Punaista ja pikkujuttuja

Olen nyt ottanut tavoitteeksi ajella töihin joka päivä ennen seuraavaa pientä lomaa, eli Kalmarin reissua reilun puolentoista viikon päästä. Pari ensimmäistä päivää ajelin lähinnä hiekkateitä maastopyörällä, ja tänään nappasin alle maantiepyörän. Olipas sillä hienoa ajella! Se on saanut pölyyntyä varastossa melkein koko kesän, mutta on kyllä omiaan työmatkoille, kun ajelen ensin Kehä I:n laitaa, sitten Lauttasaaren läpi ja Baanaa pitkin töihin.

Mieli alkoi tänään ennen puolta seisemää mustua jo vajaan viiden minuutin ajon jälkeen, kun jouduin pysähtymään Kalenvalantien ja Kehä I:n liikennevaloihin. Ei se pysähtyminen sinänsä harmittanut, sillä siinä risteyksessä joutuu kevyt liikenne melkein poikkeuksetta odottamaan, mutta kun valo ei meinannut millään vaihtua vihreäksi. Olin jo pari sataa metriä aiemmin huomannut, että toinen pyöräilijä odottaa vihreää valoa. Nostin vähän vauhtia, koska luulin valojen vaihtuvan pian kun nappiakin oli jo painettu. Ei käynyt niin. Odotimme molemmat valojen vaihtumista kolmisen minuuttia. Sinä aikana eri suunnista tuleville autoille oli näytetty vihreää jo kolme kertaa vuorotellen. Ajoimme päin punaisia, kun jäimme neljännen kerran välistä.

Laitoin valoista viestiä Espoon kaupungin tekniseen keskukseen. Sieltä vastasivat nopeasti noin neljässä tunnissa ja lupasivat korjata valot heti alkuviikosta. Hyvä Espoo! Siihen asti pitää varmaan vältellä valoja ajamalla sillan yli Kehän toiselle puolelle ja vajaan puolen kilometrin päässä taas toisen sillain kautta takaisin oikealle puolelle.

Sillä kolmannellakin pyörällä on tällä viikolla tullut ajettua, kun tiistaina oli Heltri cupin 20 km tempo.  Pete huomasi mun triathlonpyörän rengasta pumpatessaan pienen vekin eturenkaassa:

Vähensin hieman painetta renkaasta ja ajoin sillä lämmittelykierroksen. Alamäissä ei kauheasti tehnyt mieli revitellä, kun pelkäsin renkaan puhkeavan. Onneksi se kesti ihan hyvin. Itse tempoon en halunnut rikkinäisellä renkaalla lähteä, vaan vaihdoimme etukiekkoja Peten ajettua omat kierroksensa. Ihan kivalta se hiilikuitukiekko tuntui, ja aikakin parani viime vuodesta lähes kaksi minuuttia (39:07 -> 37:13). Toki nyt ajoin triathlonpyörällä ja viime vuonna maantiepyörällä. Parannuksesta pyörän merkitys on ilmeisesti minuutin luokkaa ja se toinen minuutti on omaa kehitystä. Pystyyköhän tätä minuutti vuodessa -tahtia montakin vuotta pitämään yllä?

Loppukevennykseksi kuva tyttären keskiviikkoisesta benji-hypystä Kaivopuiston rannassa:

Nosturi nosti hänet korissa 110 metrin korkeuteen. Hän oli siinä vähän ääneen ihmetellyt, että miten korkealla ollaankaan. Korissa olleet kaksi miestä irrottivat hänen sormensa korin reunan ympäriltä ja rohkaisivat sanoen "Mitä sä iniset siinä. Hyppää!". Ystävälliseen sävyyn toki. Ja niin hän sitten hyppäsi. Rohkea tyttö!