Kilpailemisesta

Opiskeluaikoina minulla oli ystävä, jonka kanssa tunsin koko ajan olevani kilpailuasetelmassa. Hän tuntui vertailevan tuloksiamme ihan jatkuvasti. Hassuinta oli, kun yo-kirjoitusteni tulosten tultua hän onnellisena totesi, että nyt hänellä ja poikaystävällään on yhtä paljon älliä kuin minulla ja Petrillä. Hän oli siis onkinut tietoonsa jo silloin ihkauuden poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) tulokset ja laskenut saamamme laudaturit yhteen. Se tuntui minusta silloin todella omituiselta. Ehkä hän oli iloinen, kun määrittelemällä kilpailun pariskuntien väliseksi pääsi kanssani somasti tasatulokseen.

Vertailuintoinen ystäväni tuli taas mieleeni, kun mietin sitä miksi haluan kilpailla triathlonissa. Eikö olisi vain helpompaa treenata ja seurata oman vauhdin kehittymistä ihan itsekseen? Miksi vertailla muihin? Miksi maksaa satoja euroja osallistumisesta, majoituksesta ja matkoista kisoihin, jos ei siitä sittenkään nauti? Kaikkein pahimmalta tuntuu se jännitys ennen kisaa, kun mielessä pyörii tuhat ja yksi murehdittavaa asiaa. Yhden tällaisen demonin olen jo selättänyt, kun pari vuotta sitten jäin viimeiseksi seuran keväisessä duathlonissa. Ei se jumbona oleminen tuntunutkaan niin pahalta kuin etukäteen ajattelin. Muut vain olivat nopeampia.

Suurin syy kilpailemiseeni on varmasti se, että jotain tiettyä kilpailua tai muuta tavoitetta varten treenaaminen tuo ihan mielettömästi motivaatiota. Melkein joka treenin aikana ehdin miettiä jotain tiettyä tulevaa kilpailua, ja sitä että kaikki treenaaminen kehittää ja vie minua eteenpäin. Samalla haluan todistaa itselleni, että treenaamalla säännöllisesti ja kurinalaisesti pystyn saavuttamaan itselleni asettamani tavoitteet. Kilpailuista jää jotain pysyvää, useimmiten hienon kokemuksen lisäksi ainakin se loppuaika.

Kiskossa 2012.

Tavoitteiden asettamisessa olen ollut hyvin maltillinen: pyrin ensi vuonna parantamaan aikaisempia tuloksiani. Itse asiassa en ole asettanut itselleni edes mitään absoluuttisia aikatavoitteita vaan kaikki pienetkin parannukset ovat tervetulleita. Treenivauhtien mukaan yritän toki arvioida mahdollista loppuaikaani eri kisoissa, mutta en lähde tavoittelemaan jotain tiettyä aikaa uinti-, pyörä- tai juoksuosuudella. En odota, että saisin kisapäivänä itsestäni irti enemmän kuin parhaissa treeneissä, vaan olen tyytyväinen kunnon mukaiseen suoritukseen. Tavoittelen siis omaa parasta kokonaissuoritusta, niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ihan ensimmäisessä triathlonkisassani Kiskossa 2010 ehdin jo kokeilla sitä, miltä tuntuu kun ui täysiä ja loppukisan ajan yrittää vain selviytyä maaliin. Silloin uinti oli minulla vahvin kolmesta heikosta lajista, enkä osannut jakaa voimiani oikein. Kisan voittaja tuli maaliin, kun minä vasta laitoin lenkkareita jalkaan. Ei loppuaikani paremmalla voimien jakamisella varmaankaan montaa minuuttia olisi parantunut, mutta ehkä juoksuosuudella ei olisi tuntunut ihan niin pahalta.

Kisojen jännittäminen tuntuu siksikin niin oudolta, kun en koskaan kilpaile sijoituksista edes ikäluokassani, puhumattakaan kisoista joissa kaikki kisaavat samassa sarjassa. Suoritukseni tai sijoitukseni jossain kisassa tuskin edes kiinnostaa muita kuin minua itseäni. Vaikka näin järkeilen jännittämisen oleven ihan turhaa, en silti tunne pääsevän siitä kokonaan irti. Olen kyllä ollut huomaavinani, että jonkin verran kisajännitys on vähentynyt kilpailukokemuksen karttuessa.

Kaikki jännitys laukeaa onneksi heti lähtölaukauksen jälkeen, ja yleensä itse kilpailussa olen jo paljon paremmalla mielellä tekemässä sitä mistä todella paljon tykkään. Olen tainnut jäädä koukkuun siihen hienoon ja onnelliseen fiilikseen, joka tulee viimeistään pian maaliintulon jälkeen. Sen takia kannattaa ehkä vähän jännittääkin ja altistua vertailuille.