Raastoa Pirkkolassa

Välillä on ihan hyvä testailla, miten suuntaan juoksukunto on kehittyy. Se minulla oli tänään mielessä, kun ajoimme Peten ja Aten kanssa Pirkkolaan yhdeksitoista. Tarkoitus oli juosta kaksi kertaa Pirkkolan kolmonen (2930 m) omalla ajanotolla. Tapahtumaan oli tulossa muitakin Helsinki Triathlonin jäseniä, facebookissa oli tälle raastolle ihan oma tapahtumakin. Etukäteen tunnelmat olivat vähän ristiriitaiset; toisaalta oli kiva lähteä juoksemaan ja toisaalta vähän jännitti, että miten pahalta se taas tuntuisikaan.

Tulimme paikalle sen verran aikaisin, että ehdimme hölkätä reitin ympäri kerran ennen lähtöä. Joku ystävällinen oli maalannut jäätyneeseen hiekkaan keltaiset nuolet reitin merkiksi, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Palatessamme lämmittelykierokselta lähtöpaikalle sinne oli tullut muutama muukin juoksija.

Lämmittelykierroksen loppupuolella.

Tasan yhdeltätoista lähdettiin liikkeelle. Ensimmäisellä kierrokselle juoksin pitkään samaa vauhtia yhden suunnistajamiehen ja nuoren naisen kanssa. Suunnistaja jaksoi puhella ja olla sosiaalinen, harmikseni minulla oli syke jo sen verran korkealla että pystyin keskittymään kunnolla vain juoksuun. Pyysin tätä jossain vaiheessa myös anteeksi. Suunnistaja kiristikin tahtia hieman ennen toisen kierroksen alkamista ja meni menojaan. Samaa vauhtia juossut nuori nainen kertoi juuri parantuneensa flunssasta ja siksi jättävänsä toisen kierroksen väliin.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä poikani Atte juoksi reilut 100 metriä edelläni. Päätin etten anna välimatkan kasvaa. Yllättäen se alkoikin lyhentyä, ja pitkän ylämäen päättyessä juoksimme hetken rinta rinnan, kunnes toivotin hänelle tsempit ja menin ohi.  Minulle toinen kierros oli helpompi juosta, kun tiesin että yli puolivälin ollaan ja että jokainen metri vie lähemmäs maalia. Yksin oli myös hieman helpompi säädellä vauhtia juuri sopivaksi.

Noin lyhyttä matkaa juostessa mieleen hiipii niin helposti ajatus, että nyt voisin ihan hyvin vähän himmata vauhtia. Silloin yritän vain nopeasti löytää parempaa ajateltavaa. Edellä menevät selät ovat myös hyviä kirittäjiä. Tänään liikkeellä oli onneksi muitakin hitaampia juoksijoita, joiden ohittaminen, vaikkakin äänekkäästi puuskuttaen, tuotti hyviä fiiliksiä.

Paransin viime huhtikuista aikaani lopulta kolmisen sekuntia, loppuaikani oli 30:44. Näitä epävirallisia raastoja järjestetään joka kuukauden viimeisenä lauantaina klo 11, ja mukaan voi tulla ilmoittautumatta. Tietysti juosta voi ihan omatoimisestikin, mutta porukassa se on ainakin minusta mukavampaa. Vaikkei matkan varrella juuri jaksaisikaan ajatuksia vaihdella, maaliintulon jälkeen juttu lentää ihan varmasti. Juoksun jälkeen oli muutenkin taas ihan superhyvä ja tyytyväinen olo. Hyvä, että tuli lähdettyä.