Kuumetta...

Lensimme eilen Salt Lake Citystä New Yorkiin. Vaihdoimme konetta Chicagossa, joten koko päivä siinä vierähti. Tämän reissun lennoista on jo viisi kuudesta mennyt ihan putkeen; lennot ovat kulkeneet ajallaan ja kaikki laukutkin ovat tulleet kanssamme sama matkaa. Jäljellä on enää suora lento New Yorkista Helsinkiin loppuviikosta, ja tällä tuurilla sekin menee hyvin. 2006 ja 2008 meillä oli aikamoisia vaikeuksia lentojen kanssa, ja siksikin tämä reissu tuntuu ihan ihmeellisen kivalta.

Pääsimme eilen hotellille kymmenen jälkeen illalla. Huoneemme on pieni, kulmassa ja kaikista ikkunoista vetää, mutta näkymät ovat hienot. Alla kuva ikkunastamme 35. kadulle. Empire State Buildingkin näkyy, ei tosin kuvassa.

Hotellissa on ihan ok kuntosali, mutta minulla ei ole sinne mitään asiaa kun olen kuumeessa. Jo eilen toisella lennolla alkoi nenä vuotaa ja aivastuttaa. Nyt särkee lisäksi silmiä ja vähän päätäkin. Kurja aika ja paikka olla flunssassa, mutta eihän sille mitään voi. Vähän chillailemme huoneessa, ja sitten lähdemme Times Squarelle katsomaan miljoonan muun ihmisen kanssa, miten pallo putoaa. Kaupungilla oli ihmisiä jonossa sinne jo tunteja sitten, kun kävimme ihmettelemässä suurkaupungin menoa. En usko, että pääsemme kovinkaan lähelle esiintymislavaa, jolle tänään nousevat ainakin Taylor Swift, Psy ja Carly Rae Jepsen. Ilmeisesti jotain screenejä on pystytetty meille, jotka emme halua jonottaa yli 12 tuntia päästäksemme parhaille paikoille.

Toivon, että flunssa vähän helpottaa ja pääsisin jonain aamuna lenkille Central Parkiin joskus ensi vuonna. Saa nähdä onnistuuko.

Hyvää uutta vuotta 2013!

Mt. Aire kahdesti

Kävimme toissapäivänä vuokraamassa lumikengät REI:sta, ja eilen aamulla heti seitsemän jälkeen ajoimme autolla Millcreek-kanjoniin kiivetäksemme Mount Airelle. Petri oli käynyt siellä jo aikaisemmin ilman lumikenkiä, mutta lunta oli tullut monta kymmentä senttiä lisää.

Parkkipaikalta piti kävellä puolisen tuntia polun alkuun, ja vasta siellä laitoimme lumikengät jalkaan. Meitä oli kolme, tytär jäi mieluummin nukkumaan. Pakkasta taisi olla pari astetta, ja koko ajan sateli vähän lunta. Maisemat olivat kuin postikortilla; paljon lunta joka puolella. Polku ylös erottui kyllä, vaikka olimmekin päivät ensimmäiset lumikenkäilijät.

Ylös mennessä pidimme muutaman tauon. Ensimmäisellä join vettä, toisella oltiin myös geelin. Taisi olla Gu Chocolate crush, ja oli ihan mielettömän hyvää! Sen voimin tsemppasin läähätin huipulle. Huippu on vajaan 3000 metrin korkaudessa (8620 jalkaa) Nousumetrejä tuli reilut 600, jos laskin ja konvertoin oikein.

Ylhäältä avautuivat melko harmaat ja sumuiset maisemat, toki kirkkaalta säällä olisi nähnyt pitemmälle. Lyhyen hengähdyksen jälkeen lähdimme takaisin alaspäin. Heti alkumetreillä teimme tosi huonon päätöksen, kun lähdimme seuraamaan toista polkua emmekä palanneet omia jälkiämme. Pääsimme toki koko ajan alaspäin, mutta vähän alkoi arveluttaa löytäisimmekö tosiaan jostain sen oikean polun alas autolle. Emme enää olleet varmoja siitä, mikä ympärillä oleva huippu oli mikin ja mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Näkyvyys oli sumun ja lumisateen vuoksi heikko. Niinpä puolen tunnin tarpomisen jälkeen päätimme palata omia jälkiämme takaisin huipulle. Kipuamiseen meni vähän pitempään, noin 50 minuuttia.

