Vajaat viisi vuotta olen juossut ilman iPodia. Ulkona en ole koskaan musiikkia kaivannutkaan, mutta Esport Arenalla sisällä juostessa huomasin aina odottavani takakaarretta, kun siellä oli menossa circuit training -tunti ja musiikki kuului hyvin myös radalle. Joulumatkalla osui silmiin tosi kiinnostava laite: iPod Shuffle. Se on ihanan pieni ja kiinnittyy klipsillä vaikka juoksupaidan helmaan. Kun hintakin oli sopiva, tein kaupat pienestä punaisesta poppikoneesta.
Suurimman osan musiikista kävin kopioimassa Peten laajasta iTunes -kirjastosta, ja joitakin ostin itsekin. Toistaiseksi minulla on vain yksi soittolista: tsemppibiisit. Biisien valintakriteerit olivat selkeät; nopea rytmi ja se, että ensimmäisten viiden sekunnin aikana alkaa jo tapahtua. Eniten listalle valikoitui musiikkia Michael Jacksonilta ja Whitney Houstonilta, mutta on siellä musiikkia eläviltäkin artisteilta. En siis ihan kokonaan ole jämähtänyt 80-luvulle...
Eka treenini iPodin tahdissa oli tiistainen Wattbike-sessio. Sepäs olikin mukavaa, vaikken ihan tahdissa koko ajan pystynytkään polkemaan. Loppuverrastakin tuli vähän pitempi kun ajattelin, kun piti kuunnella biisi loppuun. Aavistuksen kyllä haittasi se, että musiikkia kuunnellessa sulkee ulkopuolisen maailman melkein kokonaan pois kun ei kuule mitä vieressä tapahtuu. Varsinkin työpaikan salilla se tuntui vähän tylyltä, kun melkein kaikki muut treenaajat ovat tuttuja.
Eilen kävin Esport Arenalla juoksemassa 6x1 km nousevilla vauhdeilla, ja parhaiten askeliin tuntui sopivan TikTakin Heilutaan.
Nyt katson treenisuunnitelmaa ihan eri silmin, kun sisätreenejäkin ihan odottaa! Luulenpa että teen , että Helsinki City Runin viimeiset kilsat taittuvat toukokuussa musiikkia kuunnellen. Ja saahan sillä myös peitettyä puuskutuksen äänet ainakin omilta korvilta ja pystyy pitempään pitämään yllä illuusiota sopivasta juoksuvauhdista ja kevyestä menosta.
Netistäkin näyttää löytyvän maraton- ja muita soittolistoja vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi tällä listalla näyttää olevan aika paljon potentiaalia. Onko sinulla biisisuosituksia?
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
maanantai 21. tammikuuta 2013
Tekniikkavirheitä
Väsymyksen olen näköjään maininnut jo useammassakin postauksessa tänä vuonna. Eilen oli niin kuitti olo, että jätin kahden tunnin hiihdonkin väliin, ja katselin sen sijaan Modernia perhettä Netflixistä. On muuten tosi hyvä ohjelma, ja viihdytti minua hyvin myös lauantaisen trainerisession ajan. Treeniohjelmassa olin tukevasti epämukavuusalueella, kun poljin neljän minuutin vetoja "niin kovaa kuin pystyy reippaalla kadenssilla niin että persuus pysyy satulassa." Wateista en tiedä, mutta ainakin tuli hiki.
IPadin tuijottelen jälkeen lähdin kävin eilen illalla ensimmäistä kertaa seuran sunnuntaisissa uintitreeneissä Kilossa. Ihan ensimmäiseksi kuvattiin kaikkien uintia. Meitä oli vain neljä, ja saimme kaikki tosi yksilöllistä palautetta ja jopa omia harjoitteita. Pieni tekniikkakertaus oli todellakin paikallaan. Käteni menivät nimittäin vähän ristiin edessä, etenkin oikea. Olin jo luullut, että tämä juttu olisi minulla kunnossa, mutta niin se vain oli pakko uskoa, etä ristiin menee kun sen omin silmin näin. Vasemmalla puolella puolestaan liu'ussa ja vedon alussa ote on huono, kun sormet tuppaavat nousemaan ylös. Näin jälkeenpäin ajatellen olen kyllä tunteut sen aiemminkin, mutta en ole osannut kiinnittää siihen sen kummempaa huomiota. Pienistä asioista on kysymys; sen ohjaaja havainnollisti meille helposti pyytämällä meitä kaikkia pitkän liu'un jälkeen potkimaan nilkat suorina. Ei päästy yhtään eteenpäin!
Tekniikka on toki tärkeää, mutta ehkä vieläkin isompi harjoittelun paikka minulle on suunnistaminen. Unohdun uimaan, kun se tuntuu niin mahtavalta ja vesi suhisee kivasti korvissa, enkä muista ollenkaan tarkkailla suuntaa. Parantamisen paikka! Voisin ensi kesänä ottaa tavoitteeksi kuikuilla oikeaa suuntaa vaikkapa joka kolmannella tai vähintään joka viidennellä vedolla. Tässä ei varmaan auta muu kuin ahkera harjoittelu.
Triathlonbuumi oli iskenyt seuran perjantaisen kuntopiiriinkin. Siellä oli ennätysmäärä osallistujia, yhteensä 29. Jokohan tällä viikolla menee 30 rikki? Alkuun meillä oli 10 minuutin pidot, sitten neljä kierrosta 10 liikkeen kuntopiiriin (0:30 työtä, 0:30 palautus) ja lopussa vielä hyvät venyttelyt ja rentoutus. Uusia tuulia siis myös kuntopiirissä!
IPadin tuijottelen jälkeen lähdin kävin eilen illalla ensimmäistä kertaa seuran sunnuntaisissa uintitreeneissä Kilossa. Ihan ensimmäiseksi kuvattiin kaikkien uintia. Meitä oli vain neljä, ja saimme kaikki tosi yksilöllistä palautetta ja jopa omia harjoitteita. Pieni tekniikkakertaus oli todellakin paikallaan. Käteni menivät nimittäin vähän ristiin edessä, etenkin oikea. Olin jo luullut, että tämä juttu olisi minulla kunnossa, mutta niin se vain oli pakko uskoa, etä ristiin menee kun sen omin silmin näin. Vasemmalla puolella puolestaan liu'ussa ja vedon alussa ote on huono, kun sormet tuppaavat nousemaan ylös. Näin jälkeenpäin ajatellen olen kyllä tunteut sen aiemminkin, mutta en ole osannut kiinnittää siihen sen kummempaa huomiota. Pienistä asioista on kysymys; sen ohjaaja havainnollisti meille helposti pyytämällä meitä kaikkia pitkän liu'un jälkeen potkimaan nilkat suorina. Ei päästy yhtään eteenpäin!
Tekniikka on toki tärkeää, mutta ehkä vieläkin isompi harjoittelun paikka minulle on suunnistaminen. Unohdun uimaan, kun se tuntuu niin mahtavalta ja vesi suhisee kivasti korvissa, enkä muista ollenkaan tarkkailla suuntaa. Parantamisen paikka! Voisin ensi kesänä ottaa tavoitteeksi kuikuilla oikeaa suuntaa vaikkapa joka kolmannella tai vähintään joka viidennellä vedolla. Tässä ei varmaan auta muu kuin ahkera harjoittelu.
Triathlonbuumi oli iskenyt seuran perjantaisen kuntopiiriinkin. Siellä oli ennätysmäärä osallistujia, yhteensä 29. Jokohan tällä viikolla menee 30 rikki? Alkuun meillä oli 10 minuutin pidot, sitten neljä kierrosta 10 liikkeen kuntopiiriin (0:30 työtä, 0:30 palautus) ja lopussa vielä hyvät venyttelyt ja rentoutus. Uusia tuulia siis myös kuntopiirissä!
torstai 17. tammikuuta 2013
Kolme kisaajaa
Pete ja ilmoittauduimme Joroisten puolimatkalle jo viime vuonna, mutta poikamme Aten ilmoitin kisaan vasta pari päivää sitten. Vielä tänään aamupäivällä hän oli ainoa osallistuja sarjassa miehet 18-19 vuotta, nyt sinne on jo ilmoittautunut joku toinenkin nuorukainen. Omassa sarjassani (naiset 45-49 vuotta) osallistujia on nyt 21, Petrin sarjassa (miehet 45-49) tasan viisi kertaa enemmän: 105. Kaikenkaikkiaan puolimatkalle on ilmoittautunut jo 922 osallistujaa!
Meillä oli hatara käsitys, että olisimme jo hotellihuoneenkin varanneet viime vuoden puolella. Varausvahvistusta ei löytynyt mistään meilibokseista, joten piti ihan soittaa Varkauteen ja selvittää pitivätkö muistikuvat paikkansa. Löytyihän se varaus, ja kaikki on siis siltäkin osin hyvin. Meillä on huone vain yhdeksi yöksi ja toivomme siksi aikaisia lähtöaikoja, jotta ehdimme vähän hengähtää ennen kotimatkan alkamista.
Joroisille olemme näillä näkymin lähdössä kolmistaan, ilman kannustusjoukkoja. Liikkumista saattaa helpottaa se, että meillä kaikilla on todennäköisesti heinäkuussa jo ajokortti, myös kesäkuussa 18 vuotta täyttävällä pojallamme. On se jännää, autokoulu alkaa hänellä ensi maanantaina.
Viime vuodelta on jäänyt yhtenä hienona hetkenä mieleen se, kun Atte huusi minulle "Hyvä, äiti!" Kuopion kisan pyöräosuudella. Tuntui hienolta olla oman pojan kanssa samassa kisassa. Saa nähdä, miten lähdöt Joroisilla porrastetaan ja näemmekö toisiamme siellä kisan aikana. Olen meistä hitain, ja olisi kyllä hienoa tulla maaliin, jos Atte ja Pete jo siellä odottaisivat! Aika monta puolikasta maratoniakin olen jaksanut puristaa loppuun saakka, kun olen tiennyt Petrin odottavan minua maalissa tai ainakin maalisuoralla. Sitä melkein jo herkistyy matkalla, kun etukäteen fiilistelee maaliintuloa.
Treenit ovat menneet kivasti, vaikka väsymys vähän vielä vaivaakin. Keskiviikkoaamuna ajoin työpaikan kuntosalin Wattbikella treenin, jossa piti ajaa 3x10 min tietyllä teholla. Treeni meni kohtuullisen hyvin siihen saakka, kunnes Wattbikesta loppui akku ja näyttö sammui. Aikaa oli kulunut 40 minuuttia, ja viimeinen veto oli juuri alkamassa. Ilmeisesti siinä kuitenkin on joku akku, eikä se taida olla kovinkaan hyvässä kunnossa. Sitä oli työfysioterapeutin mukaan viime viikolla vähän ladattukin. Ilmeisesti nyt on edessä uuden akun hankinta, kun ei vanhassa näköjään tehot riitä lataamisen jälkeenkään.
Ajattelin tehdä suurimman osan traineritreenistä Wattbikella, kun kotona on pari muutakin trainerin käyttäjää ja ainakin Petrin kanssa pyörätreenit osuvat samoille päiville. Tykkään Wattbikesta, kun siinä on niin mukava seurailla treenidatan kertymistä. Toistaiseksi se on myös aina ollut vapaana, kun olen mennyt sillä ajelemaan.
Meillä oli hatara käsitys, että olisimme jo hotellihuoneenkin varanneet viime vuoden puolella. Varausvahvistusta ei löytynyt mistään meilibokseista, joten piti ihan soittaa Varkauteen ja selvittää pitivätkö muistikuvat paikkansa. Löytyihän se varaus, ja kaikki on siis siltäkin osin hyvin. Meillä on huone vain yhdeksi yöksi ja toivomme siksi aikaisia lähtöaikoja, jotta ehdimme vähän hengähtää ennen kotimatkan alkamista.
Joroisille olemme näillä näkymin lähdössä kolmistaan, ilman kannustusjoukkoja. Liikkumista saattaa helpottaa se, että meillä kaikilla on todennäköisesti heinäkuussa jo ajokortti, myös kesäkuussa 18 vuotta täyttävällä pojallamme. On se jännää, autokoulu alkaa hänellä ensi maanantaina.
Viime vuodelta on jäänyt yhtenä hienona hetkenä mieleen se, kun Atte huusi minulle "Hyvä, äiti!" Kuopion kisan pyöräosuudella. Tuntui hienolta olla oman pojan kanssa samassa kisassa. Saa nähdä, miten lähdöt Joroisilla porrastetaan ja näemmekö toisiamme siellä kisan aikana. Olen meistä hitain, ja olisi kyllä hienoa tulla maaliin, jos Atte ja Pete jo siellä odottaisivat! Aika monta puolikasta maratoniakin olen jaksanut puristaa loppuun saakka, kun olen tiennyt Petrin odottavan minua maalissa tai ainakin maalisuoralla. Sitä melkein jo herkistyy matkalla, kun etukäteen fiilistelee maaliintuloa.
Treenit ovat menneet kivasti, vaikka väsymys vähän vielä vaivaakin. Keskiviikkoaamuna ajoin työpaikan kuntosalin Wattbikella treenin, jossa piti ajaa 3x10 min tietyllä teholla. Treeni meni kohtuullisen hyvin siihen saakka, kunnes Wattbikesta loppui akku ja näyttö sammui. Aikaa oli kulunut 40 minuuttia, ja viimeinen veto oli juuri alkamassa. Ilmeisesti siinä kuitenkin on joku akku, eikä se taida olla kovinkaan hyvässä kunnossa. Sitä oli työfysioterapeutin mukaan viime viikolla vähän ladattukin. Ilmeisesti nyt on edessä uuden akun hankinta, kun ei vanhassa näköjään tehot riitä lataamisen jälkeenkään.
Ajattelin tehdä suurimman osan traineritreenistä Wattbikella, kun kotona on pari muutakin trainerin käyttäjää ja ainakin Petrin kanssa pyörätreenit osuvat samoille päiville. Tykkään Wattbikesta, kun siinä on niin mukava seurailla treenidatan kertymistä. Toistaiseksi se on myös aina ollut vapaana, kun olen mennyt sillä ajelemaan.
lauantai 12. tammikuuta 2013
Oma maa mansikka
Nyt on jo viikko oltu Suomessa, ja aikaerorasituskin jo kokonaan selätetty. Yllättävän helposti se minulta meni tällä kertaa, vaikka olo väsyneeltä on toki tuntunutkin. Lähes joka yö olen herännyt kahden-kolmen maissa, mutta nukahtanut sitten nopeasti uudelleen. Töihin olen mennyt normaalia puoli tuntia myöhemmin eli vasta kahdeksaksi. Enkä vielä kertaakaan tänä vuonna pyörällä.
Viikon kohokohtia ovat tietysti olleet treenit. Maanantaina kävin itsekseni polskuttelemassa Tapiolassa. Olin hallilla vähän ennen iltakahdeksaa, ja yleensä siellä on siihen aikaan ollut jo kohtuullisen väljää. En kuitenkaan ollut muistanut ottaa huomioon tammikuun positiivista vaikutusta uimareiden määrään ja hämmästyin (okei, ehkä vähän harmistuinkin), kun nopeiden uimareiden radalla oli toistakymmentä uimaria. Taas tuli sitä kuuluisaa lajiomaista treeniä kun yritin löytää uintitilaa.
Tiistaina kävin seuran spinningissä, mukava tunti Suomi-poppia ja kampien pyöritystä. Ehkä vähän liikaakin hölläilin välillä, kun ohjaajakin sitä kerran huomautti, toki hymyssäsuin, kun vähensin vastusta ylämäessä. Keskiviikkona meillä oli seuran ekat uintitreenit Cetuksen hallinnoimassa pikkuhallissa Kilossa, ja se olikin metkaa kun paikalla oli kuusi uimaria, valmentaja ja käytössä neljä rataa! Uimme tekniikkaa ja pääsarjassa sitten 10*100 m anaerobisella kynnyksellä. Mukana oli yksi niin nopea uimari, että ehdin uida vain yhdeksän, ajat 1.38-1.41. Ensi viikolla varmaan on jo vähän ahtaampaa, mutta kyllä sinne hyvin mahtuu aika paljonkin lisää porukkaa.
Torstaina kävimme Peten kanssa Esportissa juoksemassa ja salilla. En ole tainnut käydä siellä pitkään aikaan tapaamatta tuttuja, ja niin tälläkin kertaa pääsimme vaihtamaan kuulumisia parin seurakaverin kanssa. Kivahan siellä on juosta ja treenata, kun on lämmintä ja pitävä alusta. Eilen perjantaina minulla oli töihin liittyvää menoa illalla, enkä päässyt kuntopiiriin. Siksi käväisin pumpissa työpaikan salilla heti neljän jälkeen. Iso pettymys oli se tunti. Ohjaaja puhui huonoa englantia, musiikki oli ihan kamalaa jumputusta (ainakin näin keski-ikäisen korviin) ja koko ohjelma ihan mielikuvituksetonta 1-2-3 -laskeskelua. Eikä menty edes musiikin tahdissa. Hetken jo mietin, että lähden kesken pois. En kuitenkaan kehdannut, ja ajattelin että kyllä sitä pumppailusta jotain hyötyä on pakko olla joten sinnittelin loppuun saakka. Niin tylsää minulla ei kyllä ole hikoillessa ollut aikoihin.
Löysin Amerikan matkalla aika kivan tikkihameen juoksu- ja hiihtolenkeille. Kun katselin sitä Salt Laken juoksukaupassa, naismyyjä kysyi ihan ensimmäiseksi että paleleeko peppu juostessa. Kun sitten vastasin totuudenmukaisesti että kyllä, hän kertoi että hame on suunniteltu Kanadassa ja tosi kuulemma suosittu Alaskassa. Pakkohan se sitten oli ostaa, jos naiset Alaskassakin siitä tykkäävät. Pahoittelut noista varjoista kuvassa, kuvausolosuhteet ovat vähän puutteelliset kun valoa tulee vain ylhäältä.
Viikon kohokohtia ovat tietysti olleet treenit. Maanantaina kävin itsekseni polskuttelemassa Tapiolassa. Olin hallilla vähän ennen iltakahdeksaa, ja yleensä siellä on siihen aikaan ollut jo kohtuullisen väljää. En kuitenkaan ollut muistanut ottaa huomioon tammikuun positiivista vaikutusta uimareiden määrään ja hämmästyin (okei, ehkä vähän harmistuinkin), kun nopeiden uimareiden radalla oli toistakymmentä uimaria. Taas tuli sitä kuuluisaa lajiomaista treeniä kun yritin löytää uintitilaa.
Tiistaina kävin seuran spinningissä, mukava tunti Suomi-poppia ja kampien pyöritystä. Ehkä vähän liikaakin hölläilin välillä, kun ohjaajakin sitä kerran huomautti, toki hymyssäsuin, kun vähensin vastusta ylämäessä. Keskiviikkona meillä oli seuran ekat uintitreenit Cetuksen hallinnoimassa pikkuhallissa Kilossa, ja se olikin metkaa kun paikalla oli kuusi uimaria, valmentaja ja käytössä neljä rataa! Uimme tekniikkaa ja pääsarjassa sitten 10*100 m anaerobisella kynnyksellä. Mukana oli yksi niin nopea uimari, että ehdin uida vain yhdeksän, ajat 1.38-1.41. Ensi viikolla varmaan on jo vähän ahtaampaa, mutta kyllä sinne hyvin mahtuu aika paljonkin lisää porukkaa.
Torstaina kävimme Peten kanssa Esportissa juoksemassa ja salilla. En ole tainnut käydä siellä pitkään aikaan tapaamatta tuttuja, ja niin tälläkin kertaa pääsimme vaihtamaan kuulumisia parin seurakaverin kanssa. Kivahan siellä on juosta ja treenata, kun on lämmintä ja pitävä alusta. Eilen perjantaina minulla oli töihin liittyvää menoa illalla, enkä päässyt kuntopiiriin. Siksi käväisin pumpissa työpaikan salilla heti neljän jälkeen. Iso pettymys oli se tunti. Ohjaaja puhui huonoa englantia, musiikki oli ihan kamalaa jumputusta (ainakin näin keski-ikäisen korviin) ja koko ohjelma ihan mielikuvituksetonta 1-2-3 -laskeskelua. Eikä menty edes musiikin tahdissa. Hetken jo mietin, että lähden kesken pois. En kuitenkaan kehdannut, ja ajattelin että kyllä sitä pumppailusta jotain hyötyä on pakko olla joten sinnittelin loppuun saakka. Niin tylsää minulla ei kyllä ole hikoillessa ollut aikoihin.
Löysin Amerikan matkalla aika kivan tikkihameen juoksu- ja hiihtolenkeille. Kun katselin sitä Salt Laken juoksukaupassa, naismyyjä kysyi ihan ensimmäiseksi että paleleeko peppu juostessa. Kun sitten vastasin totuudenmukaisesti että kyllä, hän kertoi että hame on suunniteltu Kanadassa ja tosi kuulemma suosittu Alaskassa. Pakkohan se sitten oli ostaa, jos naiset Alaskassakin siitä tykkäävät. Pahoittelut noista varjoista kuvassa, kuvausolosuhteet ovat vähän puutteelliset kun valoa tulee vain ylhäältä.
maanantai 7. tammikuuta 2013
Harjoituspäiväkirja-asiaa
Olen pitänyt harjoituspäiväkirjaa Excelissä jo muutaman vuoden. Vantaan puolikkaan jälkeen en kuitenkaan enää ole treenejä sinne jaksanut merkkailla. Vaikka läppärillä olenkin melkein joka ilta, jotenkin ei vaan ole tullut sinne Excelin puolelle eksyttyä. (Valkulle tiedoksi, että ihan viitteellisen ohjelman mukaan on kuitenkin treenattu, vain se ylösmerkkaaminen on jäänyt.) Siksi minulla ei nyt ole esittää mitään yhteenvetoa tuntien muodossa päättyneestä vuodesta. Toisaalta en haluakaan tästä harrastuksesta mitään pakkopiirakkahässäkkäesitystä, vaan ensisijassa vaan sen hyvän kunnon ja mielen, jonka saan ilman tilastojakin. Siinä mielessä kaikki siis ihan hyvin.
Tänä vuonna olen päässyt lenkille vasta kerran. Juoksin Aten kanssa reilun kympin Central Parkissa perjantaina. Flunssa taisi vielä vähän vaivata, kun syke oli melko korkealla vaikka vauhti ei ollut. Juoksumaan piti kuitenkin päästä kun siellä oltiin, ja samalla testaamaan uusia lenkkareita, juoksutoppia -trikoita ja -hametta. Hyvin toimivat kaikki, vaikka vähän liikaa olinkin laittanut päälle. Metrolla ajeltiin mennen tullen, koska jalkakäytävillä oli heti aamusta niin paljon porukkaa ettei siellä oikein mahtunut juoksemaan. Ja olisihan siitä lenkistä aika pitkäkin tullut jos siirtymätkin oltaisiin hölkkäilty.
Alunperin meidän piti Aten kanssa juosta vain reilu vitonen. Olin jo katsonut kääntöpaikankin valmiiksi, mutta niin vaan ohi juostiin. Havahduin asiaan vasta, kun olimme jo melkein Keskuspuiston pohjoispäässä. Eihän siinä auttanut muu kuin juosta takaisin puiston toista reunaa.
Lenkkareissa lähdin Petrin viitoittamalle tielle ja ostin Sauconyn Fastwitchit. Ne olivat Wasatch Running Centerissä tarjouksessakin, reilut 70 taalaa. Atellekin ostettiin samanlaiset. Ainakin näin alkuun ne tuntuivat mukavan kevyiltä ja tuntuma alustaan oli paljon parempi kuin aikaisemmissa Brookseissani. Pohkeet tulivat ensimmäisestä lenkistä kipeiksi, ehkäpä pientä siirtymää kanta-askelluksesta päkiän suuntaan on jo tapahtunut!
Ostin jo monta kuukautta sitten Polarin Datalinkin, jolla harjoitustiedot saa siirrettyä tietokoneelle. Ajatuksissa se siirtäminen oli koko syksyn, ainakin ajoittain, mutta ei koskaan silloin kun käyttöönottoon ja opetteluun olisi ollut aikaa. Eilen ja tänään oli ja sainkin sen toimimaan. Pieni pettymys oli se että kellossa on tallella vain parikymmentä viimeisintä harjoitusta. Onneksi vuoden ensimmäisen juoksun datat sentään ovat tiedossa. Nyt uuden vuoden kunniaksi alan siis Polarpersonatrainer.com -sivuston aktiiviseksi käyttäjäksi. Paljon muuta ei tarvitse muistaa kuin laittaa mittari päälle kun sporttailee ja muistaa siirrellä tiedostoja koneelle vähän nykyistä tiuhempaan tahtiin.
Tänä vuonna olen päässyt lenkille vasta kerran. Juoksin Aten kanssa reilun kympin Central Parkissa perjantaina. Flunssa taisi vielä vähän vaivata, kun syke oli melko korkealla vaikka vauhti ei ollut. Juoksumaan piti kuitenkin päästä kun siellä oltiin, ja samalla testaamaan uusia lenkkareita, juoksutoppia -trikoita ja -hametta. Hyvin toimivat kaikki, vaikka vähän liikaa olinkin laittanut päälle. Metrolla ajeltiin mennen tullen, koska jalkakäytävillä oli heti aamusta niin paljon porukkaa ettei siellä oikein mahtunut juoksemaan. Ja olisihan siitä lenkistä aika pitkäkin tullut jos siirtymätkin oltaisiin hölkkäilty.
Alunperin meidän piti Aten kanssa juosta vain reilu vitonen. Olin jo katsonut kääntöpaikankin valmiiksi, mutta niin vaan ohi juostiin. Havahduin asiaan vasta, kun olimme jo melkein Keskuspuiston pohjoispäässä. Eihän siinä auttanut muu kuin juosta takaisin puiston toista reunaa.
Lenkkareissa lähdin Petrin viitoittamalle tielle ja ostin Sauconyn Fastwitchit. Ne olivat Wasatch Running Centerissä tarjouksessakin, reilut 70 taalaa. Atellekin ostettiin samanlaiset. Ainakin näin alkuun ne tuntuivat mukavan kevyiltä ja tuntuma alustaan oli paljon parempi kuin aikaisemmissa Brookseissani. Pohkeet tulivat ensimmäisestä lenkistä kipeiksi, ehkäpä pientä siirtymää kanta-askelluksesta päkiän suuntaan on jo tapahtunut!
Ostin jo monta kuukautta sitten Polarin Datalinkin, jolla harjoitustiedot saa siirrettyä tietokoneelle. Ajatuksissa se siirtäminen oli koko syksyn, ainakin ajoittain, mutta ei koskaan silloin kun käyttöönottoon ja opetteluun olisi ollut aikaa. Eilen ja tänään oli ja sainkin sen toimimaan. Pieni pettymys oli se että kellossa on tallella vain parikymmentä viimeisintä harjoitusta. Onneksi vuoden ensimmäisen juoksun datat sentään ovat tiedossa. Nyt uuden vuoden kunniaksi alan siis Polarpersonatrainer.com -sivuston aktiiviseksi käyttäjäksi. Paljon muuta ei tarvitse muistaa kuin laittaa mittari päälle kun sporttailee ja muistaa siirrellä tiedostoja koneelle vähän nykyistä tiuhempaan tahtiin.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Kotona!
Matkan kuudes ja viimeinen lento New Yorkista Helsinkiin meni sekin suunnitellusti, ja pääsimme kotiin eilen vähän kymmenen jälkeen. Parin tunnin päikkäreiden jälkeen kävimme kaupassa täyttämässä jääkaapin, purimme matkalaukkuja ja pesimme pyykkiä. Nukkumaan menimme kymmenen maissa, tänään nousin puoliltapäivin. Nukkuminen on ihanaa!
Viimeisenä päivänä Salt Lake Cityssä kävimme Antelope Islandilla. Tavoite oli nähdä biisoneja, ja siinä onnistuttiin. Ne olivat niin kaukana, että näyttivät isoilta kiviltä. Saarelle ajettiin todella pitkää ja tasaista, järven halki menevää tietä. Taisi yhdelle ja useammalle meistä tulla mieleen, että siinä olisi tosi mahtavaa ajaa pyörällä. Yksi maantiepyöräilijä siinä nähtiinkin. Ainakin oli tasaista ja suoraa tietä ja mahtavia maisemia. Lumet ja jäätkin oli kätevästi hoideltu pois suolalla, pakkasta oli pari astetta. Kuvassa tie Antelope Islandilta nähtynä.
Biisoneista varoiteltiin liikennemerkein:
Saarella otatimme siskolla perhekuvankin. Aika nopeasti lapset ovat kasvaneet meidän kanssa samoihin mittoihin ja ylikin, ehkä olen kohta koko perheen lyhyin. Toistaiseksi pituuseroa minulla ja tyttärellä on vielä pari senttiä.
Pari päivää aikaisemmin olimme käyneet Solitudessa lumikenkäilemässä koko porukalla. Silloinkin sattui tosi kaunis ja aurinkoinen päivä. Tämä oli se reissu, jossa jakauduimme kahteen erivauhtiseen porukkaan eikä kukaan eksynyt.
Atella on punainen Heltrin huppari, joka erottuu kivasti kuvissa. Hän paineli lähes koko ajan edellä, kun me Petrin kanssa huohotimme perässä.
Olo on jo melkein normaali. Aika kova nuha vielä tosin vaivaa, samoin epämääräinen olo ja päänsärky. Ei oikein ole nälkä, mutta pitäisi tietenkin syödä. Ei myöskään väsytä, vaikka ei jaksaisi oikein tehdäkään mitään. Parissa päivässä toivottavasti helpottaa. Voi kuitenkin olla, ettemme tänäänkään vielä jaksa. Onneksi tässä nyt on näitä päiviä ottaa rennosti, kun eivät ne lähimmät kisatkaan ihan ovella kolkuttele. Uintitaukoa on tässä kertynyt jo pari viikkoa, se vähän harmittaa.
Viimeisenä päivänä Salt Lake Cityssä kävimme Antelope Islandilla. Tavoite oli nähdä biisoneja, ja siinä onnistuttiin. Ne olivat niin kaukana, että näyttivät isoilta kiviltä. Saarelle ajettiin todella pitkää ja tasaista, järven halki menevää tietä. Taisi yhdelle ja useammalle meistä tulla mieleen, että siinä olisi tosi mahtavaa ajaa pyörällä. Yksi maantiepyöräilijä siinä nähtiinkin. Ainakin oli tasaista ja suoraa tietä ja mahtavia maisemia. Lumet ja jäätkin oli kätevästi hoideltu pois suolalla, pakkasta oli pari astetta. Kuvassa tie Antelope Islandilta nähtynä.
Biisoneista varoiteltiin liikennemerkein:
Saarella otatimme siskolla perhekuvankin. Aika nopeasti lapset ovat kasvaneet meidän kanssa samoihin mittoihin ja ylikin, ehkä olen kohta koko perheen lyhyin. Toistaiseksi pituuseroa minulla ja tyttärellä on vielä pari senttiä.
Pari päivää aikaisemmin olimme käyneet Solitudessa lumikenkäilemässä koko porukalla. Silloinkin sattui tosi kaunis ja aurinkoinen päivä. Tämä oli se reissu, jossa jakauduimme kahteen erivauhtiseen porukkaan eikä kukaan eksynyt.
Atella on punainen Heltrin huppari, joka erottuu kivasti kuvissa. Hän paineli lähes koko ajan edellä, kun me Petrin kanssa huohotimme perässä.
Olo on jo melkein normaali. Aika kova nuha vielä tosin vaivaa, samoin epämääräinen olo ja päänsärky. Ei oikein ole nälkä, mutta pitäisi tietenkin syödä. Ei myöskään väsytä, vaikka ei jaksaisi oikein tehdäkään mitään. Parissa päivässä toivottavasti helpottaa. Voi kuitenkin olla, ettemme tänäänkään vielä jaksa. Onneksi tässä nyt on näitä päiviä ottaa rennosti, kun eivät ne lähimmät kisatkaan ihan ovella kolkuttele. Uintitaukoa on tässä kertynyt jo pari viikkoa, se vähän harmittaa.
torstai 3. tammikuuta 2013
0 tuntia
Flunssa jatkuu edelleen, kurkku on kipeä ja nenä nuhainen. Kuumetta on onneksi ollut vain yhtenä yönä. Vuoden ensimmäinen lenkki tai mikä tahansa liikuntasuoritus antaa edelleen odottaa itseään. Saldo tänä vuonna pyöreät nolla tuntia. Ei minulla tosin ole viime vuodenajan totaalitunneista kattavaa kirjanpitoa. Liikun kyllä ahkerasti, mutta jotenkin Vantaan puolimaratonin jälkeen lässähti into pitää kirjaa treeneistä. Siinä asiassa täytyy terästäytyä kyllä tänä vuonna!
Uudenvuodenyönä oli todella kylmä, emmekä lopulta jaksaneetkaan olla ulkona puoleenyöhön asti. Pääsimme noin viiden korttelin päähän Times Squaresta, ja näimme tapahtumia vain screeniltä. Lopulta hotellihuoneen telkkarista näki kaiken paljon paremmin. Jonottamaan olisi varmaan pitänyt mennä jo noin vuorokautta ennen h-hetkeä, ja ihan niin innokkaita emme jaksaneet olla.
Hassu tapaus sattui eilen lippuja varatessa hotellin alakerrassa. Ystävällinen concierge kysyi, mistä olemme kotoisin. Kun vastasimme, että Suomesta, hän innostui todella. Kävi ilmi, että hänen poikansa pelaa jääkiekkoa Lapuan Virkiässä ja todella tykkää Suomesta. On kuulemma päässyt hirvimetsällekin. Saimme muistoksi nimen ja numeron. Harmi, ettei Lapuan Virkiä pelaa otteluja kovinkaan lähellä Espoota, muuten olisimmekin voineet mennä katsomaan matsia ja kertoa Jakelle äidin terveiset.
Uudenvuodenyönä oli todella kylmä, emmekä lopulta jaksaneetkaan olla ulkona puoleenyöhön asti. Pääsimme noin viiden korttelin päähän Times Squaresta, ja näimme tapahtumia vain screeniltä. Lopulta hotellihuoneen telkkarista näki kaiken paljon paremmin. Jonottamaan olisi varmaan pitänyt mennä jo noin vuorokautta ennen h-hetkeä, ja ihan niin innokkaita emme jaksaneet olla.
Hassu tapaus sattui eilen lippuja varatessa hotellin alakerrassa. Ystävällinen concierge kysyi, mistä olemme kotoisin. Kun vastasimme, että Suomesta, hän innostui todella. Kävi ilmi, että hänen poikansa pelaa jääkiekkoa Lapuan Virkiässä ja todella tykkää Suomesta. On kuulemma päässyt hirvimetsällekin. Saimme muistoksi nimen ja numeron. Harmi, ettei Lapuan Virkiä pelaa otteluja kovinkaan lähellä Espoota, muuten olisimmekin voineet mennä katsomaan matsia ja kertoa Jakelle äidin terveiset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)