Karkkia evääksi?

Viime lauantaisen Wattbike-testin jälkeen putosin pieneen väsymyskuoppaan, ja jätin väliin mm. sunnuntain pitkän lenkin. Tälläkin viikolla pidin yhden ylimääräisen lepopäivän, ja olo tuntuu jo paremmalta. Olen nyt mittaillut joka aamu ortostaattista sykettä ja aloin uudelleen maksaa Omegawavenkin kuukausimaksua, kun halusin sitäkin kokeilla muutaman kuukauden tauon jälkeen. Mittauksissa kaikki oli ok.

Meillä on Peten kanssa kerran yhtenä jouluna joskus vajaat kolmekymmentä vuotta sitten loppuneet suklaat kesken, ja siitä lähtien olen pitänyt huolta siitä, että niitä riittää kaikille päiville. Useimpina jouluina olen vähän liioitellutkin, niin myös tänä vuonna. Suklaata on vieläkin ihan liikaa jäljellä, vaikka parhaamme olemme tehneet sen syömiseksi. Ei vaan enää tipu.

Onneksi Puolustusvoimat suosittelee alokkaille mukaan otettavaksi karkkia kaiken muun tärkeän lisäksi:

Alokasliite

Lista tarpeellisesta.

Asevelvollisemme sai joululahjaksi sissipuukon ja uuden rannekellon, jossa on myös valo. Partioaitassa tiesivät kertoa, että aika moni ottaa mukaan myös merinovillaiset alusvaatteet. Pojallamme sellaiset oli onneksi hankittu jo vaellusreissua varten.  Minulle oli ihan uusi juttu, että  inttiin saa ottaa omat alusvaatteetkin. Aika monta muutakin uutta inttiin liittyvää asiaa tulee minulle varmasti tutuksi seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Sen ehdin jo jostain lehdykästä lukea, ettei intin vaatteita saa pestä kotona. Hyvä.

Ihmettelen kyllä vielä tuota karkkia ja muuta evästä -kohtaa. Karkki ei minusta ensinnäkään ole mitään "evästä", ja sen mukaan pakkaaminen omalle lapselle nuorelle tuntuu oudolta. Kaikki nämä vuodet olen pyrkinyt pikemminkin minimoimaan hänen syömänsä karkin määrää. Viime vuosien aikana ohjaava vaikutukseni on tietysti jo melkoisesti heikentynyt ja hän on tehnyt itse omat päätöksensä syömisistään ja juomisistaan. Poika itse pitää suklaata ihan kelpo eväänä pitkille marsseille. Yritän vielä saada häntä vaihtamaan suklaat energiapatukkoihin tai geeleihin. Kai ne edes vähän vähemmän haitallisia ovat kuin karkit.

Kävimme tänään Peten kanssa hiihtämässä Oittaalla. Olimme lähes ensimmäiset ihmiset ladulla, kun lähdimme hiihtämään pari minuuttia ennen yhdeksää. Joka kierroksella porukkaa tuli lisää, mutta ei kuitenkaan ruuhkaksi asti. Koneella tehtyä latua oli ehkä yksi kilsa, mutta neljän kilsan metsälenkin pystyi kyllä hiihtäen kiertämään vaikkei metsässä niin hienoa latua ollutkaan. Hiihdin reilut 20 kilsaa, jonka jälkeen juoksin vielä vartin.

Aamu sarastaa lähdön hetkellä.

Uutta latua tulee!

Muistin kyllä että hiihtäminen on ihanaa, mutta silti se ihanuus yllätti! Toivottavasti saadaan pian paljon lisää lunta ja parempia latuja. Minulla on tänä vuonna kasassa 190 hiihtokilsaa, ja olisi kiva saada 200 rikki ennen vuodenvaihdetta.

Taas testissä

Harjoitusohjelmassa oli lauantaina Wattbike-testi; 20 minuuttia tasaisella teholla niin kovaa kun jaksaa. Viime torstaina uintireissun yhteydessä olin jo varannut Petelle ja minulle Wattbiket Pirkkolasta lauantaina klo 10-11.30. Ilmeisesti jonkun verran päällekkäisyyksiä on ollut, kun varaussysteemiin on päädytty. Minusta se on hyvä juttu, kun tietää pyörän varmasti olevan käytettävissä juuri silloin kun haluaa. Wattbikeja on Pirkkolassa yhteensä kolme, ja niillä pääsee ajamaan maksamalla kuntosalimaksun 7 euroa. Samaan hintaan pääsee vielä kuntosalille ja uimaan. Aika hyvä diili.