Tunnelma parani huomattavasti, kun lähdimme uudelleen alaspäin omaa polkuamme pitkin. Taisimme pari kertaa pysähtyä ottamaan kuviakin. Petrillä oli jalat jäässä, ja hän lähti juoksemaan rinnettä alas päästäkseen nopeammin lämpimään autoon. Me Aten kanssa kävelimme ja pääsimme mekin lopulta autolle. Koko reissuun meni viitisen tuntia, puolisentoista tuntia ennakoitua pitempään.

Vuorella ei toimi kännykät, ja heti kun pääsimme matkapuhelinverkon piiriin soitin tyttärelle. Siskoni oli tullut kotiin lounaalle ja oli jo ollutkin meistä huolissaan. Tytär ei ollut ehtinyt huolestua lainkaan, vaan oli juuri vasta herännyt. Ihana teini! Palautimme kamppeet REI:hin, mutta olo oli niin väsynyt, etten jaksanut siellä muuten katsella ympärilleni vaikka se yksi suosikkikaupoistani Utahissa onkin.

Kiva reissu, ja hyvä opetus: pysy omalla polulla. Loppupäivä menikin lepäillessä, jaksoin nipinnapin käydä parissa juoksu- ja pyöräkaupassa.

Kuvia ei nyt ole, koska bloggaan nyt iPadillä enkä vielä osaa liittää näihin teksteihin muita kuin tällä samalla vehkeellä otettuja otoksia. Pahoittelut siitä! Olen kyllä pikkuisen ihastunut iPadin näppäryyteen näin reissun päällä. Saan luettua Hesarinkin kannesta kanteen joka päivä.

Lumikenkäilemässä

Olemme viettäneet joulua kolmen aikuisen ja neljän lapsen porukassa. Välillä on vähän vaikea löytää tekemistä, josta kaikki olisivat yhtä innoissaan. Eilen ajoimme Solitude Nordic Centeriin noin 3000 metrin korkeuteen ja vuokrasimme kaikille lumikenkävehkeet. Jakaannuimme A- ja B-ryhmiin. Ryhmä B kiersi pienen järven ja eteni vähän rauhallisempaa tahtia, ryhmä A (Petri, Atte ja minä) taas vähän rivakammin ja pitemmän lenkin.

Heti lähdettyämme kävelemään sykkeeni oli mukavasti ylhäällä. Lyhyt alkupätkä oli tasaista, ja sitten alkoi alamäki. Alamäessäkin syke pysyi edelleen korkealla, ja singahti vielä ylemmäksi kun tuli pieniä nyppylöitä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli muutama aste. pikkuhiljaa alkoi päätä särkeä. Kävelimme alas Solituden hiihtokeskukseen ja sieltä takaisin ylös.

Tiesin jo alas mennessäni, että ylös tuleminen olisi rankkaa ja niinhän se olikin. Mieluummin olisin ensin kiivennyt ylös ja tullut vasta sitten alas, mutta täällä se ei ollut mahdollista. Ylämäessä tuntui, etten mitenkään saanut keuhkoihin tarpeeksi ilmaa. Muutaman kerran minua vähän pyörryttikin, hapen vähyyttä varmaankin. Atte meni edellä omaa vauhtiaan ja pysähtyi aina välillä odottamaan meitä. Tuli ihan deja vu -fiilis viime kesän pyörälenkkien ylämäkiosuuksilta, kun hän silloinkin katosi horisonttiin. Minulla ei meinannut toinen lumikenkä pysyä jalassa, ja oli ihan kiva välillä pysähtyi sitä justeeraamaan. Siinä kun sai samalla vähän hengähtää.

Reitti taisi olla pituudeltaan nelisen mailia, aikaa meni tunti neljäkymmentä minuuttia. Lenkin jälkeen kävimme rinneravintolassa syömässä hyvät chilit.

Kuvassa Pete ja sisko tankkaamassa ennen kanjoniin ajoa.

Perillä

Viimeinenkin lento meni perjantaina suunnitellusti, ja pääsimme perille 25 tunnin matkustamisen jälkeen melko väsyneissä tunnelmissa. Olin saanut nukuttua matkan aikana muutaman tunnin. Siinä auttoivat silmälaput, korvatulpat ja sellainen niskan taakse laitettava kätevä tyyny. Siskoni luona pääsimme melkein heti nukkumaan, ja kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme Park Cityyn, jossa on iso outlet-ostoskeskus. Lempikauppani siellä on Pearl Izumi, josta nytkin löytyi pari kivaa pyöräilypaitaa. Aika ja luottokortti kuluivat siellä nopeasti.

