Yksin kotona ja Joulujuoksussa poluilla

Kun lapset olivat pieniä, haaveilin joskus viikonlopusta yksin mökillä. Koskaan en ajatusta vienyt toteutukseen saakka, mutta ruuhkavuosien keskellä, kun kiertelin päivästä toiseen samaa kolmiota töihin-kauppaan-kotiin ja viikonloputkin olivat täynnä ohjelmaa, ajatus yksinolosta tuntui välillä todella houkuttelevalta. Kaukaiselta, mutta houkuttelevalta.

Tänä viikonloppuna siihen olisi ollut mahdollisuus, kun Pete on työmatkan jälkimainingeissa pyöräilemässä Etelä-Ranskassa. Elämäntilanne on tässä vuosien varrella muuttunut niin, ettei lasten- ja kodinhoito enää vie leijonanosaa ajastani, vaan sitä jää esimerkiksi liikkumiseen ja ihan vaan olemiseenkin. Lapset pärjäilevät omillaan, vaikka molemmat kotona vielä asuvatkin. Lisäksi olen hieman madaltanut siivousrimaa, kun kukaan ei enää moneen vuoteen ole konttaillut lattioilla.

Siinä kun vielä pohdin, että lähtisinkö mökille vai en, ehti tyttäreni jo kysyä voisiko mennä sinne ystäviensä kanssa. Annoin tietysti luvan, kun ajatus viikonlopusta yksin metsän keskellä ei tuntunut enää yhtä houkuttelevalta kuin vuosia sitten. Silloin se varmasti olikin sellainen mukava voimaannuttava ajatus arjen keskellä. Joskus se haaveilukin voi riittää.

Nyt kun se paras treenikaveri on matkoilla, ajattelin kokeilla jotain uutta ja lähdin Sporttaillaan-blogin Hannan järjestämälle Joulujuoksuun poluilla. Piti oikein laittaa herätyskello soimaan, kun lähtö oli kymmeneltä Pirttimäestä. Lenkillä oli mukana Hannan lisäksi myös pari muuta seuraamaani juoksubloggaajaa: Karkki ja Satu. Kaiken kaikkiaan meitä taisi olla seitsemän, mukavan kokoinen porukka.

Juoksimme reilun kympin lenkin, ja nettoaika näyttää jääneen juuri puolentoista tunnin alle. Sen verran kokematon olen polkujuoksijana, että katse oli lähes koko ajan pidettävä polulla. Vähän sama haaste minulla on kyllä kieltämättä myös maastopyöräilyssä. Maisemat olivat kyllä hienot silloin, kun pysähdyimme niitä katselemaan ja kuvaamaan.



Lenkin jälkeen kävimme Pirttimäen kahvilassa syömässä. Ostin mukaankin pullaa, kun pojallani oli viime viikolla nimpparit, eikä niitä vielä oltu onnitteluja kummemmin juhlistettu. Kotona yhdessä muistelimme sitä, kun hänen ensimmäinen irronnut maitohampaansa jäi Strindbergillä korvapuustiin silloin kauan sitten.