Aikaisemmin olen ajanut Wattbikella maastopyöräkengilläni mutta ne eivät enää klossien ja polkimien vaihdon jälkeen sovikaan. Nyt piti siis ottaa mukaan omat polkimetkin, mutta se kävi kätevästi kun Pete irroitti ne maantiepyörästäni. (Testin jälkeen opettelin irrottamaan ja kiinnittimään ne itsekin.)

Pirkkolassa olikin tuttua ja mukavaa seuraa polkemassa, joten kaikki kolme pyörää olivat pian käytössä. Polkimet paikalleen, tuuletin päälle, musat korviin ja ajamaan. Tässä lyhyesti testiskripti:

Nyt kun olen vähän enemmän jo trainerilla ja Wattbikellakin ajanut, osasin välttää ensimmäisellä kerrallani tekemäni virheen: ajoin tuon 3 minuuttia ihan oikeasti nupit kaakossa, urku auki ja täysillä niin kovaa kuin vain ikinä jaksoin. Silloin itse testi päättyi 10 minuutin jälkeen kun voimat loppuivat. Nyt yritin enemmän ajatella tuota "löysät pois" -ajatusta, ja pidin watit kolmen minuutin ajan reilusti yli kahdensadan, kun viimeksi 20 minuutin testin jaksoin ajaa keskiarvolla 181 W. 

Kuvan otti Pete, joka paransi omaa tulostaan reilusti.

Pete ajoi oman testinsä loppuun ennen minua ja ehti ottaa pari kuvaa testin viimeisistä minuuteista. Yllä olevassa kuvassa näkyy parikin minulle tärkeää juttua: siskon antama hiuspanta, jossa lukee 

I think I can 

I think I can

I think I can

ja se kuvaa aika hyvin nykyisiä fiiliksiäni IM-matkan suhteen. Täytyy uskoa, että pystyy, vaikka sitä pitäisi itsellekin vähän vakuutella.

Toinen tärkeä juttu on oikean käden keskisormessa oleva mummini vihkisormus. Isovanhempani ehtivät olla naimisissa yli 60 vuotta, ja nyt joulukuussa olen heitä taas paljon muistellut. Mummi nukkui pois pari vuotta sitten marraskuun lopulla ja papan syntymästä tuli 3. joulukuuta kuluneeksi 100 vuotta. He olivat molemmat myös sotaveteraaneja, ja olleet siksikin mielessä paljon nyt kun Talvisodan alkamisesta on kulunut 75 vuotta ja poikamme on aloittamassa oman varusmiespalveluksensa tammikuun alussa.

Noh, takaisin itse testiin. Testin alkupuolen sain pidettyä watit viimekertaista korkeammalla, mutta sitten alkoi tahti hiipua niin, että päädyin lopulta ihan samaan tulokseen kuin vuosi sitten: 181 W. Olin tietysti vähän pettynyt, kun aina olisi kiva parantaa. Tiesin kuitenkin jo aloittaessani testiä, ettei olo ollut ihan paras mahdollinen. Keskiviikkoiset juoksutreenit ovat olleet kohtuullisen kovia, takana on pari vähän huonommin nukuttua yötä ja palautuminen on ehkä jäänyt vähän vajaaksi.

Päätin pitää tänään ylimääräisen lepopäivän ja aloittaa nyt ihan oikeasti ortostaattisen sykkeen mittauksen. Aion kokeilla sitä tämän ohjeen mukaan ja merkkailla tulokset ylös joka aamu. Noin vuosi sitten innostus kesti muutaman päivän, toivottavasti nyt jaksan motivoitua vähän pitempään. Omegawaveakin olen kokeillut, mutta luovuin siitä hieman ristiriitaisten lukemien johdosta. Ehkä tällainen vähän simppelimpi metodi olisi riittävän hyvä. Viime päivinä olen tuntenut vähän rytmihäiriöitä. Vuosi sitten tehtyjen tutkimusten perusteella tiedän, että ne ovat vaarattomia, mutta niitä näyttää tulevan minulle, kun treeni on mennyt enempi rasituksen puolelle. Lepäillään nyt sitten!

Mitä ajattelen lenkillä

Sunnuntaina kävin juoksemassa pitkän hitaan lenkin. Kiertelin pääasiassa Rantaraittia, mutta sille päästäkseni oli ensin juostava vähän matkaa metsässä ja teitä pitkin Haukilahteen. Sieltä Otaniemeen juoksinkin sitten tuttuakin tutumpaa Rantamaratonin hienoa reittiä. Hyvin palailivat mieleen maratonfiilikset parin kuukauden takaa. Westendintiellä vastaan juoksi pääministerimme, ja moikkasikin iloisesti. Hänen takanaan taisi pyöräillä turvamies.

Välillä juoksulenkillä vauhti tuppaa karkaamaan liian kovaksi, varsinkin jos mielessä on ensi elokuun Köpiksen Ironman. Helposti ajatukset alkavat kiertää kehää: jaksanko juosta IM-maratonin tätä vauhtia ja kauanko siihen sitten menisi aikaa? Mikä olisi hyvä loppuaikatavoite ja tarvitsenko edes sellaista? Miten kovaa uskallan pyöräillä, jotta jaksan sen jälkeen vielä juosta? Onko pyöräillessä vaikea pitää peesirajasta kiinni? Miten ruuhkaista siellä uinnissa oikein voi olla? Lähtevätkö naiset ensi vuonnakin ennen ikämiehiä ja jos kyllä, huomaanko kun Pete ohittaa minut pyörällä? Montako vararengasta pitää ottaa mukaan? Kuinka monta kertaa minun pitää rengas vaihtaa ennen kisaa jotta osaan sen varmasti tarpeen tullen? Mitä opin itsestäni kisan aikana; riittääkö minulla sisua jatkaa sittenkin, kun on tosi vaikeaa? Ja kuinka vaikeaksi se kisa voi mennä?

Yritän varautua niihin tilanteisiin, joihin se on mahdollista ja selviytyä kaikista muista, hermostumatta. Ei se 10-15 minuuttia renkaanvaihdossa yhtään haittaa, jos pystyy jatkamaan matkaa. Se tietysti on paljon huonompi homma, jos vararenkaat tai vaikkapa hiilidioksidipatruunat loppuvat kesken tai energiat eivät imeydy. En odota itseltäni kisapäivänä 100-prosenttista suoritusta, jospa pääsisin edes kahdeksaankymmeneenviiteen. Olen suunnitellut kesälle myös muita kisoja, ettei koko kesä olisi tämän yhden onnistumisen varassa.

Ironman-kisaa ajattelen jo nyt lähes päivittäin, etenkin treeneissä. Ehkä se on hyvää henkistä valmistautumista, ainakin toivon niin. Olen yrittänyt opetella treeneissäkin ajattelemaan positiivisesti, siis esimerkiksi että kilsa on vain kilsa, jaksat kyllä juosta vielä vähän kovempaa. Joskus kuvittelen eteeni jonkun parempikuntoisen ystäväni ja yritän pysyä vauhdissa mukana. Ajatuksiakin voi treenata, olen lukenut ja huomannut itsekin.

Uni > treeni

Eilen perjantaina oli työpaikan pikkujoulut, ja se aiheutti tietysti vähän päänvaivaa kun perjantai-illan kuntopiiri jäisi juhlien jalkoihin. Alkuviikosta selvittelin mahdollisuuksia käydä eri saleilla tai jumpissa keskustassa aamulla ennen työpäivää, sillä en halunnut jättää treenejä väliin. Helsingin ydinkeskustassa ei ole puutetta kuntosaleista, mutta melkein kaikkiin tarvitaan jäsenyys ja jatkuva kuukausimaksu. En ole niistä kovinkaan innostunut, koska haluaisin käydä vain kerran, kaksi viikossa pilateksessa tai satunnaisesti jollain muulla tunnilla ja jatkuvilla sopimuksille näille käynneille tulisi minusta liikaa hintaa.

Perjantai-dilemmaa miettiessäni muistin onneksi Motivuksen. Se on yksi harvoista kuntosaliketjuista, joissa voi käydä myös kohtuullisella kertamaksulla. Yhden aamutunnin hinta ei-jäsenelle on 12,50. Sopiva aamutuntikin löytyi Kampin Motivus Centeristä; BodyPump klo 7. Sen voisi maksaa myös Smartum-seteleillä, joita minulla on vielä jonkun verran jäljellä. Kyselin vähän meilillä ohjeitakin, ja sain nopeasti ystävällisen vastauksen.

Väsynyt olo torstain uintitreeneissä sai minut kuitenkin miettimään uudelleen sitä, kannattaako minun tosiaan herätä perjantaina kukonlaulun aikaan ja käydä treenaamassa, kun päivä varmasti venyisi pitkäksi muutenkin. Pienen pohdinnan ja aviomiehen konsultoinnin jälkeen päätin preferoida unta treenin sijaan. Jätin pumpin väliin ja laitoin kellon soimaan tuntia myöhemmin, ja se oli kyllä oikea päätös.

Juhlissa olin pienoinen tylsimys: selvin päin ja yhdeksän jälkeen kotiin. Menin nukkumaan ennen yhtätoista ja unta riitti aamuyhdeksään.  Muistan hyvin ajan, kun lapset olivat pieniä ja minusta tuntui etten koskaan enää saa nukkua kahdeksaa tuntia putkeen. Aika moneen vuoteen en kyllä saanutkaan, mutta edelleen muistan hyvin sen fiiliksen. Niinpä kymmenen tunnen unet viime yönä tuntuivat ihan luksukselta. 

Tonnin vetoja

Keskiviikon Juoksuklubissa on nyt pari kertaa juostu tonnin vetoja Esport Arenalla. On niitä klassikoita tainnut treeniohjelmassa olla joskus ennenkin, mutta silloin olen juossut ulkona hiekkatiellä ja vain katsonut matkan suunnilleensykemittarista. Radalla se meno on vähän brutaalimpaa, kun ilma on kuiva, alusta tosi kova ja matkakin ihan metrilleen oikein.

Viime viikolla vetoja piti juosta yhteensä viisi, nousevalla vauhdilla tietenkin. Palautus oli parin minuutin kävely maalista lähtöpaikalle. Porukka jaettiin tasavauhtisiin porukoihin, ja sitten vaan juostiin. Kolme ensimmäistä meni nousevilla vauhdeilla kuten pitikin (4:46, 4:36, 4:33) mutta kaksi viimeistä meni vain sekunnin kovempaa (4:32, 4:32).

Takakaarre, vasemmalla kuntosali.

Aah, loppusuora!

Eilen juostiin taas kolme tonnin vetoa ja sitten vielä kahdesti 600 m ja kolme kertaa 200 m. Ennen näitä kovempia juoksuja tehtiin todella perusteellinen lämmittely- ja koordinaatiotreeni. Eniten lämmöllä muistelen takaperin tehtyä aitakävelyä. En ajatellut etten osaa, vaan että haluan oppia... 

Tonnit menivät vähän kovempaa kuin edellisviikolla, mutta niitä olikin vain kolme. Ajat olivat 4:41, 4:31 ja  viimeisellä alitin oman haamurajani, kun kello pysähtyi aikaan 4:26. 

Vetoja juostessa pyrin rentouteen, kun sitä jossain vaiheessa ihan varmasti tekee mieli alkaa puristaa. Rentous on minulle vaikeaa, tänään hammaslääkärissäkin lääkäri vain nauroi, kuinka koko kroppa heilui kun hän heilutti alaleukaa joka mukamas oli ihan rentona. No ei ollut.

Olen tosi iloinen Juoksuklubista! Parasta siinä on koordinaatioharjoitukset, mukava porukka ja se, että opin juoksemaan eri vauhteja sen ainaisen pk-jurnutuksen lisäksi.

Porukan voima

Meillä oli pienoinen kimppatreeni eilen lauantaina itsenäisyyspäivän kunniaksi. Lähtö oli onneksi vasta klo 12, joten sain nukuttua vähän pitempään ja ehdin silti tehdä rauhassa kaikki aamutoimet. No, Hesarin Kuukausiliite jäi lukematta, mutta sen puutteen korjasin tänään sunnuntaina.

Ensalkuun lähdimme ajelemaan maastopyörillä Rantaraittia. Vähän sateli vettä, mutta niin vähän ettei se oikeastaan haitannut. Tuuli oli aika voimakas, ja vähän vastatuuleen puskettiin. Suomenojan vedenpuhdistamolla jätimme Rantaraitin ja tuurilla löysimme hyvän reitin takaisinpäin. Yksi pieni eväspysähdys tehtiin loppumatkasta, ja sen jälkeen eivät kädet enää lämmenneetkään, kun vettä tuli vähän isompina pisaroina ja kaikki alkoi olla kutakuinkin märkää.

Parin tunnin pyöräilyn jälkeen kaikki kävivät kotonaan pesemässä pyörät ja vaihtamassa vaatteet juoksureleisiin. Kun astuin sisään märät pyöräilykamppeet päällä, mielessä kyllä vähän vilahti, että mitä jos menisinkin nyt suoraan suihkuun ja jättäisin juoksun sikseen. En antanut ajatukselle periksi, vaan vaihdoin kaikki vaatteet alusvaatteita myöten. Minua ei enää palellut ja olin valmis lähtemään noin tunnin juoksulenkille. Tähän auttoi se, että ajattelin sitä tosi hyvää oloa kun juoksukin olisi jo tehty ja alkaisi yhteinen kiva saunailta.