Eilen aamulla Petri kävi jo kiipeämässä mt. Airen huipulle. Huipulle menee polku, ja lunta on täällä niin vähän, että ilman lumikenkiäkin kuulemma pärjäsi. Saman reissun haluaisin tehdä vielä itsekin tämän matkan aikana, ehkä lähdemme sinne uudestaan joulun jälkeen ja pakotamme lapsetkin mukaan. Aten kanssa kävimme samaan aikaan kuntosalilla vähän huhkimassa. Ohut ilmanala tuntui selvästi, kun syke kohosi normaalia korkeammalle. Saattaa aikaerorasituksellakin olla siinä tietenkin osansa. Elliptisellä liikkuessani näin ikkunasta, miten 12 maantiepyöräilijää sujahti ohi pitkässä alamäessä. Näytti hienolta! Keli oli loistava; pari plusastetta, kuiva asfaltti ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta.

Iloiset jouluterveiset täältä maailman toiselta puolen!

Dallasissa

Amerikan-matka alkoi vähän pelottavasti Helsinki-Vantaalla, kun check-in -jonot kiemurtelivat melkein koko lähtöaulan halki. Aika moni muukin oli näköjään tänään lähdössä joulumatkalle. Löysimme kuitenkin sivusta pari lyhyempää jonoa British Airwaysin tiskille, ja saimme tsekattua itsemme kaikille lennoille Lontoon ja Dallasin kautta Salt Lake Cityyn. Aikaisemmilla kerroilla emme muistaakseni ole saaneet boarding passeja viimeiselle lennolle, joten olin positiivisella mielellä.

Ehdin kuitenkin jo huolestua (kuinkas muutenkaan) kun Lontoon-koneen lähtö viivästyi vajaan tunnin jonkun osan jäätymisen vuoksi. Vaihtoaikaa Lontoossa oli aikataulun mukaan vain 95 minuuttia, ja terminaaliakin piti vaihtaa. Samassa koneessa oli onneksi parikymmentä muutakin Dallasin koneeseen kiirehtivää, ja lopulta meidät vientiinkin bussilla suoraan koneen vierestä oikeaan terminaaliin. Siellä oli avattu pari turvatarkastuslinjaa vain meitä Helsingistä tulijoita varten, joten sutjakkaasti meni se.

Vähän aikaa ehdimme jopa odottaa jumbon lähtöä, ja kymmenen tunnin lennon jälkeen olemme nyt Dallasissa. Täällä vaihtoaikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia, ja ehdimme käydä jo syömässäkin. Laukutkin ovat todistetusti tulleet samaa matkaa, toivottavasti koemme iloisen jälleennäkemisen taas Utahissa. Meillä on taas mukana maailman rumin laukku, joskun kauan sitten entiseltä työnantajalta saamani värikäs Honda-kassi. Se on niin ruma, että melkein hävettää nostaa se matkatavarahihnalta. Hyvin sinne kuitenkin mahtuu kampetta, ja kyllähän se hyvin erottuu muiden kassien joukosta...

Nyt viimeisen lennon lähtöön on enää tunti. Jos kaikki menee hyvin, olemme perillä jo neljän tunnin kuluttua. Ainakin kone on putken päässä, ja se on jo aika hyvä merkki!

Melkein valmiina lähtöön

Enää yksi työpäivä, ja sitten alkaa parin viikon joululoma. Säästin yhden kesälomaviikon tähän joulun tietämille, ja jo kesäkuun lopussa varasimme lennot Salt Lake Cityyn siskoni luokse. Vuodesta 2006 lähtien olemme olleet siellä joka toisen joulun. Tällä kertaa pysähdymme paluumatkalla New Yorkiin vajaaksi viikoksi. Perjantai-aamuna on lähtö ja siitä noin vuorokauden kuluttua, kahdeksan jälkeen perjantai-iltana paikallista aikaa, olemme perillä Utahissa.

Aikaisemmilla matkoilla olemme lumikenkäilleet, lasketelleet, uineet, hiihtäneet ja juosseet. Viime kevään reissulla kävin joogassa ja uimassakin. Ainakin lumikenkäilyä on nytkin suunnitelmissa.

Sunnuntaina Stockan parkkihallissa havahduin melkoiseen ongelmaan; luottokorttini magneettiraita ei toimi. Melkoinen omistavan luokan ongelma (first world problem), tiedän! Yhdysvalloissa se on oikeasti iso puute, kun sirumaksupäätteitä on vähän tai ei lainkaan. Siellä tapahtuu niin paljon luottokorttipetoksia, etteivät kaikki kaupat ota vastaan korttia, jolla maksamisessa on jotain häikkää. Soitin Nordeaan kysyäkseni että mitäs nyt sitten tehdään kun matkakin on jo parin päivän päästä ja ajatuksissa on kieltämättä ollut vähän shoppailla. Pari vaihtoehtoa oli: kokonaan uusi Master Card -luottokortti, jonka toimitusaika pikana on kolme pankkipäivää tai kopio nykyisestä Stockmann Master Card -kortista, toimitusaika neljä pankkipäivää. Tuo ylimääräinen päivä johtuu kortin kanta-asiakkuusominaisuuksista. Päädyin tilaamaan kokonaan uuden kortin, ja sainkin se jo tänään postissa. Nyt ei puutu enää kuin tunnusluku, toivottavasti se tulee sitten huomenna.

Muitakin hankintoja on tehty: aurinkolasit vahvuuksilla ja siskolle Sirkusaakkosia, Original TV-sekoitusta ja Aarrearkkuja yhteensä lähes kolme kiloa. Lisäksi mukaan pakataan ainakin saman verran suklaata ja marmeladia sekä tietenkin joululahjat.

Petrillä on kurkku kipeä, ja minä kerään voimia lähteäkseni yksin juoksemaan ja saleilemaan Esport Arenalle. Kahdestaan on kyllä niin paljon kivempaa. Onneksi muistin juuri, että siellä on tänään kahvakuulatunti klo 18.50. Sitä ennen ehtisin kyllä juosta puolisen tuntia, jos lähtisin nyt. Tai edes ihan kohta.

Onnellinen metsässä

Eilen ja tänään kävimme Oittaalla hiihtämässä Peten kanssa. Eilen lauantaina tuli vähän mutkia matkaan, kun Pete huomasi vasta ottaessaan suksia pussista, että pitovoidetta oli valunut reilusti pitoalueen ulkopuolelle. Sehän piti tietysti poistaa, ja voiteenpoistoaine oli kotona. Teimme siis vielä pienen pyrähdyksen takaisin kotiin ennenkuin pääsimme lopulta laduille. Pari voimasanaakin taisi siinä ilmoille päästä.

Kun vihdoin pääsimme hiihtämään, Petellä oli aika huono luisto suksissa, ja niinpä hiihtelimme peräkanaa Pirttimäkeen ja sieltä parin lammen kautta takaisin autolle. Parisen tuntia siinä meni, molemmilla sykkeet pk-alueella. Varsinkin Petrillä, vaikka hän jäikin aika reilusti aina alamäissä. Ladut eivät olleet kovinkaan hyvässä kunnossa, kun oli tuullut ja satanut lisää lunta perjantaisen kunnostuksen jälkeen.

Lauantai-ilta huipentui uintiin Malmilla. Kun tulimme sieltä kotiin, tyttäremme oli Facetimen kautta yhteydessä Amerikan-serkkuihinsa. Bonuksena minäkin sain jutella siskoni kanssa puolisen tuntia. Suunnittelimme vähän jo joulun aktiviteetteja ja aikatauluja. Kivaa oli nähdä ja kuulla sisko iPadin ruudulta. Salt Lake Cityyn oli juuri satanut hieman lunta, ja luvassa on ensin vähän nollakeliä ja sitten muutamia plusasteita.

Tänään pääsimme ladulle puoli kymmenen maissa, ja Petellä alkoi olla luistokin kohdallaan. Päätimme siksi molemmat hiihtää omaa vauhtiamme. Pete lähti Solvallaan, minä kiertelin samoja latuja kuin eilenkin. Jossain välissä pyryttikin oikein kunnolla. Olisi pitänyt ottaa pyöräilylasit päähän, kun alamäissä lumihiutaleet sattuivat silmiin.

