähtöpaikalle ja uudestaan järveen. Toisella kierroksella havahduin siihen , että alkoi sataa. Salamakin löi kahdesti. Vähän siinä mietin, että onkohan tämä turvallista, mutta kai meidät olisi sieltä pois käsketty jos jotain vaaraa olisi ollut. Kisainfossa oli sanottu, että ukkosen takia voidaan puolimatkan lähtöä joutua siirtämään, mutta mitään neuvoja ei ukkosen varalta oltu annettu.

Uinnin jälkeen vaihtoalueella märkäpuku lähti oikein lentämällä päältä, kun oli porukkaa siinä avustamassa. Kylmä ei ollut, ja laitoin märkäpuvun alla olleen kisa-asun lisäksi päälle irtohihat, tuuliliivin, sukat, pyöräilykengät, kypärän ja ajolasit.

Juuri ennen pyörään lähtöä näin Peten, joka vilkutteli iloisesti märkäpuku jo päällään. Vaihdoimme pari sanaa, muistaakseni Pete väitti että sadekuurot olisivat "tosi lyhyitä".

Maalialuetta rakennetaan.

Kisainfossa oli luvattu, että pyöräreitti ei ole mikään "Ironman Bike" vaan "bike course". Sillä varmaan tarkoitettiin sitä, että reitti oli mäkinen ja että mäet tehokkaasti rikkovat peesiporukat. Tämä pitikin paikkansa. Kisaoppaan mukaan nousua olisi 1600 m 180 km matkalla.

Ensimmäiset 50 kilsaa pyörällä tuntuivat nahkeilta. Ei ollut kylmä, mutta en saanut tavoitetehoja pysymään ylämäkiä lukuunottamatta. Tuli mieleen sekin, että jos ei oikein suju, pitää syödä ja niinpä tuntui että minulla oli koko ajan jotain suussa. Vettä tuli välillä niin, että pisarat kolisivat kypärään ja tiet lainehtivat.

Pyöräjalat löytyivät onneksi lopulta ensimmäisen kierroksen puolivälin jälkeen. Ajoon tuli vauhtia ja keskiteho alkoi mukavasti nousta.

Toisella kierroksella päätin pysähtyä vessaan ensimmäisellä huoltopisteellä reilun 100 kilsan ajon jälkeen. Siihen jo jarruttaessani kuulin pahaenteistä sihinää takarenkaasta, ja tyhjähän se oli kun pysähdyin sitä kokeilemaan. No eipä muuta kuin vaihtopuuhiin. Sain uuden sisärenkaan puhjenneen tilalle, mutta molemmat mukanani olleet hiilidioksidipatruunat sihisivät taivaan tuuliin. Toisesta sain vielä pienen paleltuman keskisormeeni. Kun olin itse mokaillut renkaan täyttöhommat patruunoilla eikä huoltopisteellä ollut pumppua, kisani päättyi siihen.

Harmitti isosti se oma tumpelointi ja kisan keskeytyminen. Jotenkin olen aina miettinyt enemmänkin olevani enemmin "Finisher" kuin "Ironman" - ehkäpä siksi että vauhti on hidas, mutta myös siksi, että minulle on tärkeää viedä loppuun aloittamani asiat. Tätä kisaa varten olin treenannut yli puoli vuotta, ja  maali jäi saavuttamatta.

Kylmä tuli yllättävän nopeasti, kun pysähdyin ja syke laski. Vaatteeni olivat ihan litimärät, eikä minulla tietenkään ollut mitään kuivaa mukana. Sain hopeisen avaruuslakanan ja viltin sen päälle. Niiden turvin pysyin suht koht lämpimänä, kun odottelin kyytiä takaisin kisakeskukseen. Aikaa siihen taisi kulua vajaat pari tuntia. Huoltopisteen team leader oli ihan mahtava, tarjosi ruokaa (söin hodarin) ja lainasi puhelintaan, jolla lähetin Petelle tekstiviestin.

Kun bussi vihdoin saapui viimeisen pyöräilijän jälkeen, otin sen avaruuslakanan mukaan ja istuin etupenkkiin. Oli kiva, että oli jotain, jonka laittaa bussin kangaspenkille minun ja hikisten, litimärkien vaatteideni väliin. Olin bussissa kahdestaan kuljettajan kanssa, ja näin nyt koko upean loppureitin bussin ikkunasta. Juttelimme niitä näitä.

Ennen pitkää saimme kiinni viimeisen pyöräilijän, ja hänen perässään ajoimme starttialueelle. Bussi jätti minut noin kolmensadan metrin päähän alueesta, ja sinne käveltyäni yksi toimitsija kysyi, onko kylmä kun huuleni olivat kuulemma siniset. Sanoin sitten, että kyllä tosiaan taitaa olla. Hän kävelytti minut samantien lääkintätelttaan, jossa sain ympärilleni pari vilttiä ja ihan mahtavan lämpöhuovan. Ystävällinen ea-ihminen kävi myös hakemassa molemmat pussukkani, ja sain vaihdettua päälleni kuivan paidan ja juoksutakin. Sain myös lainata puhelinta ja soitin Petelle, joka lupasi tulla hakemaan minut tavaroineni hotellille autolla.

Nättiä oli.

Tästä kisasta opin ainakin sen, että jatkossa minulla on aina pumppu mukana. Ei haittaisi sekään, jos vielä vähän treenaisi renkaanvaihtoa ja mielellään joskus jopa vähän huonommissa oloissa, esim. kylmässä ja kädet märkinä. Rengas oli myös inhottavan hiekkainen ja likainen eikä yhtään sellainen kuin vaihtaessani sitä kotona viimeksi (heh).

Tämä taisi olla viimeinen kisavuosi Haugesundissa, niin ainakin monet sanoivat. Ilmeisesti IM-lisenssin (tai ainakin suurimman osan siitä) on tähän saakka maksanut yksi perhe, ja nyt pitäisi löytää uusia maksajia, jotta kisat voisivat jatkua. Toivottavasti löytyy, tämä oli kiva kisa vaikken tällä kertaa maaliin päässytkään.