Kevätlenssu ja kirjasuosituksia

Maanantaina alkoi aivastuttaa ja silmiä särkeä. Illalla keksin katsoa siitepölytiedotteen, ja siellä lukikin, että maanantaina aamuyöllä oli Etelä- ja Länsi-Suomeen kulkeutunut erittäin vähäisiä määriä lepän siitepölyä. Allergialääkkeet kehiin vaan. Tästä alkoi taas puolivuotinen allergiakausi. Lepän jälkeen koivu, sitten heinät ja lopuksi vielä pujo. Minulla on niin paljon allergioita, ettei ainakaan tähän mennessä ole nähty järkeväksi aloittaa siedätyshoitoa. Ehkä jossain vaiheessa sitä olisi hyvä arvioida uudelleen, varsinkin kun siedätyshoidon menetelmät tuntuvat kehittyvän aika nopeasti.

En tiedä, vetikö allegia kropan ihan tukkoon vai tuliko sen lisäksi flunssa, mutta keskiviikkona olivat leposyke ja ortostaattinen syke aamulla mitatessa yli kymmenen lyöntiä normaalin yläpuolella. Lähdin kuitenkin töihin, mutta jo muutaman kilsan kävelymatkalla asemalle tajusin, että kotiin olisi kannattanut jäädä. Kävin toimistolla kääntymässä ja lähdin kotiin lepäämään.

Vielä eilinenkin meni sohvalla, mutta tänään perjantaina menin töihin. Olin jotenkin taas unohtanut sen, että vaikka olo päivän sohvalla lepäämisen jälkeen tuntuu hyvältä ja "työkuntoiselta", on se sitten  seuraavana päivänä töissä erilaista, kun pitää olla koko ajan pystyssä ja työn touhussa. Onneksi nyt on viikonloppu.

Maanantain kuntosalisession jälkeen en ole treenaillut, enkä varmaan vielä huomennakaan ole ihan siinä kunnossa että se kannattaisi. Nyt on siis ollut aikaa mm. lukea. Pete oli tilannut Amazonista Cory Reesen kirjan "Nowhere Near First", joka oli todella hyvin kirjoitettu kirja ultrajuoksuista vähän hitaamman juoksijan näkökulmasta. Joskus näitä sporttikirjoja lukee ihan sen tarinan eikä kirjallisten ansioiden vuoksi, mutta tätä kirjaa voin kyllä suositella molemmista syistä. Kannattaa lukea! Kirjoittajan blogin Fast Cory löysin vasta nyt, ja uskallan sitäkin lähes lukematta suositella. Kuvia katsellessa tulee ihan ikävä siskon luo Utahiin.

Kuva maastopyöräretkeltä Moabissa, Utahissa reilu vuosi sitten,

Ennen tuota ultrakirjaa luin Jill Homerin kirjoittaman kirjan tuhannen mailin pyöräilyseikkailusta Alaskassa nimeltään "Into the North Wind". Siinä tarina vei mennessään, ei niinkään se tapa, jolla se oli kirjoitettu. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että kyllä olisi pitkä matka se 1000 kilsaa pyörällä yksin Alaskassa. Ilokseni nyt huomasin, että myös Jill on aktiivinen bloggaaja.

Pitkään trainerillä

Eilen sunnuntaina olisi pitänyt ajella pyörällä kolme-neljä tuntia peruskestävyyssykkeillä. Aamulla oli kuitenkin niin huono keli, että Peten houkuttelemana  tein päivän pyöräilyt sisällä trainerillä.

Pete on meillä erikoistunut pitkiin trainerisessioihin, mutta ei nyt itse voinut ajaa sisällä, kun olimme juuri edellisenä päivänä vieneet tripyöränsä Velosportiin huoltoon.

