Armoton kello

Viime lauantaina sattui minulle ensimmäistä kertaa ikinä uintitreeneissä niin, etten jaksanutkaan. Piti uida kaksisatasia kolmosvauhtia eli ihan kovaa olisi pitänyt jaksaa polskuttaa. Kaverit edellä kyllä jaksoivat, mutta itse lyhensin ensimmäisen jälkeen kaikki vedot 150 metriin. En sitäkään matkaa pysynyt peesissä ja harmitti. Siinä ehtii peesistä pudotessakin kaikenlaista miettiä: "winners never quit and quitters never win" pyöri mielessä päällimmäisenä. Oli aika luuseriolo kyllä siinä päädyssä seisoskellessa.

Uintituntuma ei ole moneen kuukauteen ollut hyvä, mutta nyt kävi ensimmäisen kerran niin, etten vain pystynyt nostamaan uintivauhtia. Saattoi tietysti johtua siitäkin, että vain viikkoa aikaisemmin olin hiihdellyt itseni Lapissa väsyksiin aika monena päivänä.

Eilen se nykyinen uintivauhti selvisi sitten ihan oikeasti, kun uin Critical Swim Speed (CSS) -testin. Siinä uidaan verrojen jälkeen ensin 400 m ja sitten vielä 200 m maksimivauhtia eli oikeasti täysillä. Loppuaikojen perusteella voidaan määrittää uinnin kynnysvauhti. (linkki laskuriin)

Olen uinut CSS-testin aikaisemmin kolme kertaa vuosina 2015-16 ja eilen tuli mitattua huonoimmat tulokset ikinä, kun 400 metriin meni aikaa 7:01 ja 200 metriinkin 3:32. Parhaasta, toukokuussa 2016 uidusta tuloksesta jäin 400 metrillä yli 40 sekuntia ja puolta lyhyemmälläkin matkalla parikymmentä sekuntia. Ohhoh.

Siitä sitten laskeskelemaan, miten paljon on viime aikoina tullut uitua. Tulos ei yllättänyt: kolmen kuukauden uintikilometrit ovat nekin alhaisimmat ikinä: 52 km. Ennen aikaisempia testejä uintikilsat ovat olleet ihan eri lukemissa, 63-85 km.

Onneksi tässä nyt on kuitenkin aikaa kisakauteen. Olisi kyllä kiva saada uintiin sitä samaa hyvää fiilistä (ja vauhtia!), jonka muistan parin vuoden takaa. Se on ihan mahtava tunne, kun uinti kulkee lähes plaanissa.

Se kiva puoli eilisessä testissä kyllä oli, että uin sen Allas Seapoolin ulkoaltaassa auringonpaisteessa. Olosuhteet olivat mitä parhaat.

Hiihtoloma Ylläksellä

Palasimme eilen kotiin viikon lomalta Ylläkseltä. Olimme ajaneet jo perjantai-iltana Rovaniemelle, kun lento Helsinkiin lähti heti yhdeksän jälkeen. Näin vältimme aikaisen heräämisen ja parin tunnin ajomatkan pimeällä. Se oli ihan hyvä päätös. Yövyimme perinteikkäässä Pohjanhovissa, jossa oli illalla aika hyvä buffetpäivällinen.

Meillä kävi kelien suhteen tosi hyvä tuuri. Aurinko paistoi lähes jokaisena päivänä, ja pakkasta saattoikin olla aamuisin parikymmentä astetta. Laduilla ei ollut ruuhkaa etenkään aamupäivisin, eikä varsinkaan niillä reiteillä, jotka ovat vähän kauempana Äkäslompolosta. Ladut olivat ihan loistavassa kunnossa, ja niitä on paljon. Latukartta (10 €) oli oikein hyvä ostos.

Ensimmäisen hiihtoretken tunnelmaa.

Mökkimme oli pieni kolmen tähden maja, mutta lähellä latuja ja palveluita. Ensimmäisenä iltana tosin huomasimme, ettei pyykkikone toimi, vaatteet olivat parinkin "linkouksen" jälkeen ihan läpimärkiä. Huoltomies löysi vian ja kävi vaihtamassa katkenneen hihnan jo heti seuraavana päivänä. Olimme laskeneet sen varaan, että kone pyörii joka ilta. Ei meillä olisi kotonakaan ollut kahta eri hiihtoasukertaa. (Sen huomaa myös kuvista).  Mökissä ei ollu yhtään hukkaneliötä, ja makuuhuone oli niin pieni, että sängystä pystyi nousemaan vain toiselta laidalta. Ensin se vähän harmitti, sitten nauratti.

Huoltomiehen viesti.

Suurimman osan kuvista otin pokkarillani, Olympus Toughilla. Se kestää pudottelua ja vettä ja on osoittautunut oikein näppäräksi laitteeksi. Sen akku kesti ainakin tämän reissun pakkaset ihan hyvin. Kännykkäkin oli lähinnä turvallisuussyistä mukana. Laitan sen ja luottokortin ensin vesitiiviiseen Aquapac-pussiin ja sitten vyötärölle Spibeltiin takin alle. Siellä se pysyy lämpimässä ja suojassa myös kosteudelta. Kännykän viestit saan näkyviin Suunto Spartaniin, joten ihan joka piipahduksen takia ei tarvitse pysähtyä. Yhdellä hiihtolenkillä sain kellooni viestin pojan saamasta oman alan kesätyöpaikasta, se ilahdutti. 

Aquapac ja Spibelt

Näköalapaikalla.

Joka päivä kävin hiihtämässä. Pisin lenkki kesti yli kuusi tuntia, lyhin alle tunnin. Useimmiten hiihdimme Peten kanssa yhdessä. Sekin toimi ihan hyvin, että hiihdimme samaa reittiä omia vauhtejamme ja aina risteykseen tullessaan hän hiihti vähän takaisinpäin minua vastaan. Keskiviikkona saimme hiihtoseuraksi ystävämme Mikon. Tuolla reissulla eteen tuli ensin tosi jyrkkä alamäki ja sitten heti ylämäki - sellainen kohta, jossa alamäen vauhdeilla olisi voinut päästä ylämäenkin. Nojasin ilmeisesti siitä ylämäessä kuitenkin vähän liian paljon taaksepäin, pyllähdin ja satutin häntäluuni. Se on vieläkin kipeä. 

Lohikeittoa Kotamajalla. Jälkkäriksi munkki.

Pisin, kuuden tunnin lenkki oli vähän vahinko, sillä hiihdimme Totovaaralla harhaan. Emme katsoneet karttaa, ja risteyksessä samaan aikaan ollut nainen sanoi, että tuostapa alkaa hieno alamäki viittaillen oikealle. No sinne menimme vain huomataksemme kolmen kilsan alamäen jälkeen, että meidän olisi pitänyt sittenkin kääntyä vasemmalle siellä ylhäällä. Tuolla lenkillä meille molemmille tuli myös vähän heikompia hetkiä, mutta onneksi eri aikaan. Ei sitä matkalla auta harmitella, vaan vasta illalla mökissä, jos jaksaa. Kotavaaran kahvilaan onneksi sentään ehdimme ja saimme syötyä ennen viimeistä etappia mökille.

Tahkonkurun nousu. On muuten Strava-segmenttikin!

Viimeisenä hiihtopäivänä nousimme Kukas-tunturille. Oli vähän pilvisempi päivä, joten näkymät olivat melko valkoiset. Lasku sieltä alas Äkäslompoloon oli kyllä hieno, ja minäkin pääsin siinä ohittelemaan!

Yhden päivän hiihtelimme Pallaksella, josta kirjoitin oman tarinansa. Myös SnowVillagessa piipahdimme, sekin oli ihan kiva reissu ja näkemisen arvoinen paikka, vaikkei Game of Thrones olekaan tuttu kuin nimeltä.

Aika pk-painotteista oli hiihto, kuten varmaan pitikin. Nuo maltillisesti ja etenkin reippaasti hiihdellyt tunnit tulivat varmaankin niiltä retkiltä, kun hiihdin Petrin ja Mikon kanssa. Aina, jos joku hiihtää kannoilla, tulee väistämättä hiihdettyä itsekin kovempaa. Puhumattakaan siitä, kun ensin ohittaa jonkun, sitten sitä vasta tuleekin pidettyä vauhtia yllä. Mieleen palasi kyllä joitakin vuosia sitten Rukalla ottamani tekniikkatunti ja siellä kuultu viisaus "ei kannata pilata hyvää liukua potkulla". Luulenpa, että teknisesti hiihtoni on vähän sellaista hätäistä räpiköintiä.

Näissä lukemissa on mukana myös maaliskuun ekan päivän uinti.

Jounin kaupassa tuli tietysti käytyä, ja osan ruuista teimme itse mökissä. Tällä reissulla erikoistuimme kolmen raaka-aineen aterioihin, esim. kylmäsavulohta, pastaa ja maustettu sitruuna-mustapippurikerma tai vaihtoehtoisesti riisiä, kanasuikaleita ja vähän eri makuinen ruokakerma. 

Eihän sitä montaa iltaa jaksa, ja siksi kävimme myös ravintoloissa. Mieleen jäi etenkin ravintola Rouhe, sille vahva suositus: ruoka oli hyvää, samoin tunnelma. Ylläshuminassa kävimme kerran oikein hyvällä lounaalla. Siellä on myös illallisbuffet, joka on aika usein täynnä - niin myös silloin kun yritimme sinne päästä. Äkäshotellinkin ravintola oli ihan ok. Siellä olisi torstaina yhdeksältä ollut myös live-musiikkia, mutta me olimme siihen aikaan jo omassa mökissä menossa nukkumaan. Ravintola Otsoon harhauduimme ensimmäisenä päivänä, enkä koskaan aikaisemmin maksanut 20 euroa niin huonosta kanafajitaksesta. 

Päivä Pallaksella

Eilen vietimme päivän Pallaksella. Pete halusi nähdä legendaarisen hotellin, ja kun soittamalla selvisi, että Pallaksella pääsee hiihdon jälkeen suihkuun ja saunaan 7 eurolla, päätimme ajella sinne heti aamusta. Hikisinä ja ja nälkäisinä emme olisi halunneet ajaa tunnin matkaa takaisin mökillemme Ylläkselle.

Tie oli aika kapea ja jäinen ja pakkasta matkan varrella paikoin jopa 30 astetta, mutta perille päästiin. Vuokra-automme ei meinannut lämmetä millään.

Ensimmäinen ajatus oli hiihtää Pallakselta Olokselle, mutta olimme arvioineet etäisyyden väärin kartasta, yhteensä hiihdettävää olisi tullut noin 60 kilometriä eli ihan liikaa. Sopivan, noin15 km matkan päässä oli sen sijaan Nammalakuru. Jätimme tavarat matkatavarasäilytykseen, jotteivät ne jäätyisi autossa ja suuntasimme ladulle.

Päivä oli tosi kirkas ja hieno, ja pakkanenkin oli varmaan jo lauhtunut. Latua ei oltu ajettu ainakaan vähään aikaan, mutta oli siitä joku ennen meitä jo mennyt. 

Pete hiihteli edellä ja välillä vähän takaisinpäinkin varmistelemaan, että olen vielä mukana matkassa. Silloin tällöin pysähdyin juomaan ja vähän syömäänkin. Mukana oli patukoita ja kaksi pulloa urheilujuomaa. Tein ne kuumaan veteen, eivätkä ne onneksi jäätyneet matkalla.

Olimme lähteneet sen verran aikaisin, ettei muita hiihtäjiä juurikaan näkynyt. Hetken ehdin jo miettiä, että onnistuuko koko lenkki näkemättä ketään muita. 

Maisemat olivat todella upeat, aurinkoa ja tuntureita. Välillä piti pysähtyä niitä ihailemaan.

Kuin varkain alkoi hienoinen ylämäki Nammalakurulle, viimeiset kymmenet metrit piti mennä haarakäyntiä. Taas kerran näkymät palkitsivat, harmi vain, etteivät maisemakuvat onnistuneet. Oli varmaan liikaa valoa ja valkoista. Tässä me kuitenkin ollaan kääntöpaikalla: 

Pidimme autiotuvassa pienen tauon, kunnes oli aika lähteä takaisinpäin. Tauon jälkeen kesti taas hetken, että sormet lämpenivät, varahanskat ja pipo olisivat tulleet tarpeeseen, varsinkin kun paluumatka alkoi huimalla ja pitkällä alamäellä. 

Välillä hieman pyrytti, ja aurinkokin meni pilveen. Perille Pallakselle kuitenkin päästiin reilun neljän tunnin hiihdon jälkeen. 

Viimeiseen ylämäkeen otin vielä hienoisen loppukirin. Tässä nojailen sauvoihin hotellin pihassa noin 30 km hiihdon jälkeen. Taivas on taas kirkas.

Itse hotelli oli kyllä hieno, ja siellä oli rauhallinen, osin uneliaskin menneen ajan tunnelma. Hiihtolenkkimme aikana oli parkkipaikka tosin täyttynyt autoista, ja rinteissäkin oli elämää. 

Saunan jälkeen olikin jo kiire ruokapöytään. Söin klassikkoannoksen, poronkäristystä ja otin vielä jälkkäriäkin kuten aina lomalla tuntuu olevan tapana. 

Saunassa olin jutellut Pallaksella työharjoittelussa olevan tulevan eräoppaan kanssa. Hän kertoili hieman hotellin historiasta ja mm. saksalaisten sodan aikana räjäyttämästä vanhasta hotellista, josta olivat kuulemma peräisin ruokasalin hienot kupariset lamput ja pari poronnahkatuolia. 

Ehdottomasti käynnin arvoinen paikka! 

Lomaterveiset

Matkanjärjestäjä Pete varasi meille jonain lokakuun pimeänä iltana lennot Rovaniemelle, sieltä vuokra-auton ja pienen mökin Ylläkseltä. Muistaakseni olin silloin vain varovaisen innostunut, mutta nyt on kyllä ihan superonnellinen olo, kun loma vihdoin alkoi. Reissu tuntuu jo itsessään pieneltä seikkailulta.

Autonvuokrauksessa meni yllättävän pitkään, kun siinä oli jotain satunnaisluottotarkastushässäkkää, ja vuokraamon pojat meinasivat unohtaa antaa takaisin mun ajokortin ja vuokra-auton avaimet. Päästiin kuitenkin matkaan ja parin ylimääräisen silmukan kautta löysimme Rovaniemeltä pohjoiseen menevälle tielle.

Mökki on Äkäslompolossa, ja ladulle on parisataa metriä. Tänään ehdimme hiihtää parisen tuntia, huomenna ja kaikkina seuraavinakin päivinä maanantaita perjantaihin on tarkoitus hiihtää pidempään. Latukartan perusteella uusista reiteistä ei ole puutetta. Ehkä täällä Petekään ei ehdi viikossa hiihtää kaikkia reittejä läpi, kuten on pari kertaa käynyt Rukalla. 

Töissä on ollut alkuvuosi melko kiireistä, tämä viikon breikki tuli juuri hyvään hetkeen.