Kun on 50, voi tehdä mitä haluaa

Viime viikolla alkoi elämäni kolmas neljännes, kun täyteen tuli puoli vuosisataa. Päivä oli töistäkin oikein virallisesti palkallinen vapaapäivä. Suunnitelmissa oli vaikka mitä sankaritreenejä, mutta flunssasta palautumisen takia piti tyytyä parinkymmenen kilsan kevyeen pyörälenkkiin.

Syntymäpäivän iltana kävimme päivällisellä koko perheen kera. Mukana oli myös tyttären poikaystävä, jolle kiitos kuvasta.

Synttärin jälkeen jatkoin treenailua normaalisti, mutta ilmeisesti kuitenkin liian pian, sillä tällä viikolla alkoi kropassa tuntua pieniä alipalautumisen merkkejä ja piti taas vähentää harjoittelua.

En ainakaan itse koe kokeneeni mitään ikäkriisiä. Elämää tuli mietittyä normaalia enemmän jo reilu vuosi sitten, kun lapset muuttivat molemmat lähes yhtä aikaa kotoa. Lapsiperhe-elämänvaiheen päättyminen tuntui todella, todella haikealta. Silloin kun lapset olivat pieniä, en oikein koskaan tullut ajatelleeksi, että ne ruuhkavuodet joskus päättyisivät. Sen kyllä muistan, että heidän ollessaan pieniä laskin, minkä ikäisiä he olisivat täyttäessäni 50: oikea vastaus oli  23 ja 21 vuotta.

Luulenpa, että jos jostain ikäkriisistä kohdallani pitää puhua, se oli varmaan 10 vuotta sitten kun päätin aloittaa juoksemisen. Eka maraton jäi juoksematta välilevyn pullistuman vuoksi vuonna 2009, ja selän parantumista odotellessa keksin aloittaa triathlonin harrastamisen. 

Ensimmäiset 10 vuotta ovat nyt tätä liikunnallisempaa elämää takana ja hyvältä tuntuu, varsinkin kun nyt viisikymppisenä voi todellakin tehdä mitä haluaa: vaikkapa rakentaa koko elämä liikuntaharrastuksen ympärille kuten minulle on vähitellen käynyt. 

Pyörähuolet ohi

Pääsiäisen loppupuolella alkoi taas jokakeväinen flunssa, jonka pistän siitepölyallergian piikkiin. Joka kevät suunnilleen tähän samaan aikaan on kurkku kipeä, päänsärkyä ja tänä vuonna myös hieman lämmönnousua. Muuta syytä en keksi, kuin alkava siitepölykausi. Peteen tämä tauti ei koskaan ole tarttunut.

Tällä viikolla ovat siis sporttailut jääneet tekemättä, tiistain jouduin olemaan pois töistäkin. Tuntuu, että olotila vähän aaltoilee, tänään olen taas ollut väsyneempi kuin eilen. Toivottavasti olo pian taas paranee.

Iltaisin on nyt sitten ollut aikaa hoidella pyöräasioita. Vein GT:ni keskiviikkona Kivenlahden pyörähuoltoon, kun illalla googlaillessa huomasin, että se on auki iltaseitsemään. Pyysin, että pesevät pyörän ja tekevät vaihteistohuollon. Eihän siitä montaa viikkoa ole, kun pyörä oli Velosportissa ensihuollossa, mutta senkin jälkeen olen kärsinyt ketjun putoilemisesta lähes joka lenkillä. Velosportiinkin olisin tietysti voinut reklamoida ja viedä pyörän sinne uudelleen, mutta sinne on vähän hankala ehtiä työpäivinä, kun se sulkeutuu jo kuudelta.

