Mt. Aire kahdesti

Kävimme toissapäivänä vuokraamassa lumikengät REI:sta, ja eilen aamulla heti seitsemän jälkeen ajoimme autolla Millcreek-kanjoniin kiivetäksemme Mount Airelle. Petri oli käynyt siellä jo aikaisemmin ilman lumikenkiä, mutta lunta oli tullut monta kymmentä senttiä lisää.

Parkkipaikalta piti kävellä puolisen tuntia polun alkuun, ja vasta siellä laitoimme lumikengät jalkaan. Meitä oli kolme, tytär jäi mieluummin nukkumaan. Pakkasta taisi olla pari astetta, ja koko ajan sateli vähän lunta. Maisemat olivat kuin postikortilla; paljon lunta joka puolella. Polku ylös erottui kyllä, vaikka olimmekin päivät ensimmäiset lumikenkäilijät.

Ylös mennessä pidimme muutaman tauon. Ensimmäisellä join vettä, toisella oltiin myös geelin. Taisi olla Gu Chocolate crush, ja oli ihan mielettömän hyvää! Sen voimin tsemppasin läähätin huipulle. Huippu on vajaan 3000 metrin korkaudessa (8620 jalkaa) Nousumetrejä tuli reilut 600, jos laskin ja konvertoin oikein.

Ylhäältä avautuivat melko harmaat ja sumuiset maisemat, toki kirkkaalta säällä olisi nähnyt pitemmälle. Lyhyen hengähdyksen jälkeen lähdimme takaisin alaspäin. Heti alkumetreillä teimme tosi huonon päätöksen, kun lähdimme seuraamaan toista polkua emmekä palanneet omia jälkiämme. Pääsimme toki koko ajan alaspäin, mutta vähän alkoi arveluttaa löytäisimmekö tosiaan jostain sen oikean polun alas autolle. Emme enää olleet varmoja siitä, mikä ympärillä oleva huippu oli mikin ja mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Näkyvyys oli sumun ja lumisateen vuoksi heikko. Niinpä puolen tunnin tarpomisen jälkeen päätimme palata omia jälkiämme takaisin huipulle. Kipuamiseen meni vähän pitempään, noin 50 minuuttia.

Tunnelma parani huomattavasti, kun lähdimme uudelleen alaspäin omaa polkuamme pitkin. Taisimme pari kertaa pysähtyä ottamaan kuviakin. Petrillä oli jalat jäässä, ja hän lähti juoksemaan rinnettä alas päästäkseen nopeammin lämpimään autoon. Me Aten kanssa kävelimme ja pääsimme mekin lopulta autolle. Koko reissuun meni viitisen tuntia, puolisentoista tuntia ennakoitua pitempään.

Vuorella ei toimi kännykät, ja heti kun pääsimme matkapuhelinverkon piiriin soitin tyttärelle. Siskoni oli tullut kotiin lounaalle ja oli jo ollutkin meistä huolissaan. Tytär ei ollut ehtinyt huolestua lainkaan, vaan oli juuri vasta herännyt. Ihana teini! Palautimme kamppeet REI:hin, mutta olo oli niin väsynyt, etten jaksanut siellä muuten katsella ympärilleni vaikka se yksi suosikkikaupoistani Utahissa onkin.

Kiva reissu, ja hyvä opetus: pysy omalla polulla. Loppupäivä menikin lepäillessä, jaksoin nipinnapin käydä parissa juoksu- ja pyöräkaupassa.

Kuvia ei nyt ole, koska bloggaan nyt iPadillä enkä vielä osaa liittää näihin teksteihin muita kuin tällä samalla vehkeellä otettuja otoksia. Pahoittelut siitä! Olen kyllä pikkuisen ihastunut iPadin näppäryyteen näin reissun päällä. Saan luettua Hesarinkin kannesta kanteen joka päivä.