Vasta pari vuotta meidän perheessä on ollut vain yksi auto. Sitä ennen monta vuotta meillä molemmilla oli omamme, ja aina silloin tällöin lapsilla olikin yhtäaikaa treenejä ja kisoja ympäri Uuttamaata niin että molemmille vanhemmille riitti kuskattavaa. Ovelta ovelle mentiin autolla, joskus sentään kimppakyydein. Sittemmin ovat harrastukset muuttuneet salibandystä taekwondoon ja jalkapallosta ratsastukseen, ja akuutit kuljetustarpeet huomattavasti vähentyneet. Aikaa on jäänyt myös meidän vanhempien omalle aikaa vievälle triathlon-harrastukselle.
Tyttär lopetti jalkapallon reilu vuosi sitten, kun joukkueessa vaihtui valmentaja. Nyt valmentaja vaihtui uudelleen, ja hän innostui pyrkimään taas porukkaan. Joukkueessa on parin viikon ajan avoimet harjoitukset kolme kertaa viikossa, joihin mahdolliset uudetkin pelaajat ovat tervetulleita. Treenihalleihin on meiltä noin kymmenen kilometrin matka. Eilen muuta kyytiä treeneihin ei löytynyt, ja olin luvannut hoitaa treenikuljetukset. Menimme bussilla, sillä reissun yhtenä tavoitteena oli opetella reitti bussilla tai junalla niitä päiviä varten, kun muuta kyytiä ei ole. Menomatkalla tytär oli melko lyhytsanainen, ja olinkin aistivinani jonkinlaista murjotusta ilmassa, kun auto jäi pihaan ja kamat piti ottaa kantoon. Voi tietysti olla, että vain kuvittelin koska minulla itselläni oli jo etukäteen huono fiilis siitä, että tytär kulkee treeneihin julkisilla. Yllätyin itsekin tuntemuksistani ja niiden voimakkuudesta. Jos hän lopulta joukkueeseen pääsee, näitä bussi- ja junakeikkoja tulee jatkossa silti enemmänkin.
Tällä viikolla omassa liikuntaohjelmassani on ollut työmatkapyöräilyä ja uintia sekä vajaa tunti pilatesta. Joogaan en päässyt, kun siihen päälle kalenteriin tulikin yksi tärkeä kokous. Ehkä sitten ensi viikolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti