Maratonmietteitä ja kuvia Kaarinasta

Kun ajoimme sunnuntaina mökiltä kotiin, Pete yllätti minut autossa sanomalla että tietää miltä minusta tuntuu. Olin varmaan ollut normaalia pidempään hiljaa ja istunut normaaliin tylyyn tyyliini kädet puuskassa etupenkillä. Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppii toista ihmistä jonkin verran jo lukemaan.

Kysymys oli tietenkin hieman odotusten alle menneen lauantaisen maratonin jälkifiiliksistä; toisaalta olin iloinen, kun pystyin taas sen koko matkan juoksemaan, toisaalta taas harmitti kun aikatavoite jä kymmenen minuutin päähän. Ristiriitaiset fiilikset siis, mutta ehkä kuitenkin painotus aavistuksen verran jälkimmäisessä.

Vähän hölmöähän se on tällaisen kuntoilijan mieltään loppuajasta pahoittaa; juuri ketään muuta kuin minua ei loppuaikani voisi edes vähempää kiinnostaa. Itselle se kehittyminen tuntuu kuitenkin tärkeältä ja aika on lahjomaton mittari. Eikä ole kiva edes hiljaa sisäisesti miettiä mitään selityksiä. Loppuaika on loppuaika.

On tietysti epärealistista ajatella, että aina onnistuisi tekemään ennätysjuoksun. Silti se on kyllä ainakin minulla useimmiten tavoitteena, varsinkin noin pitkällä matkalla joita harvemmin pääsee juoksemaan. 

Alkumatkasta, kun on vielä takki päällä ja hanskatkin kädessä.

Maalaismaisemassa ja näköjään herraseurassa.

Stravasta saa aika kuvaavan ja informatiivisen graafin juoksukisoista. Siinä näkyy hyvin, miten alussa vauhti pysyi hyvänä ja pysähdykset huollossa lyhyinä. Matkan edetessä vauhti hiipui, ja huoltopysähdykset pitenivät pitenemistään. Tähän vaikutti tietysti myös se, että kahdella viimeisellä kierroksella otin Cokista ja silloin piti siis avata pullo, löytää pari mukia ja kaataa juoma mukeihin. Varmasti tuli käveltyäkin pitempään, mutta ei koskaan viimeisen roskiksen ohi.

Klikkaa isommaksi!

Ensimmäinen kilsa näyttäisi olleen nopein, hitain oli puolestaan toiseksi viimeisen huoltopisteen jälkeen. Syke ei näy yllä, mutta oli laskusuunnassa loppua kohden. Näin jälkikäteen on niin helppo ajatella, että miksen vaan juossut kovempaa, yrittänyt enemmän. Kisapäivänä sitä kuitenkin tekee vain sen, mihin sinä päivänä pystyy. 

Pete sai kuvasta päätellen hienon raaston päälle loppusuoralla:

Alla olin parin metrin päässä maalista. Aina sitä maaliintuloa kannattaa tuulettaa, vaikkei ihan sitä saanutkaan mitä lähti hakemaan. Mietin jo, että teenkö kärrynpyörän, mutta täytyy varmaan kokeilla sitä ensin jonkun pitemmän lenkin lopuksi. 

Maanantai-aamuna pääsin vihdoin osteopaatin käsittelyyn. Pahimmat jumit laukesivat, ja nyt on jo ihan erilainen olo.  Lantion alueen lihakset olivat kuulemma ihan ennätysjumissa, mikä maratonin jälkeen konkretisoitui esimerkiksi niin, että minulla oli olkapääkin kipeä. Jos ei tukea tule lantiosta, kroppa hakee sitä sitten muualta eli tässä tapauksessa ylävartalosta. Ei ihme että tuntui meno jäykältä!

Kuvat kopioin Kaarinan Syysmaratonin verkkosivuilta. Kiitos tapahtuman kuvaajille Miska Koivumäki, Aki Sahlström ja Tomi Junnila!