tiistai 27. joulukuuta 2016

Klonk klonk klonk sanoo kampi

Reilu viikko sitten sattui kohdalle yhdenlainen avainkokemus: syksyn ensimmäiseen traineritreeniin sisältyi 2x5 min yhden jalan pyörittelyä. Ja kylläpä se tuntui vaikealta! Aikaisemminkin olen yhdellä jalalla tietysti pyöritellyt, mutta vain puoli minuuttia tai vain korkeintaan minuutin kerrallaan. Eihän se varsinkaan vasemmalla jalalla silloinkaan hyvin mennyt, mutta kun kesto oli aika lyhyt, oli helppo kohauttaa olkapäitä ja siirtyä eteenpäin treenissä. Viisi minuuttia oli eri juttu. Siinä alkoi jo oikein harmittaa, että miten tämä nyt menee näin kamalan huonosti, kun klappia tulee melkein joka kierroksella, varsinkin sillä huonommalla vasemmalla jalalla.

Positiiviselle puolelle menee tietysti se, että nyt löytyi oikein hyvä kehittämiskohde. Eilenkin pitkällä maastopyörälenkillä pyörittelin vain yhdellä jalalla aina, kun edessä oli joku sopivan tylsä tasainen pätkä. Ehkä se pyöritys siitä paranee pikkuhiljaa! Töissäkin ehdin jo tästä yhden über-biker -työkaverin kanssa jutella, ja hän kehotti kokeilemaan yhden jalan pyöritystä kädet selän takana. Ehkä sitten seuraavan traineritreenin aikana.

Eilisellä pyörälenkillä Katajanokalla.

Joulun vietimme mökillä, ja oli aika veikeä fiilis, kun pitkästä aikaa takapenkilläkin oli matkustajia. Saimme siis lapsemmekin houkuteltua mukaan mökille pariksi päiväksi. Edellisestä koko perheen mökkireissusta on jo sen verran aikaa, ettei kukaan meistä muistanut koska se olisi ollut. Mukava pyjamajoulu vietettiin lautapelejä pelaillen ja ulkoillen. Treeniohjelman mukaiset juoksutkin tuli juostua, osin poluilla ja osin metsäteillä.

Muuten on treeneihin tullut taas mukava tekemisen meininki. Salilla ollaan käyty pari kertaa viikossa, ja samaa on yritetty uinnissakin. Nyt joulun aikaan se on kyllä ollut vähän hankalampaa, kun ohjattu uinti on tauolla. Tammikuussa sitten varmaan helpottaa. Torstai-aamun uinti on sekin vakiinnuttanut paikkansa treeniohjelmassa. Meillä on viime viikkoina ollut todella hyvä tuuri ratojen kanssa, kun olemme saaneet melkein koko treenin uida omalla radalla. Toivottavasti sama jatkuu myös alkuvuonna, vaikka niin moni muukin innostuu liikkumaan.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Maastopyörällä Helsingissä

Tällä viikolla alkoi määrätietoinen treenailu reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen. Reilun viikon flunssan jälkeen aloittelin varovasti torstaisella aamu-uinnilla UTORin (Uinnin tukiopetusryhmä) kanssa. Ohjelma oli ihan supersimppeli: 500 alkuverra, 500 lättäreillä, 500 pullarilla, 500 lättäreillä ja pullarilla, 500 loppuverra. Vaparia vaan, paitsi mausteeksi muistaakseni ainakin loppuverrassa jonkin verran selkääkin.

Ostin uudet Speedon uimalasit vahvuuksilla. Jotenkin ne vaan aina hörppäsivät vettä, ja silmäni olivat punaiset ja kipeät koko loppupäivän. Kokeilen vielä vaihtaa nenäkappaleen pienempään, toivottavasti se auttaa.

Perjantaina kävimme taas salilla, ja treenasimme uudelle ohjelmalla. Johan tässä melkein vuosi menikin edellisillä liikkeillä, tosin toistot ja painot vaihtuivat aina tilanteen mukaan. Nyt oli vähän enemmän liikkeitä vapailla painoilla, mistä tykkäsin kyllä kovasti.

Tänään pääsin pitkästä aikaa maastopyöräilemään. Sitä ennen sain Peteltä apua talvirenkaiden vaihtamiseen. Minulla on jo useamman talven olleet samat Schwalben Marathon Winterit, ja kai niillä vielä ainakin tämän talven ajelee. Ne kesärenkaat sen sijaan olivat parhaat päivänsä jo nähneet, ja vein ne samantien roskikseen. Turha niitä on varastossa ensi kesään saakka säilytellä.

Ajoin Lauttasaaren kautta Helsingin keskustaan ja sieltä taas pohjoista reittiä kotiin Kuusi- ja Lehtisaaren kautta. Aika sumuista oli alkumatkasta siellä, missä meri oli vielä auki. Pari kivaa uutta hiekkatiepätkääkin löytyi. Helsingin keskustassa oli mukavan näköistä joulupöhinää.



Lauttasaaressa oli sumuista.

Reilun tunnin ajon jälkeen alkoi varpaita paleltaa. Talvipyöräilykengät ovat olleet hankintalistallani jo aika monta talvea, mutta en ole saanut aikaiseksi sellaisia ostaa. Luulen, että ainakin työmatka-ajoa tulisi enemmän, jos ei tarvitsisi palella. Maastopyöräilykenkäni ovat jotkut ikivanhat muoviset Shimanot, jotka eivät pysy tarpeeksi lämpiminä edes neopreenikengänsuojien sisällä.

Samoin Merikadulla.

Ilokseni muuten huomasin (vasta nyt!), että Stravaan on jo syyskuusta saakka siirtynyt oikein myös uintitreenien kesto ikivanhasta sykemittaristani, Suunto Ambit2 S:stä. En vieläkään oikein osaa päättää, mitä sen mittarihankinnan kanssa pitäisi tehdä. Mielelläni vaihtaisin uudempaan Suuntoon, mutta Spartan ei vielä oikein vakuuuta. Garminin leiriinkään ei haluttaisi lähteä, kun olen kuullut, ettei Stages-wattimittari välttämättä toimi kaikkien Garminin kellojen kanssa. On sekin tietysti yksi vaihtoehto, että jatkan myös ensi kesän nykyisellä kombollani Ambit2 S ranteessa + Garmin Edge 500 tri-pyörässä.

lauantai 10. joulukuuta 2016

12 kuukautta, 12 kuvaa

Olen juuri nyt pienen flunssan kourissa. Kurkku on kipeä, nuhaakin on. Töihin pystyy mutta treenaamaan ei. Niinpä on hyvää aikaa tehdä pieni katsaus päättyneeseen vuoteen. Valitsin kännykkäni kuvista yhden joka kuukaudelle.

Tämän vuoden kohokohdat näyttävät aika vahvasti kietoutuvan lasten ympärille. He ovat nyt sen ikäisiä, että heidän elämässään tapahtuu paljon suuria asioita. Tämä on aika todennäköisesti myös viimeinen vuosi, jonka he asuvat lapsuudenkodissaan; molemmat ovat opiskelija-asuntojonossa. Toivottavasti ensi vuonna onnistaa!

Tammikuu

Vuosi vaihtui siskon luona Salt Lake Cityssä. Vuoden ensimmäisenä päivänä kävimme hiihtelemässä Soldier Hollow'ssa, jossa järjestettiin vuonna 2002 olympialaisten maastohiihdot. Latumaksu oli muistaakseni 20 dollaria, mutta sillä saikin hiihdellä täydellisillä laduilla lähes itsekseen, muita ei juurikaan meidän porukan lisäksi siellä ollut. Ja kelikin oli mitä parhain. Kirjoitin tästä hiihtoreissusta myös postauksen.


Helmikuu

Tyttären lukiotaival päättyi penkkareihin helmikuussa. Otin töistä puoli päivää vapaata, jotta pääsin vilkuttamaan rekkojen reitin varteen. Kuva on otettu Haukilahdessa. Tyttärellä oli päällään Nasu-haalari. Nasu oli hänen suosikkihahmonsa koko lapsuuden ajan ja niitä pieniä possuja oli öisin vieressä useampikin. Muistan yhdenkin kerran, kun se kaikkien rakkain Nasu-parka unohtui mökille. Sitä itkettiin sitten melkein yhdessä, että miten se Nasu siellä mökillä pärjää yksin ilman "äitiään". 



Maaliskuu

Peten kanssa kävimme Rukalla hiihtämässä. Meillä oli molemmilla uudet skinisukset, jotka olivat todella hyvät. Vuokramökkikin oli kiva, mutta sänky oli vain 120 cm leveä. Leveämpää ei olisi makuuhuoneeseen mahtunutkaan, ja tulihan siinä vähän ahdasta. Autolla ajettiin, ja menomatkalla pysähdyttiin Kuopiossa uimaan.



Huhtikuu

Olen allerginen lepän ja koivun siitepölylle, ja kevät on siksi minulle aina vaikeaa aikaa. Tämä kuva on otettu jonkun pyörä-juoksutreenin jälkeen Oittaan parkkipaikan vieressä. Henki ei meinannut kulkea yhtään, vaikka antihistamiiniakin oli elimistössä. 




Toukokuu

Pete täytti 50 vuotta, ja sen kunniaksi kävimme Ravintola Nokassa syömässä oikein pitemmän kaavan mukaan. Oli tosi kiva ilta, kun tuttumme Ari Ruoho sattui vielä olemaan keittiössä ja tuli meitä tervehtimään. Joitakin vuosia sitten hän järkkäili sunnuntaisin pyörälenkkejä Kivenlahden Teboililta.