Täytin pari juomapulloa ja nousin pyörän päälle. Nyt kun ajelin vain tasaisella rasituksella peruskestävyystehoilla, katselin samalla Netflixiä. Olen jo saanut katsottua hienon sarjan The Crown, ja nyt jatkoin samaa kuningatar Elizabeth -teemaa katsomalla leffan The Queen. Helen Mirren oli loistava pääosassa, vaikka leffa muuten olikin aika viipyilevä ja etenemiseltään rauhallinen. Ei ehkä ihan parasta trainerimatskua siis... Hieman ennen puolta yhtä vaihdoin ampumahiihdon pariin YLE Areenan puolelle. Heti alkoivat syke, kadenssi ja tehot nousta!

Reilut kaksi tuntia jaksoin ajella, toki pari kertaa tuli jotain muuta toimitettavaa niin, että piti nousta pois pyörältä: säädin tuuletinta, hain pyyhkeen, hikinauhan jne. Ihan keskeytyksettä en siis jaksanut siinä pyristellä. (Toisin kuin Pete yleensä jaksaa). 

Velosportin reissulla ostimme myös pari pyörätelinettä, jotta pyörät pysyvät sisällä pystyssä ja paikallaan silloin, kun eivät ole trainerissä. Alla kuva. 

 

Päättyneellä viikolla ajoin myös uudelleen FTP-testin, ja tulos oli parempi kuin viimeksi, vaikken ihan ennätyslukemiin vielä päässytkään. Suunta on kuitenkin hyvä. Luulen, että sitä kunnon pyöritystä pitää vielä aika paljon treenata, sillä varsinkin testin loppua kohden alkoivat watit heilahdella.

Petekin ajoi saman testin, ja vähän ihmettelin testin puolivälissä kuulemaani kolinaa. Parketilla oli kuulemma etupyörän muovinen teline liikkunut sen verran, että etupyörä putosi paikaltaan. Hetkellinen täyspysähdys ja sen myötä pieni notkahdus watteihin siinä kuulemma tuli, ja parin ärräpään avittamana nousi Pete taas pyörälle ajamaan testin loppuun. 

Nyt meillä on pyörän ja trainerin alla jumppamatto, joka pitää kaikki osaset paremmin paikoillaan. 

Hyde Parkissa ja ostoksilla

Viime viikonlopun reissulla kävin lauantai- ja sunnuntai-aamuina juoksemassa Hyde Parkissa. Hotellimme oli Kensingtonissa, ja sieltä oli puistoon mukavan lyhyt matka. Lauantaina juoksin vähän pitemmälle niin, että sain kuvattua Buckinghamin palatsin. Sen ohi juoksin viimeksi vuonna 2009, kun olimme Lontoossa lasten kanssa. Tässä samalla laskeskelin, että "ne uudemmat" lyhyemmät juoksushortsini ovat siis jo kahdeksan vuotta vanhat, sillä ostin ne juuri tuolla reissulla.

Aika moni lontoolainen näyttää juoksevan näin talvikeleilläkin shortseissa, uskaliaimmilla on shortsien lisäksi päällä vain t-paita. Ehkä vähissä vaatteissa juoksuun voi jotenkin karaistua, mutta omista kokemuksista minulle tuli lähinnä mieleen yksi Länsiväyläjuoksu 2015, kun juoksin kylmässä kelissä lyhyessä hameessa, ja reiteni olivat ihan jäässä.

Lenkille lähdössä.

Viileästä kelistä ja ajoittaisesta sateesta huolimatta puistossa oli mukavasti elämää - ratsukoita, pyöräilijöitä, juoksijoita ja muitakin turisteja. Muutama poliisiautokin ajoi vastaan, ja puistotyöntekijöitä näkyi keräilemässä roskia ja pudonneita oksia. 

Aika ajoin juoksu tuntui jopa helpolta. Ihan lyhyen hetken ajattelin, että tältä varmaan tuntuu niistä, jotka oikeasti osaavat juosta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että reissussa ja viime aikoina muutenkin on tullut käveltyä paljon. Tai sitten se oli vain joku loivan alamäen aiheuttama hetkellinen harha! 

Perjantaina olin ostanut Lululemonista uudet pitkät juoksutrikoot, pitkähihaisen juoksupaidan ja juoksuhanskat. Trikoot ovat ihan tavalliset ohuet ja mustat, tosi huomaamattoman tuntuiset päällä. Hotellin korttiavain mahtui vyötärotaskuun ja puhelin oli käden ulottuvilla reisitaskussa. Edelliset pitkät juoksutrikooni olivat jotenkin epämääräisen väriset, ruskeahkot, enkä oikein koskaan tykännyt niistä. Sain ne aikoinaan Peteltä, joka oli tilannut vahingossa naisten koon housut Wigglestä. Aika monta vuotta juoksin ne päällä, mutta tällä reissulla ne jäivät hotellihuoneemme roskikseen. 

Pyörä ja valot.

Edellisenä viikonloppuna oli Hyde Parkissa ollut joku kisa.

Muutamassa muussakin urheilukaupassa kävimme. Raphan Club House oli pienoinen pettymys, ei löytynyt meille oikein mitään kivaa. Regent's Streetin Pinarello- ja Assos-kaupat tulivat vastaan vähän yllättäen, ja niiden valikoimia ihailimme vain näyteikkunan takaa. Nike-kaupassa oli paljon porukkaa ja oma DJ. Ainoat triathlon-aiheiset jutut näimme Speedon liikkeessä, jossa esillä oli mm. kisa-asuja ja märkkäreitä. Sieltäkin poistumme ostamatta mitään, mutta lähellä olleesta Vivobarefoot -putiikista löytyi sentään muutamat uudet kengät.

Pikkuisen kulttuuriakin mahtui tähän pikapyrähdykseen. Lauantaina kävimme teatterissa katsomassa The Book of Mormon -musikaalin. Se oli ihan loistavan hauska, ja kiilasi kirkkaasti elämäni teatterikokemusten top kolmoseen. Se tuntui siinäkin mielessä läheiseltä, että siskoni on jo reilut parikymmentä vuotta asunut mormonien "pääkaupungissa" Salt Lake Cityssä, joka musikaalissa esitettiin varsinaisena paratiisina. Sunnuntaina vietimme pari tuntia hotellimme vastapäätä sijainneessa Victoria & Albert -museossa.

London Aquatics Centre

Jokunen viikko sitten mietimme Peten kanssa, että lähtisimmekö Lappiin katselemaan revontulia vai jollekin kivalle kaupunkireissulle. Pete muisti, että Lontoossa olisi helmikuussa sellaiset messut, että niille voisi työn puolesta osallistua. Sinne siis kävi matka. Pete lähti torstai-aamuna, minä vasta illansuussa viikonloppureissulle.

Ennen matkaa googlailin Lontoon tapahtumia, ja löysin jonkun avovesiuintipaikankin. Laitoin sinne meiliä, mutta en saanut mitään vastausta. Taitaa olla vähän off-season, varsinkin kun netissäkin jo luki, ettei paikassa ole suihkuja, vessoja tai vaatteidenvaihtotiloja. Lontoossa oli nyt viikonloppuna lämpöä nollasta pariin astetta ja räntääkin tuli. Tuloiltana telkkarissa pyöri joku ohjelma, jossa näytettiin Thamesissa kelluvaa muoviroskaa. Sitä katsoessani tuli mieleen, ettei se Thames nyt ihan valtavan terveellinen uintipaikka ehkä olisikaan ollut.

Perjantaina pääsimme kyllä uimaan. Matkustimme metrolla Stratfordin asemalle ja kävelimme sieltä London Aquatics Centeriin, Queen Elizabeth Olympic Parkiin. Hieno oli uintipalatsi! Sisäänpääsy oli viiden punnan luokkaa. Vaatelokeroa varten piti ostaa sellaiset punnan kokoiset pantit, kun tällä reissulla meillä ei ollut yhtään käteistä mukana. 

Vaatteet vaihdettiin pienissä kopeissa. Onneksi laitoin siellä kopissa jo uikkarin päälle, koska siinä seuraavaksi suihkuja etsiessä tuli yllättäen miehiäkin vastaan. Suihkut ja vessat olivat toki erikseen naisille ja miehille, mutta kaikki yksittäin ja lukittavien ovien takana.  

Vaatteidenvaihtokoppi

Suihkuja oli todella vähän, ehkä se peseytyminen ennen altaaseen menoa ei ole ihan yhtä suuressa huudossa maailmalla kuin koti-Suomessa. Pelkkä huuhtelu näytti olevan maan tapa. Aika sekava vaikutelma jäi tästä pre-uinti -vaiheesta kaiken kaikkiaan. Tässä asiassa esimerkiksi Märsky tai vaikka Leppävaaran halli vetää kyllä melko paljon pitemmän korren! Niissä on selkeät reitit kassalta altaaseen ja riittävästi suihkuja ja peseytymismahdollisuuksia.

Kaapit. Aika epäkätevä oli tuo ranteeseen laitettava kova muovihässäkkä avaimineen.

Kun vihdoin löysin tieni 50 metrin altaalle, saimme Peten kanssa ikioman radan, jolla koko noin tunnin treenin polskuttelimme ihan kahdestaan. Sellainen ihmeellisyys huomattiin, että joka toisella radalla oli ohjeena uida myötäpäivään ja joka toisella vastapäivään. Päättelimme, että syynä oli varmasti se, etteivät kädet niin helposti osu yhteen viereisen radan uimareiden kanssa. Aika fiksua! Toisella viereisellä radalla ui pari hemmoa lättäreillä ja räpylöillä, toisella puolella kroolasi vähän iäkkäämpää mutta tosi nopeaa rouvaa.

Mitään treeniohjelmaa meillä ei ollut mukana, vaan improvisoimme. Koska Pete sanoi uivansa kaksisatasia, minäkin päätin tehdä samoin. Hallin päätyseinällä oli valtava kello, josta oli helppo katsoa aikaa. 

50 metrin radalla uiminen tuntui tosi kivalta pitkästä aikaa, tuli ihan ikävä Leppävaaran yhtä pitkää ulkoallasta. Märskyssä olisi kyllä 50 metrin ratoja, mutta sielläkin uimme melkein aina väljemmillä lyhyemmillä radoilla. 

Aquatics Centre on ehdottomasti käynnin arvoinen paikka, jos siihen tulee mahdollisuus! Pukuhuone- ja peseytymistilat olivat sokkeloiset ja oudot, mutta allasalue vertaansa vailla. Metrolla sinne pääsee kätevästi, ja Stratfordissa oli myös aika kivan oloinen ostoskeskus kahviloineen. 

Kannattaa tietysti tsekata etukäteen, ettei pitkässä altaassa ole juuri toivottuna uintiajankohtana kisoja. Niitä näytti nimittäin olevan suht usein, myös tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.

Olosuhteita

Nimitin eilen itseni traineriajelun olosuhdepäälliköksi, kun siirsin trainerin pojan entiseen huoneeseen. Samassa yhteydessä raivasin tieni myös varastomme kaukaisimpaan nurkkaan, jossa muistin joskus nähneeni tuulettimen. Olin oikeassa, tuuletin löytyi ja sain sen napattua mukaani ilman massiivisia pyörien ja suksien siirtelyoperaatioita.

Heti, kun sain olosuhteet kohdilleen eli trainerin siirrettyä ja tuulettimen, vesipullon ja pyyhkeen viriteltyä, aloin ajaa vajaan tunnin treeniä. Tuntuipa kivalta, kun ilma vaihtui ja sai ajaa valoisassa. Traineri oli aikaisemmin saunassa, ja siellä oli niin huono valaistus, että treeniohjelman näki lukea vain, jos käytössä oli pieni lisävalo. Nyt se oli pienellä post-it -lapulla pullon ja tuulettimen vieressä.

Tuulettimella oli yllättävän iso merkitys; treenin alussa minulla oli jopa vähän kylmä siinä puhalluksessa. Harmitti vain se, etten aikaisemmin ollut viitsinyt sitä etsiä käsiini, olisi se varmasti siellä saunassakin ajellessa kivasti saanut ilman liikkeelle.

Peten tullessa kotiin olin ajamassa juuri alkuverraa:

Tuuletin ja vesipullo ovat takanani pöydällä. Meidän täytyy Peten kanssa vielä vähän miettiä sisustusjuttuja, mutta huoneen karuhkosta yleisilmeestä huolimatta traineriajelun olosuhteet paranivat meillä juuri merkittävästi!

Toivottavasti parantuneet olosuhteet näkyvät myös reilun viikon päästä ajettavan FTP-testin tuloksissa. Eilisessä treenissä en ainakaan millään onnistunut ajamaan puolen minuutin spurtteja tarpeeksi pienillä tehoilla, vaan tehot suorastaan karkasivat ihan väärälle alueelle.

Yksin kotona

Aamulla kävin Esport Expressissä juoksemassa tunnin treenin juoksumatolla. Viime yönä oli satanut vähän lunta, ja liukkaan alustan välttääkseni päätin juosta vauhtikestävyystreenini sisällä. Salilla oli kymmeneltä vielä aika rauhallista, joten juoksumatoissakin oli valinnanvaraa.  Valitsin sen tutun, jolla olin ennenkin juossut. Treeni meni ihan yllättävän hyvin! Jossain vaiheessa ajattelin, että voisin juosta jopa vähän kovempaa. Sitä ei juurikaan ole aikaisemmin sattunut!

Kotiin lähtiessäni huomasin, että oman koppini molemmin puolin oli jo varatut kaapit, vaikka vapaita oli vaikka millä mitalla ympäri pukuhuonetta. Miksi valita se varatun viereinen koppi - siinähän on se ilmeinen riski, että joku tulee ihan viereen pukemaan? Olen toki joskus huomannut tehneeni niin itsekin. Ehkä se varattu koppi jollain alitajuisella tavalla kertoo, että tällä suunnalla on hyvä meininki.

Tapasin pukuhuoneessa myös yhden ystävän, kun olin juuri lähdössä kotiin. Olen selvästi tullut jo siihen ikään, että kun joku kysyy kuulumisia, mieleen tulee ensimmäiseksi kertoa lasten kuulumiset. Ehkä siihen vähän liittyy sekin, että viimeisen viikon sisällä olen käynyt molempien lapsieni ensimmäisessä omassa asunnossa kylässä. Hassua, että he muuttivat kotoa kuukauden sisällä, vaikka ikäeroa on pari vuotta. Pojilla armeija tietysti usein lykkää opintojen aloitusta pahimmillaan jopa kahdella vuodella, niin meilläkin kävi.

Tämän viikonlopun olen ollut yksin kotona, kun Pete on työmatkalla Varsovassa. En muista, koska viimeksi olisin ollut useamman päivän peräkkäin yksin. Siskoltanikin ehdin jo kysyä, mitä hän tekee ollessaan yksin kotona. Kuulemma siivoaa ja leipoo, ja niin huomasin itsekin toimivani. Varmuuden vuoksi kutsuin tyttären poikaystävineen sunnuntaina brunssille, ja meillä olikin tosi kivaa. Poikanikin lupasi piipahtaa illalla palattuaan mökiltä, joten yksinäiseltä ei ole tuntunut.

Eilisen pyörälenkin haastavin vaihe oli pyörän saaminen ulos varastosta.
Kaikki pojan pyörät eivät ole vielä muuttaneet.