Lenkin vauhdiksi oli sovittu 6:15 min/km, ja se oli minullekin ihan hyvä pk-vauhti. Melkein alkoi jo tulla pimeä siinä juostessa, mutta onneksi oltiin tuttuakin tutummissa maisemissa, kun juostiin PK-Peran kympin lenkki Otaniemeen ja Tapiolaan ja sieltä takaisin kotiin. Pari kertaa vauhti meinasi lähteä loikalle, mutta pyynnöstä vauhti rauhoittui sopivaksi taas.

Tänään sunnuntaina sulkeuduin taas pyöräni kanssa saunaan tunnin treeniä varten. 2x15 minuuttia ajelin tempovauhtia aerobisen ja anaerobisen kynnyksen välissä. Lopussa oli hienoa, kun viimeisen viisiminuuttisen alkaessa biisiksi sattui Eye of the Tiger. Sen avulla jaksoin puristaa loppuun saakka, vaikka hiki virtasi. Tuloksena oli noin tunnin treeni, jonka aikana join yhden 750 ml pullon vettä ja katsoin tiukasti Suunto Ambit2 S:ää noin 60 minuuttia.

Illalla kävimme vielä Märskyssä uimassa pari kilsaa. Meillä kävi niin hyvä tuuri, että pääsimme jakamaan radan tutun tri-pariskunnan kanssa. Heidän innoittamanaan kokeilin minäkin vähän perhosta. Oppisikohan sitä vähän paremmin, jos sitä yrittäisi pyristellä joka treenissä vaikka 4x25 m? Ei se tänään ihan mahdottomalta tuntunut.

Lisäsin äsken blogin oikeaan sivupalkkiin Strava-kilkkeen, jossa näkyy viimeisen viikon aikana ajamieni pyörälenkkien yhteenvetotiedot. Ambitista Stravaan siirtyvät automaattisesti vain ne treenit, joissa on käytetty GPS:ää, joten esim. traineriajeluista sinne ei mene mitään tietoa.

Oivalluksia

Tunsin pienen piston sisälläni, kun luin Jupiksen kirjoituksen talvikauden pyöräharjoittelusta. Jupis kirjoitti, että  jos trainerillä treenatessa pystyy katsomaan elokuvia, on treenin toteuttamisessa jotain pielessä. Olen nimittäin aina katsellut ajaessani Netflixistä tai Yle Areenasta telkkaria; usein Modernia perhettä, joskus Komisario Lewistä. Samaan aikaan sattui vielä niin, että itsekin huomasin yhden traineritreenin menneen epähyvin kun syke laski loppua kohti vaikka sen olisi pitänyt nousta. Keskittyminen on saattanut hieman herpaantua.

Niinpä päätin kokeilla ajella seuraavan treenin vain musiikkia kuunnellen. Ostin pari vuotta sitten pienen iPodin ja olen lataillut sinne iTunesista mukavaa poppia. Aika vähälle käytölle se on toistaiseksi jäänyt, mutta traineritreeneissä se on kyllä ihan omiaan.

Vesipullo, iPod, ikkuna raollaan, sykemittari ja treeni post-it -lapulla - tästä eivät treeniolosuhteet paljoa parane.

Treenikeskus.

Ajaminen vain musiikkia kuunnellen ja syke- ja kadenssitietoja seuraillen tuntui yllättävän hyvältä. Ensimmäisten treenien jälkeen aloin jopa odottaa seuraavaa kahdenkeskista hetkeä pyörän kanssa. Ainakin tässä yhteydessä tuntuu siltä, että vähemmän on enemmän. Toistaiseksi en siis suunnittele paluuta telkkariohjelmien ääreen, vaan jatkan musiikkilinjalla.

Lähes kaikkien traineritreenieni alkuun on merkitty yhdellä jalalla polkemista, esimerkiksi 4 kertaa 30 sekuntia molemmilla jaloilla vuorotellen. Se on kyllä todella paljastavaa: minun on paljon vaikeampi pyörittää kampea vain vasemmalla jalalla ja varsinkin jalan väsyessä kampikierroksen yläosaan tahtoo jäädä vähän klappia.Yhdellä jalalla pyörittely lienee tekniikan kehittymisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin yhdellä kädellä uinti; tekniikkavirheet ja puolierot on helppo havaita.