keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Mallorcan pyöräloman jälkitunnelmia

Pari työpäivää loman jälkeen on nyt takana, ja arki jatkuu. Oli kiva palata töihin puolentoista viikon totaalitauon jälkeen. En lomalla lukenut edes meilejä, vaikka niitä kännykkään aina wifin päässä ropisikin. Säästin kaikki työhönpaluu-aamuun!

Loma oli meidän kolmesta Mallorcan-matkastamme onnistunein. Suurin tekijä siihen oli varmasti se, että majoituimme pari muun perheen kanssa omakotitaloon Alcudiassa. Treenien lomassa oli kiva viettää tavallista arkea ystävien kera. Talossa oli mm. todella kiva aamiaishuone itään päin, josta auringonnousu näkyi hienosti. Matkassa oli myös muutama pikkuihminen; siitä olikin jo aika monta vuotta kun viimeksi olin pitänyt sylissäni lasta, joka vasta opettelee kävelemään. Siinä ihan herkistyi muistelemaan omien rakkaiden nyt jo melko kaukaisia vauva-aikoja. 

Säät Mallorcalla todellakin suosivat huhtikuista lomailijaa. Lyhyissä lahkeissa ja hihoissa pystyimme ajamaan, vain parina tuulisempana päivänä piti laskuihin pukea päälle tuulitakki. Kaikkein viileimmän päivän vietimme Palmassa. Pari kertaa kävin uimassakin, merivesi oli märkkärillä oikein sopivan lämpöistä.

Sain tehtyä kaikki avaintreenit, ja ajaessani jo toista kertaa ylös Llucin mäkeä mietin, että on tämä vaan aika paljon kivempaa ylläpitää tavoitewatteja näissä maisemissa kuin trainerilla kotona. 

 

Pete ei pystynyt niskassaan olevasta hermopinteestä johtuen ajamaan niin paljon kuin olisi halunnut. Sen sijaan hän löysi ihan mahtavia polkuja juostaviksi, taisi  innostua siitä hommasta ihan kunnolla. Viimeisenä päivänä hän juoksi jonkun paikallisen polkujuoksukisan 20 km pituisen reitin, jossa oli vertikaalinousua 1000 metrin verran. 

Petelle sattui myös meidän reissun ainoa kuperkeikka, kun edessä ajanut auto pysähtyi, kun hän oli juuri räpläämässä kelloaan. Vain vasen käsi oli jarrulla,ja niinhän siinä kävi, että vaikka ehkä puoli sekuntia pyörä oli kuskeineen pystyssä eturenkaan varassa, se kääntyi kuitenkin  väärään suuntaan. Pohkeeseen tuli aika ilkeän näköinen eturattaan piikin syvyinen haava, joka onneksi lähti hyvin paranemaan jo matkan aikana. Ei saa koskea kelloon ajon aikana kuin pitkillä yksinäisillä suorilla!

Sekin tuli huomattua, että parikymppinen poikamme pysyi ällistyttävän hyvin mukana vauhdissa, vaikkei pyörä- tai oikeastaan muutakaan treeniä juuri alla ollut. Lahjoja vai tahdonvoimaa, vaikea sanoa!

 

Ennen matkaa arvioimme, että nyt olisi jo tosi hyvät ulkoajokelit täällä Suomessakin, ja niinpä Helsinki-Vantaan räntäsade koneen laskeuduttua oli kuin märkä rätti kasvoille, ihan konkreettisestikin. Ehkä se keli vielä tästä viikonloppua ja vappua kohden paranee ja päästäänkin ajamaan sunnuntain pitkä lenkki maantiellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti