perjantai 3. maaliskuuta 2017

Penkkiurheilija

Olen tainnut ennenkin blogissa kertoa, että minusta paras talvipäivä on sellainen, kun oman treenin jälkeen voi sohvalla katsella toisten hiihtoa. Siitä tulee minulle jotenkin tosi kotoisa ja turvallinen olo. Olen meidän perheen ylivoimainen penkkiurheilijakuningatar. Seuraavassa polvessa tämä innostus ei näytä ainakaan ihan samalla intensiteetillä jatkuvan, paitsi että onhan meillä Viaplay, jotta tytär voi katsella futismatseja.

Tällä viikolla on taas ollut hienoa, kun seurattavaa on Lahden MM-hiihdoissa riittänyt. Paikan päälle emme Petrin kanssa menneet, mutta yhdessä muistelimme, että vuoden 1989 MM-kisojen aikaan seisoskelimme Lahden mäkimontussa.

Nyt on tv-lähetyksetkin tehty rautaisella asiantuntemuksella niin, että telkkarin ääressä viihtyy sekä ennen kisan alkua että sen jälkeen. Parhaat pätkät tulee katsottua useampaankin kertaan. Töissäkin olen hakeutunut telkkarin ääreen ratkaisuhetkillä, jos se vain suinkin on ollut töiden puolesta mahdollista.

Eilen mietin, että mistä tämä kaikki into seurata muiden hiihtoja ja vähän hyppyjäkin oikein johtuu. Juurisyy taitaa olla siinä, että olen mäkihyppääjän tytär - harrastelijan vaan, mutta kuitenkin. Silloin kun vanhempani vielä asuivat yhdessä, meillä aina katsottiin telkkarista kaikki hiihto- ja mäkihyppykisat. Ne hetket ovat tainneet jäädä mieleeni oikein poikkeuksellisen mukavina, kun näin vuosikymmenienkin jälkeen palaan samaan puuhaan.

Jonain vuonna muistan Hesarissa olleen illan kisan seuraamista varten taulukko, jossa jokaiselle hyppääjälle oli oma rivinsä ja tyhjät sarakkeet molempien hyppykierrosten pisteille. Sen täyttäminen sopi tällaiselle asiasta innostuneelle perfektionistille oikein hyvin, mutta kävi melkein työstä ainakin ajoittain, kun joskus pisteet näkyivät ruudussa vain hyvin lyhyen aikaa.

Tarina kertoo, että yksi sedistäni olisi hypännyt Lahden isostakin mäestä, mutta en ole varma, pitääkö se paikkaansa. Isäni asui nuoruutensa Jämsänkoskella, kävelymatkan päässä hyppytornista, joka vieläkin on paikallaan. 50-luvulla ei siellä tainnut urheilun lisäksi olla paljon muutakaan tekemistä. Kaksi isäni veljistä opiskelikin sittemmin Jyväskylässä liikunnanopettajaksi.

2 kommenttia:

  1. Huippua :) mä olen kans iso penkkiurheilija! Lapsena meillä katottiin kans kisoja. Mun suosikki oli mäkihyppy ja Toni Nieminen suurin idoli ;) rakensin omassa huoneessa pahvista leikki hyppytornin pahviukoille ja hypin itse metsässä minisuksilla mukamas isojakin hyppyjä ;) Haha!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taidan olla sen verran vanhempi, että muistan hyvin myös Jari Puikkosen ja Matti Nykäsen hypyt, aikana ennen v-tyyliä. Kivaa hommaa! Mä en tajunnutkaan pienenä tuota askartelu-ulottuvuutta, oli varmaan kivat leikit!

      Poista