Tosi mahtavaa oli hiihdellä lumisessa hiljaisessa metsässä. Onneksi on taas lunta! Metsässä koen jonkinlaista sisäistä rauhaa, ehkä se hiihtäminen on jollain lailla meditatiivistakin tekemistä. Samalla tavalla kuin pyöräillessä ajatukset lähtevät vaeltelemaan. Kroppa lämpenee vähitellen ja lihasvoimalla pääsee mukavasti eteenpäin. Tänään muistui mieleen myös joitakin pikkujuttuja hiihtotekniikkaan liittyen ja niitä yritin vähän harjoitellakin.



Hiihtelin pienen pätkän Reitti 2000:sta, se on merkitty tällaisilla sinivalkoisilla nauhoilla:


Olemme luvanneet ostaa teineillekin sukset, jos hiihtäminen heitä yhtään kiinnostaa. Toistaiseksi ei ole kumpaakaan kiinnostanut. Molemmilla oli kyllä aina sopivat sukset, kun he olivat alle 10-vuotiaita ja silloin kävimme heidän kanssaan vähän hiihtelemässäkin.

Minulle on (ainakin) kerran sattunut yksi hiihtoon liittynyt huonon vanhemmuuden hetki. Tytär oli ehkä 5-vuotias ja olimme hiihtämässä mökillä 3-4 kilsan lenkkiä. Hän alkoi puolimatkassa valittaa ja kitistä, ettei jaksa ja että tuntuu huonolta. Minä sen kummenmpaa ajattelematta käskin häntä tylysti olemaan valittamatta ja pakotin hiihtämään reippaasti koko lenkin. Niinpä hän sitten hiihti sisukkaasti pukahtamatta enää sanaakaan koko matkan mökille saakka. Vasta perillä huomasin, että hän oli kipeä - kuumettakin oli yli 38 astetta. Vieläkin sitä hiihtoretkeä ajatellessa tulee huono omatunto. Minulle se jäi mieleen, onneksi tyttärelle ei.

Pyörähaave

Nyt kun meillä (Petrillä ja minulla) ei ole vielä varsinaista treeniohjelmaa, illat kuluvat melko samaan malliin viikosta toiseen. Näin se meillä suunnilleen menee:

ma lepo
ti Wattbike/traineri
ke juoksu radalla + kuntosali
to uinti
pe kuntopiiri
la traineri ja uinti
su pitempi juoksu.

Pete on lisäksi kunnostautunut aamu-uinneissa ainakin kerran viikossa. Kisapaikka IM Kalmarissa on näköjään tosi hyvä motivaattori!

Ostimme molemmille keskiviikkona Esport Arenan 10-kerran kortit. Siellä on nyt tarjous, jossa lahjaksi ostettuun korttiin saa 12 kertaa kymmenen hinnalla. Ostimme kortit sitten toisillemme "lahjaksi". Käytännössä tällä eleellä ei tietenkään ollut mitään merkitystä, kun meillä on ollut yhteiset rahat jo 20+ vuotta, mutta myyjän se teki onnelliseksi. Kerran viikossa kun Esportilla treenaa, korttia riittää juuri kolmeksi kuukaudeksi. Se on sattumalta myös sama aika, jonka se on voimassa. Juoksuradan ja kuntosalin lisäksi sillä pääsisi mm. ohjatuille kahvakuulatunnille.

Torstaisin olemme joitakin kertoja nähneet Märskyssä suoraan töiden jälkeen viiden maissa. Siellä on silloin ihan kohtuullisesti tilaa, viimeksi uimme parisenkymmentä minuuttia ihan kahdestaankin yhdellä radalla. Eilisessa ohjelmassa oli aika paljon potkuja, ja alussa edellispäivän kuntosalitreeni tuntui kivasti jaloissa. Vieressä oli paljon keski-ikäisiä naisia hydrospinning-tunnilla ja sitä ajelua katsellessa tuli mieleen se (ehkä keksitty) juttu naisesta, joka omassa uima-altaassaan kaatui hydrospinning-pyörällä ja hukkui kun ei saanut kenkiä irti polkimista. Ei se varmaan voi olla mikään tositarina, eihän?

Tällä viikolla on tullut niin paljon lunta, etten tiistain jälkeen ole mennyt töihin pyörällä. Silloinkin ajelu meni aikamoiseksi runttailuksi, ja selkä tuli illalla kipeäksi. Selän kipeytyminen johtunee lumen johdosta huonon pyöritystekniikan lisäksi ainakin osittain myös siitä, että pyöräni on minulle aavistuksen liian iso. Siksipä laitan uskollisen työmatkaratsuni nyt myyntiin ja alan katsella jäykkäperäisiä maastopyöriä sillä silmällä. Kevyt runko ja levyjarrut ovat vaatimuslistan alkupäässä. Vielä en ihan tarkkaan tiedä, mihin muihin juttuihin maastopyörää ostaessa pitäisi kiinnittää huomiota. Olisiko esimerkiksi järkeä ostaa "naisten" malli? Entäpä alumiini vs. hiilikuitu - kestääkö hiilikuiturunko myös kaatumisia ja kolhuja, joita varmasti tulee?

Lenkkikuvia

Avasin trainerikauden eilen. Petri oli ystävällinen ja vaihtoi tri-pyörääni trainerirenkaan ja taka-akselin, itse virittelin Macin saunaan trainerin seuraksi. Meillä on nyt Netflix, ja sieltä löytyy ihan mahtavan paljon hyviä trainerisarjoja, mm. suosikkini 24. Ajoin noin tunnin treenin, jossa oli yhdellä jalalla pyörittelyä ja parinkymmenen sekunnin vetoja. Aika-ajoangot pyörässäni ovat ihan suorat, ja ranteet tuntuvat väsyvän. Täytyy varmaan alkaa katsella uusia tankoja, jos en noihin totu. Saunassa ajellessahan se ei kamalasti haitaa, kun ei tarvitse ohjata, mutta keväällä maantiellä ei voi pitää käsiä ristissä aika-ajotankojen päällä.

Illalla kävin pojan kanssa Heltrin uintitreeneissä Malmilla. Normisettiä mentiin, lopussa oli kiva viesti. Uinti tuntui paljon kevyemmältä kuin perjantaina, toki matkaakin oli nyt vähemmän ja taukoja enemmän.

Tänään kävin juoksemassa pitkän lenkin. Vähän pöperöisiä olivat kotikulmien kevyen liikenteen väylät, välillä tuntui ettei matka oikein taittunut. Sykkeen pidin PK1-alueella, ja välillä piti joku jyrkkä mäki kävellä ylös. Aikani kuluksi nappasin kuvia matkalle sattuneista Länsimetron työmaista. Päivän sana oli oranssi ja lenkin jälkeinen tunne kipu selässä. Ei olisi sittenkään kannattanut juosta liukkaalla epätasaisella pinnalla.

Otaniemi:



Keilaniemi:



Keilaniemi Karhusaaren kohdalla:



Maansiirtorekkoja siellä oli parisenkymmentä:



Hanasaari:



Lopulta Tapiola, joka tuntuu olevan kokonaan yhtä metrotyömaata nykyään:



Länsimetron pitäisi valmistua vuoden 2015 lopussa. Olenkohan jo Ironman sitten kun pääsen ensimmäistä kertaa metrolla töihin? Kalmar 2015 vähän siintelee jo mielessä.

Lauantaina kävimme Peten kanssa mökillä tekemässä lumityöt ja imuroimassa kuolleet hyönteiset pois lattioilta. Hiiriä ei tällä kertaa ollut jäänyt loukkuihin. Olisi tehnyt mieli jäädäkin sinne, mutta sitten ei oltaisi ehditty treenaamaan kunnolla. Vähän kyllä harmittaa, kun ei siellä ole viime kuukausina juurikaan tullut vietettyä aikaa. Sama juttu tuntuu tosin toistuvan vuosittain loka-joulukuussa, kun on pimeää ja märkää; ei vain tee mieli eikä oikein jaksakaan lähteä mökille viikonopuksi.

Unta ja lepoa

Vajaa viikko sitten sunnuntaina ajoimme Peten kanssa parin tunnin pyörälenkin Helsinkiin ja takaisin. Ilma oli todella kaunis, aurinko paistoi ja pakkasta oli viitisentoista astetta. Puolentoista tunnin ajon jälkeen piti pysähtyä kahville Finlandia-taloon lämmittelemään. Samalla soitimme kotiin ja pyysimme laittamaan saunan päälle. Se oli hyvä päätös, sillä kahvilta lähdettyä tuli nopeasti kylmä uudelleen.





Olen tähän saakka välttynyt vaihtamasta pyörään trainerirengasta, kun olen ajanut sisäpyöräilytreenit työpaikan Wattbikella. Viime tiistaina siinä oli akku loppu, mutta sain kuitenkin pyöriteltyä tunteella ihan hyvän treenin. Ero vasemman ja oikean jalan pyörityksellä on ihan järkyttävä; vasemmalla en meinaa jaksaa yhtään ja klappiakin löytyy.

Keskiviikkona kävimme Peten kanssa Esport Arenalla juoksemassa puoli tuntia ja tekemässä puolen tunnin kuntosalitreenin. Siellä oli samaan aikaan jotkut nuorten juoksukilpailut, mutta alakerran juoksurata oli onneksi käytettävissä. Arena on muuten ihan kiva treenipaikka, mutta siellä on ihan kamala meteli. Melkein alkaa päätä särkeä se huuto ja melu. Juoksuradan sisäpuolella on useita salibandykenttiä, ja nykyään siellä on myös lasten HopLop-liikuntakeskus, joten porukkaa on melkein aina paljon.



Eilen pidin lepopäivän, kun oli niin väsynyt olo. Heräsin vasta kymmeneltä noin yhdentoista tunnin unien jälkeen, ja silloinkin siihen että Pete tuli herättämään. Harvoin tulee noin pitkään nukuttua!

Tänään pidin lomapäivän, ja aamupäivällä kävelin Tapiolaan uimaan tämän treenin. Vähän hassulta tuntui pysähtyä tuossa viimeisessä setissä potkimaan vertikaalipotkuja, mutta ihan hyvältä treeniltä se tuntui. Kerrankin Tapiolassa mahtui kunnolla uimaan, kun samalla radalla oli vain kaksi muuta uimaria. Mukavia hymyileviä poikia molemmat.

Illalla olen menossa vielä kuntopiiriin, saa nähdä mitä muuta kivaa viikonlopuksi keksitään. Ehkä päästään mökillekin pitkästä aikaa. Kumpikaan teini ei taida olla lähdössä mukaan, ainakaan ilman lahjontaa.

Rypistystä

Flunssa on nyt voitettu, ja olen vihdoinkin päässyt taas liikkumaan. Torstaina kävimme Peten kanssa lyhyellä 30 minuutin uinnilla Märskyssä, ja eilen kutsui seuran kuntopiiri. Melko kamalat seitsemän minuutin pidot heti alkuun, mutta niistäkin selvittiin. Kolme kierrosta, 21 liikettä, 50 sekuntia kutakin ja muistaakseni seitsemän sekuntia aikaa siirtyä seuraavaan liikkeeseen. Hikihän siinä taas tuli.

Tänään sain Peten houkuteltua seurakseni työpaikan kuntosalille Wattbike-testiin. Edellisen kerran teimme vastaavan 20 minuutin testin maaliskuussa, joten oli jo korkea aika kokeilla uudelleen miten kammet pyörivät.

Pete ajoi ensin, ja oli ennätysvauhdissa: 236 W. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt häntä yhtä hikisenä, hikeä valui kuin vettä suihkusta konsanaan. Hänen ajaessaan lämmittelin ensin soutulaitteella ja tein sitten maanantaina saamieni ohjeiden mukaan lihaskuntoliikkeitä pallolla ja tasapainolaudalla.

Omaa testiä lähdin ajamaan konservatiivisella, nousujohteisella strategialla: ekat viisi minuuttia noi 150 W, seuraavat viisi alle 160 W ja loput kymmenen aina vaan kovemmilla tehoilla. Nyt sain tulokseksi 168 W, eli yhden watin enemmän kuin maaliskuussa. Petri kannusti kivasti, huuteli vierestä että tehot nousevat vielä ja kertoi jäljellä olevan ajan. Se oli hyvä, sillä lopussa en jaksanut tai uskaltanut edes katsoa miten watit kehittyvät ja aika matelee. Viimeiset minuutit tuntuivat uskomattoman pitkiltä!

Ensi kerralla täytyy lähteä vähän rohkeammin liikkeelle. Nytkin pääsin kyllä maksimisykkeisiin lopussa, mutta alussa olisin voinut ajaa ehkä hieman kovemmilla tehoilla ja saada tulosta siten hieman hilattua ylöspäin.