Olympialaduilla

Reissun viimeisenä päivänä piti taas päästä hiihtämään. Hieman mietittyämme päätimme ajaa noin tunnin matkan vuoden 2002 talviolympialaisten maastohiihtojen maisemiin Soldier Hollow'iin. Se on suunnilleen yhtä korkealla merenpinnasta kuin Park City, joten tuli taas koeteltua keuhkoja oikein kunnolla. Salt Lake Cityssä on pari viime päivää ollut huono ilma (smog), ja siksikin oli kiva ajaa taas ylös vuorille puhtaamman hengitysilman perässä.

Parilla aikaisemmallakin reissulla olemme Soldier Hollow'ssa käyneet, mutta silloin huokailimme vain kahvilassa hienoja maisemia ja loistokunnossa olevia latuja. Nyt oli parempi tuuri, kun pääsimme tositoimiin.

Perille päästyämme vuokrasimme siis sukset ja ostimme liput laduille. Sitä ennen oli tietysti pitänyt allekirjoittaa lappu, jolla vapautimme latujen ylläpitäjän kaikesta vastuusta tapaturman sattuessa. Maastohiihtokin on siis tosi vaarallista.

Ihan aamusta olimme ensimmäiset ja vähän aikaa ainoatkin hiihtäjät koko keskuksessa, aika mahtavaa! Latuja oli tänä vuonna kuulemma tehty enemmän kuin aikaisempina kolmena vähälumisempana vuotena. Lumitilanne on ollut ilmeisen hyvä, kun nyt oli auki sellaisiakin pätkiä, joilla oli viimeksi hiihdelty olympiavuonna. Jotkut nuorten MM-kisat hiihdellään Soldier Hollow'ssa vuoden päästä tammikuussa 2017.

Ladut oli tehty kivasti taas niin, että keskusrakennus oli lähes koko ajan näkyvissä. Valittavana oli monenmittaista, tasaisempaa ja vähän mäkisempääkin reittiä. Hiihtelin osin itsekseni, mutta myös jonkin matkaa flunssaisen siskoni kanssa. Olipas taivaallista! Tämän tästä piti pysähtyä kuvaamaan, vaikka aika mitättömän näköiseksi tuo maisema kuvissa näyttää latistuvan. 

Näin suomalaisena tuntui vähän hassulta maksaa laduille pääsemisestä se 20 taalaa, mutta kyllä ne sitten olivatkin loistokunnossa. Soldier Hollow on Park Cityn kunnan ylläpitämä voittoa tavoittelematon maastohiihtokeskus, joten kai se hinta ihan kohdallaan oli. Suomessa ei kai hiihtämisestä ainakaan vielä tarvitse maksaa ensilumen latuja lukuunottamatta.

Vähän epäonneakin oli matkassa, sillä Pete hukkasi puhelimensa tällä hiihtoreissulla. Hiihtopusakan taskun vetoketju oli pikkuhiljaa hivuttautunut auki ja puhelin tippunut jonnekin matkan varrelle. Kiivaasta etsinnästä huolimatta sitä ei löytynyt. Yhteystiedot jätettiin kuitenkin vastaisuuden varalle. Liukkaalla lumellahan se puhelin on tietysti voinut liukua ties minne.

Nyt on kotimatkaa tehty jo toistakymmentä tuntia, kun tätä naputtelen Pariisissa. Lähes vuorokauden olen jo ollut yhtämittaa hereillä, vielä pitäisi kuusi-seitsemän tuntia jaksaa. Ihan kiva on palata kotiin, loppumatkasta alkoi olla jo vähän koti-ikäväkin.