Takaisin arkeen

Yllättävän pitkä aika meni vatsataudista toipumiseen. Oma tauti alkoi helpottaa lauantaina, mutta ruokaa ei varsinaisesti tehnyt mieli ennen kuin vasta maanantaina. Sunnuntaina piti tehdä autolla edestakaisin Turkuun, kun hain samaan tautiin sairastuneen tyttären kotiin ystävänsä luota. Onneksi siellä ei kukaan enää sairastunut.

Tiistaina jatkoin jo toista viikkoa aamu-uintiperinnettä Tapiolan hallissa. Olin altaassa puoli seitsemän jälkeen, ja eka puoli tuntia oli melko ahdasta menoa. Eihän se ruuhka haittaa, pitää vaan miettiä oma treeni niin, että sen pystyy tekemään joka tapauksessa. Taidan pyrkiä tekemään tuosta tiistain aamu-uinnista tavan. Illalla olisin voinut ajella vielä trainerilla, jos olisin jaksanut.

Keskiviikkona Juoksuklubissa olinkin ihan iloinen siitä, että tyydyin pelkkään aamu-uintiin enkä enää illalla huhkinut trainerin kanssa. Juoksimme nimittäin yhteensä 14 km, ja siitä viimeinen kymppi melkoista haipakkaa. Ajatus oli, että pk-juoksun lomassa juostaan VK-vetoja, mutta vauhti oli minulle niin kovaa ettei syke missään vaiheessa pudonnut peruskestävyysalueelle. Pilli soi aina vedon alussa ja lopussa, eikä sitä olisi kuullut jos olisi liian kauaksi jättäytynyt. Mukana piti siis pyristellä. Mitään tasaista puurtamista ei treeni muutenkaan ollut, koordeja tehtiin taas futiskentällä ja vetojen välissä pysähdyttiin hetkeksi tekemään pari mäkivetoakin.

Koordinaatiotreeniä vähän huonossa valossa.

Torstai-iltana pääsin töistä vasta kuuden maissa, ja vaihdoin koutsi-Kristan luvalla tilapäisesti myöhäisempään uintiryhmään. Rankan ja pitkän työpäivän jälkeen oli kiva huuhdella kroppaa ja varsinkin päätä Pirkkolan viileässä vedessä. Tässä ryhmässä pääsin myös ilahduttavasti nopeampien kolmosradalle, kun omissa treeneissä uin aina sillä hitaammalla. Kivaa vaihtelua! Työasiat eivät onneksi uidessa tule koskaan mieleen, kun pitää pysyä kärryillä uiduista metreistä ja samalla keskittyä otteenhakuun, käsivetoon, potkuihin, kiertoon ja kaikkeen muuhun uinnissa merkitykselliseen.

Ajankäyttöön on tänä syksynä tullut taas yksi uusi tekijä, kun tytär aloitti uudelleen jalkapallon pelaamisen. Nyt hänellä on valmennushommien lisäksi myös omia treenejä. Aika usein treenit ovat illalla niin myöhään, että autokyyti kotiin on tarpeen.

Täytyy yrittää nauttia tästä kuskaushommasta vielä kun sitä riittää: tytär aloittanee autokoulun jo alkuvuodesta ja tulee täysi-ikäiseksi ensi kevään viimeisenä päivänä. Sen jälkeen meillä ei enää asu kotona alaikäisiä lapsia. Tuntuu haikealta, mutta samalla jollain jännällä tavalla hienolta. Samantyyppisistä tunnelmista kirjoitti Suvi Ahola kauniisti kolumnissaan Hesarissa viime marraskuussa. Taivun riemulla!