Pieni pyöräblokki

Kirjoittelinkin jo vähän vuodenvaihteen pienestä pyöräblokista, kun ajoimme pyörillä kolmena päivänä peräkkäin. Palaan siihen kuitenkin vielä, koska jotenkin siitä jäi minulle (ja kuulemma Petellekin) tosi hyvä mieli. Jäin miettimään, että mistä se poikkeuksellisen hyvä fiilis oikein kumpusi.

Yksi vaikuttava asia oli varmasti se, että olimme mökillä. Vaikka sinne on vain vajaan tunnin matka, jotenkin siellä on ihan eri tavalla irti arjesta kuin täällä kotona, nukkuukin paremmin. Ja sähkösaunan saa ajastimella lämpimäksi juuri silloin kun haluaa. Varsinkin näiden pitempien lenkkien aikana varpaat jäätyvät. Tällä viikolla tosin ostin uudet talvipyöräkengät, jotta varpaatkin pysyisivät lämpiminä.

Pyörä parkissa mökin nurkalla.

Toinen juttu on se, että varsinkin sunnuntain neljän tunnin lenkille löysimme ihan uusia hiekkateitä, joilla emme olleet aikaisemmin päässeet ajelemaan. Nythän ne olivat tietysti lumessa ja jäisiä, mutta kivoja uusia reittejä kuitenkin. Asfalttireitit mökin lähistöllä on kyllä aika moneen kertaan jo ajeltu, nämä hiekkatiet olivat erittäin tervetullutta vaihtelua. Ehkä kesälläkin voisi pari lenkkiä ajaa hiekkateillä ihan vaan vaihtelun vuoksi.



Sunnuntain reitin suunnittelimme etukäteen ja siirsin sen myös Spartaniin, josta sitä oli helppo seurata. Pete oli kaavaillut itselleen pitempää, 80 kilsan lenkkiä, mutta lopulta hän ajoi vain kolme kilometriä pitemmän lenkin kuin minä. Talvikelillä ei hänkään ihan kaikilla teillä päässyt 20 kilometrin keskariin...

Oli kivaa ajella vastasataneella lumella metsätiepätkillä, joilla ei ennen meitä ollut kulkenut kukaan. Ei siellä metsässä oikein ketään muita näkynyt muutenkaan. Ikävänä puolena mieleen tietysti juolahti, että jos jotain sattuu, ei kukaan välttämättä satu paikalle kovinkaan nopeasti. Siksi mukana on puhelin vedenpitävässä muovikotelossa ja reitti ainakin päällisin puolin aina myös puolison tiedossa.

Vuoden ekana päivänä oli oikeastaan koko päivän yllättävän hämärää, tuntui ettei tullut kunnolla valoisaa koko päivänä. Lamppu ei olisi ollut liioittelua vähänkään enemmän liikennöidyillä teillä keskipäivänkään aikaan.

Tyypillinen maisema matkan varrelta.

Vaikka ajoimmekin molemmat omia vauhtejamme, näimme muutaman kerran matkan aikana. Joillain pätkillä kaatuilimme vuorotellen, ja lähinnä se vaan nauratti. Yhden jäisen alamäen alle edellä ajanut Pete jäi odottamaan, kun halusi varmistaa, että olen päässyt kunnialla sen alas. Olin siinä tietysti kaatunutkin, ja vasta siinä pystyyn noustuani huomannut lumessa muutaman metrin päässä Peten kaatumisen jäljet.

Tauolla.

Oikeastaan kaikissa alamäissä tuli mieleen poikani kanssa joitakin viikkoja aikaisemmin ajamani lenkki, jonka aikana hän kysyi (kun en meinannut pysyä peesissä), että JARRUTATKO sä äiti alamäissä. No kyllä jarrutan, vaikkei varmaan pitäisi.

Kolmen päivän aikana tuli pyörällä ajettua yli yhdeksän tuntia, ja onhan se jo ihan sellaisenaan ihan palkitseva juttu, että pystyy niin paljon ajamaan ja sitten taas yhden lepopäivän jälkeen jatkamaan treeniohjelmaa ilman sen ihmeempiä.