Kesäkuu

Tytär sai lakkinsa kesäkuun alussa ja meillä oli taas aihetta juhlaan. Koko kevään olin ihaillut hänen tarmoaan lukea Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Meillä oli yhdessä vaiheessa jo vessassakin lunttilappuja, jottei yksikään mahdollinen opiskeluhetki mennyt hukkaan. Ennen pääsykokeita hän piti vain kaksi vapaapäivää lukemiselta; penkkareiden jälkeisen päivän ja lakkiaispäivän.  



Heinäkuu

Siskoni tuli tyttärineen Suomeen reiluksi viikoksi. Tässä olemme sukumökkimme laiturilla Jämsänkosken Haavistossa. Siellä olen joka kesä käynyt nyt jo 48 vuoden ajan, vaikka isovanhemmista on jo aika jättänyt ja mökin ylläpito siirtynyt isäni sukupolvelle. Siskoni on kova kuvaamaan, ja taitaa tässäkin sommitella valokuvaa.



Elokuu

Peten kanssa kisasimme molemmat helteisessä Vichyssä Ironman-matkalla. Olimme reissussa kahdestaan. Kuva on otettu pari päivää ennen kisaa, kun kävimme tutustumassa pyöräreitin alkupäähän. Joku oli tehnyt pellolle heinäpaaleista hienon M-dot- merkin. Kisaraportin voit lukea tästä.



Syyskuu

Tässä molemmilla lapsosilla on edessään ensimmäinen koulupäivä lähikorkeakoulussa, Aalto-yliopistossa Otaniemessä parin kilometrin päässä. Tytär pääsi kauppakorkeakouluun, ja poika oli saanut opiskelupaikan insinööritieteiden korkeakoulusta jo pari vuotta aikaisemmin kirjoitettuaan ylioppilaaksi. Hänen opintojensa alkua lykkäsi armeija, ja ehti hän siinä välissä käydä Nepalissa vaeltamassa ja vähän töissäkin. 

Tämä päivä meni kirkkaasti elämäni onnellisimpien päivien top viiteen.




Lokakuu

Pitkästä aikaa saimme hääkutsun, kun kaksi triathlonystäväämme sai toisensa. Teema näkyi myös kattauksessa. Häät olivat todella kauniit ja niin onnen- ja rakkaudentäyteiset, että vieläkin liikutun kun niitä muistelen. Nuo pyörät saimme muistoksi ja ne ovat meillä nyt takanreunuksella.



Marraskuu

Talvi tuli vähän yllättäen hetkeksi, ja mökillä piti kiireenvilkkaa käydä nostamassa soutuvene järvestä. Onneksi saimme sen kuivalle maalle, vaikka se oli jo lähes täynnä jäätä ja pahanhajuista vettä. Laiturin jätimme paikalleen odottamaan kevättä.



Joulukuu

Kuva on Laajalahden lintutornin vierestä, lähimetsästä. Tässä lähellä on myös hieno ruovikkopolku, jossa tykkään käydä iltakävelyllä. 

Toivottavasti saisin tämän flunssan nyt nopeasti parannettua, jotta voisin aloittaa treenailun ensi vuoden kisoihin suunnitellusti ensi viikolla.

tiistai 6. joulukuuta 2016

"I don't need this exercise"

Joltain uintikurssilta on jäänyt mieleen pieni tarina siitä, kun valmentaja kertoi yhden suuren suomalaisen yhtiön henkilökunnalle vetämällään uintitekniikkakurssilla teettäneensä jotain vähän vaikeampaa drilliä. Yksi osallistujista oli kieltäytynyt tekemästä sitä sanoen "I don't need this excercise", eli en tarvitse juuri tätä treeniä. Muistaakseni valmentaja kertoi tästä hieman tuohtuneena, sillä yleensä varmaan ne vähän vaikeammat jutut ovat niitä, mitä nimenomaan kannattaisi tehdä. Ja mitä siitäkin tulisi, jos kaikki osallistujat tekisivät vain niitä juttuja, jotka tuntuvat kivoilta?

En oikein ymmärtänyt, miksi joku ei tekisi jotain tiettyä uintiharjoitusta, niissähän on tarkoitus oppia taas jotain uutta. Tietysti olen ehkä vähän jäävi puhumaan tästä asiasta uinnin yhteydessä, sillä tykkään drilleistä melkein enemmän kuin ihan perusvaparista. Jos en jotain ole ekalla kerralla osannut, olen sitten opetellut omalla ajalla, kunnes alkaa sujua.

