Tuli se Tapio Rautavaaran laulu mieleen, kun lähdin kuudelta pyörälenkille. Triathlon-pyörässä ei ole valoja, ja vähintään tunti piti ehtiä ajella. Olin kyllä laittanut siihen pari sellaista minilamppua, mutta ei niistä oikein kunnon valoiksi ole. Tyhjää parempia varmaan, mutta eivät todellakaan niin hyviä että mielelläni ajelisin pimenevässä illassa edes valaistuilla teillä.
Lähdin taas samaan suuntaan kuin lähes aina muulloinkin pyörälenkille eli Kauniaisten läpi Bemböleen. Haaveissa oli ollut Bodominjärven kiertäminen, mutta aurinko laski sellaista vauhtia, että käännyin kotiin jo Bembölen kahvituvalta. Sieltä ajelin Vanhan Turuntien kelviä Kehä Ykköselle ja edelleen Leppävaaran läpi kotiin. Aika paljon muitakin valottomia pyöräilijöitä näkyi, toivottavasti heilläkään ei ollut enää pitkä matka kotiin.
Kurjan lyhyeltä tuntui lyhyt lenki, vastahan siinä olin päässyt fiilikseen. Minulla on Jupikselta lainassa uusi satula, ja ainakin tällä lyhyellä lenkillä se tuntui hyvältä. Satula on nyt pari senttiä edempänä ja puoli senttiä korkeammalla kuin aikaisemmin, ja asento tuntuu taas vähän paremmalta. Satulan testailu jatkuu viimeistään ensi viikonloppuna. Mahdollisimman pitkään meinaan venyttää maantiepyöräilykautta, vaikka kyllä me jo siivosimme saunan niin, että siellä mahtuu taas trainerilla ajelemaan. En vaan oikein tiedä, miten ne ajovuorot saisi hyvin jaettua, kun meitä tulevana talvena on jo kolme innokasta trainerilla ajelijaa.
Ensimmäisen huoltotoimenpiteenkin tein jo, kun eturenkaasta oli sisäkumi mennyt rikki Vanhasta muistista meni ja ihan hyvin sujui, vaikka kiire ajamaan olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti