Kuinka opin uimaan

Vasta opittuani vaparin tekniikkaa olen oppinut tykkäämään uinnista. Sitä ennen jo uimaan lähteminen tuntui todella hankalalta, kun piti muistaa ottaa niin paljon tavaraa mukaan: suihkukamppeet, uikkarit, lasit ja pyyhekin. Kun sinne hallille sitten oli päässyt, kylmään veteen meneminen tuntui ikävältä. Joskus saatoin käydä koko perheen uintireissun yhteydessä uimassa 500 metriä sammakkoa pää pinnalla, siinä kaikki. Mitään intohimoja ei uinti siis herättänyt ja perheen yhteiset uintireissutkin olivat vaan sellaista lillumista. Kivaa yhdessäoloa tietenkin ja silloin tosi tärkeää, mutta ei oikeaa uintia kuitenkaan.

Kaikki muuttui syksyllä 2009, kun selässäni pullistui välilevy ja ajattelin uinnin olevan hyvää liikuntaa kun juosta ei saanut. Triathlonhaavekin perusmatkasta oli kutkutellut mielessä. Minulle tyypilliseen tapaan ilmoittauduin heti kurssille, kun tiesin etten osaa. Kävi oikein onnenpotku, kun Cetuksen vapaauinnin peruskurssin vetäjäksi syyskuussa 2009 (eka kerta täällä: http://kaukomara.blogspot.fi/2009/09/uintikurssilla.html) sattui sittemmin triathlonvalmentajaksi siirtynyt Yan (http://www.tri-coaching-finland.com/). Muistan vieläkin, miten innoissani olin uinnista ja miten mukavaa oli mennä kurssille ja toisaalta myös sen, miten ihmeelliseltä tuntui sanoa omaksi tavoitteeksi se perusmatka seuraavana kesänä. 

Uinti tuntui helpolta, ja motivoiduin treenaamaan myös itsekseni. Kävin peruskurssin vielä toiseenkin kertaan tammikussa 2010. Silloin olin jo saanut houkuteltua Petenkin triathlontouhuihin ja siis samalle kurssille. Hänellä taisi juuri silloin olla joku juoksuvamma, joten tilanne oli siltäkin osin otollinen. Kahden vapaauinnin peruskurssin jälkeen kävin vielä rintauinnin peruskurssin ja vapaauinnin jatkokurssin samana keväänä. Siihen aikaan Cetuksella oli ohjelmassa myös triathlonuintikurssi, ja pitihän sinnekin ilmoittautua. Senkin veti taas Yan, ja siltä kurssilta on kuvioissa vieläkin mukana monta hyvää triathlonystävää.

Keväällä 2010 ilmoittauduin uimaan myös Heltrin vuoroille Kristan ohjaukseen. Alkuun uinnit olivat lauantai-iltaisin Lauttasaaressa, myöhemmin Malmilla. Sittemmin vauhtini on kehittynyt niin, että olen päässyt mukaan torstain uintivuorolle Pirkkolaan. Seuran vuorojen lisäksi olen tietysti käynyt uimassa itsekseni kerran, kaksi viikossa. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa seuravuoroilla uituja treenejä muistiin, ja printtailin niitä sitten mukaan hallille. Itsekseni harjoittelin aina ne vaikeat drillit, joita en seuran vuorolla ollut osannut tehdä, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua. Oppiminen on ollut ihan älyttömän palkitsevaa.

Niin kivasti on mennyt, että loppuaikoja vertailtaessa lähes kisassa kuin kisassa uinti on ollut vahvin lajini. Enpä olisi sitä aloittaessani uskonut. Luulin silloin olevani aika hyvä juoksija, mutta triathlonseuraan liityttyäni ne harhakuvitelmat karisivat nopeasti. Joskus olen miettinyt, että olisinko uskaltanut liittyä seuraan ja lähteä kisoihin kesällä 2010, jos olisin etukäteen tiennyt, miten kovia uimareita, pyöräilijöitä ja juoksijoita monet triahtlonharrastajat ovat. Haluan ajatella, että olisin. 

Aloin miettiä tätä omaa uintihistoriaa, kun törmäsin tähän todella hyvin ja oivaltavasti kirjoitettuun blogitekstiin Juoksufoorumilla: http://www.juoksufoorumi.fi/vb/entry.php?13631-Uimahallitunnelmia#comments. Kirjoittajan tunnelmat ovat minullekin tuttuja, eikä niistä alemmuuden ja huonommuuden tunteista niin kamalan montaa vuotta ole kulunut ja yhä edelleen niitä silloin tällöin tulee eteen. Uinnissa, kuten niin monessa muussakin asiassa sitkeys kuitenkin palkitaan, ja ahkerasti treenaamalla voi päästä mukaan loistoporukkaan, joka jonkun muun silmissä "tietää mitä tekee". Ja treenaa niitä kylkidelffareitakin.