Pari viikkoa sitten Petrin kanssa juttelimme, että alkavalla kaudella minun varmaan kannattaisi keskittyä juoksutreeneihin, kun minulla on varmasti ajallisesti eniten voitettavaa juuri juoksussa. Siinä samassa yhteydessä hän sitten muistutti, että olimme saaneet valmentaja-Teemulta jo vuosi sitten ohjeeksi juosta aina kuntosalitreenin jälkeen loppuverraksi 10 minuuttia matolla. Jotenkin olin kuitenkin saanut itseni vakuutettua siitä, että minun kannattaisi tehdä selkää vahvistavia liikkeitä sen aikaa, kun Pete juoksee sitä ohjeiden mukaista loppuverraa.

Esport Expressin pukkari.


Kun tajusin, miten olin rakentanut vääränlaisen loppuverrarutiinin vältellääkseni juoksua, tuli jopa vähän nolo olo. Sitä rutiinia kun ei sitten koko kaudella tullut enää kyseenalaistettua, vaikka ihan samasta "I don't need this exercise" - ajattelusta lopulta taisikin olla kyse. Onneksi on puoliso, joka osaa nätisti sanoa, että kannattaisi varmaan aloittaa se juoksun parantaminen noudattamalla jo saatuja ohjeita eikä turhaan miettiä jotain uusia kommervenkkejä. Niinpä minäkin olen kiltisti jo pari viikkoa aina kuntosalitreenin päälle juossut 10 minuuttia matolla.

Viime vuonna juuri näihin aikoihin poikamme kotiutui armeijasta reservin vänrikkinä. Suomen itsenäisyys ja varsinkin sen puolustaminen oli hänen armeija-aikanaan mielessä lähes joka päivä. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Poika ja vanhempansa Santahaminan sotkussa noin vuosi sitten.
Minulla oli varmaan korkokengät, kun näytän Peteä pitemmältä.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Yksin kotona ja Joulujuoksussa poluilla

Kun lapset olivat pieniä, haaveilin joskus viikonlopusta yksin mökillä. Koskaan en ajatusta vienyt toteutukseen saakka, mutta ruuhkavuosien keskellä, kun kiertelin päivästä toiseen samaa kolmiota töihin-kauppaan-kotiin ja viikonloputkin olivat täynnä ohjelmaa, ajatus yksinolosta tuntui välillä todella houkuttelevalta. Kaukaiselta, mutta houkuttelevalta.

Tänä viikonloppuna siihen olisi ollut mahdollisuus, kun Pete on työmatkan jälkimainingeissa pyöräilemässä Etelä-Ranskassa. Elämäntilanne on tässä vuosien varrella muuttunut niin, ettei lasten- ja kodinhoito enää vie leijonanosaa ajastani, vaan sitä jää esimerkiksi liikkumiseen ja ihan vaan olemiseenkin. Lapset pärjäilevät omillaan, vaikka molemmat kotona vielä asuvatkin. Lisäksi olen hieman madaltanut siivousrimaa, kun kukaan ei enää moneen vuoteen ole konttaillut lattioilla.

Siinä kun vielä pohdin, että lähtisinkö mökille vai en, ehti tyttäreni jo kysyä voisiko mennä sinne ystäviensä kanssa. Annoin tietysti luvan, kun ajatus viikonlopusta yksin metsän keskellä ei tuntunut enää yhtä houkuttelevalta kuin vuosia sitten. Silloin se varmasti olikin sellainen mukava voimaannuttava ajatus arjen keskellä. Joskus se haaveilukin voi riittää.



Nyt kun se paras treenikaveri on matkoilla, ajattelin kokeilla jotain uutta ja lähdin Sporttaillaan-blogin Hannan järjestämälle Joulujuoksuun poluilla. Piti oikein laittaa herätyskello soimaan, kun lähtö oli kymmeneltä Pirttimäestä. Lenkillä oli mukana Hannan lisäksi myös pari muuta seuraamaani juoksubloggaajaa: Karkki ja Satu. Kaiken kaikkiaan meitä taisi olla seitsemän, mukavan kokoinen porukka.



Juoksimme reilun kympin lenkin, ja nettoaika näyttää jääneen juuri puolentoista tunnin alle. Sen verran kokematon olen polkujuoksijana, että katse oli lähes koko ajan pidettävä polulla. Vähän sama haaste minulla on kyllä kieltämättä myös maastopyöräilyssä. Maisemat olivat kyllä hienot silloin, kun pysähdyimme niitä katselemaan ja kuvaamaan.



Lenkin jälkeen kävimme Pirttimäen kahvilassa syömässä. Ostin mukaankin pullaa, kun pojallani oli viime viikolla nimpparit, eikä niitä vielä oltu onnitteluja kummemmin juhlistettu. Kotona yhdessä muistelimme sitä, kun hänen ensimmäinen irronnut maitohampaansa jäi Strindbergillä korvapuustiin silloin kauan sitten.