Kyllähän siitä voimansiirrosta pari korjattavaa juttua löytyi: takavaihtajan rajoittimet olivat ihan pielessä. Sen lisäksi vaijeri liikkui huonosti vaijerinkuoren sisällä. En nyt muista, vaihdettiinko pelkkä kuori vai myös se vaijeri, mutta kotiin ajaessa tuntui vaihtaminen kyllä sujuvan paljon napakammin kuin aikaisemmin. Eikä tarvinnut pelätä pienimmälle vaihteelle vaihtamista, kun kaikki vaihteet loksahtivat paikalleen ekalla yrityksellä.

Pete oli tänään pyöränpesuhommissa juoksulenkkinsä jälkeen:

Nyt juuri on meneilllään renkaidenvaihto. Kävin äsken pihalla viemässä sinne pumpun. Samalla mietiskelin ääneen, että pitäisiköhän minunkin vaihtaa jo renkaat. Siihen Pete: "Mulla alkaa olla jo aika kylmä." <3 p="">

Pääsiäisen pyöräilyt ja yksi jalkautuminen

Meillä oli pääsiäisen pyhinä tavoitteena ajaa pieni pyöräblokki: 3 tuntia joka päivä. Kaksi ekaa päivää menikin kivasti, kun tutustuimme ensin yhdessä ja sitten itseksemme Kettulan ja Sammatin hiekkateihin.





Minulla on nyt vähän probleemia GT Grade -pyöräni kanssa, sillä ketju tuppaa putoamaan takapakan ja pinnojen väliin vähän liiankin helposti. Eilisellä lenkillä olin ehtinyt ajaa reilut 10 kilsaa, kun ketju putosi. Sain sen nostettua takaisin pienimmälle rattaalle, mutta heti kun polkaisin alamäkeen, se putosi taas. Tällä kertaa se meni niin syvälle takapakan taakse, etten kovasta yrityksestä huolimatta saanut sitä tongittua takaisin rattaalle. Alkoi vähän jo kyllästyttää koko touhu.

Koska matkaa mökille oli reilu kymppi, ajattelin käveleväni sen tunnissa. Ehdin jo miettiä, että ehkä mökille päästyäni kävisin vielä juoksemassa, jotta saisin kolme tuntia treeniä täyteen. Taksia en halunnut tilata, koska pyörä oli niin likainen, ettei kukaan ottaisi sitä kyytiin. En myöskään innostunut ajatuksesta jättää pyörää metsään ja lähteä hakemaan sitä myöhemmin autolla. Petelle en soittanut, kun en tiennyt, mihin suuntaan hän mahdollisesti oli lähtenyt ajamaan. En ollut edes varma, olisiko hänellä puhelimessa äänet päällä ja kuulisiko hän sitä. Itsekseni päätin siis pärjätä ja lähdin taluttamaan pyörää.

Aika nopeasti kävelyvauhti osoittautua melko paljon hitaammaksi. Pyörää piti osittain kantaa, koska takarengas ei pyörinyt lainkaan. Polkimet iskivät pohkeet mustelmille kunnes keksin, että kätevin tapa viedä pyörää eteenpäin on nostaa takapyörä ilmaan ja työntää sieltä ja samalla tarpeen tullen ohjata toisella kädellä satulasta. Jäisissä kohdissa laskin takarenkaankin maahan ja työnsin pyörää. Sen nastat tekivät nättiä viivaa jäähän.

Mutta niin sitä vaan kilometri kerrallaan olin lähempänä mökkiä. Kun matkaa oli vain parisataa metriä ja aikaa kulunut noin kaksi tuntia ja vartti, Pete ajoi minut kiinni. Siinä oli tunteet pinnassa hetken aikaa. Väsytti, harmitti ja vähän itkettikin. Hän tietysti onnistui saamaan sen ketjunkin irti ja taas paikalleen. En aja sillä pyörällä metriäkään, ennen kuin takavaihtaja on säädetty varmasti oikein ja tämä ongelma kunnolla selätetty.

Tänään ei ajettu, koska aamuyön aikana oli tullut kymmenisen senttiä lunta ja koko päivän pyrytti lisää. Auton saaminen parkkipaikalta tielle kesti tunnin, vähän pitempään kuin kotimatka siitä eteenpäin.