lauantai 24. tammikuuta 2015

Kuinka opin uimaan

Vasta opittuani vaparin tekniikkaa olen oppinut tykkäämään uinnista. Sitä ennen jo uimaan lähteminen tuntui todella hankalalta, kun piti muistaa ottaa niin paljon tavaraa mukaan: suihkukamppeet, uikkarit, lasit ja pyyhekin. Kun sinne hallille sitten oli päässyt, kylmään veteen meneminen tuntui ikävältä. Joskus saatoin käydä koko perheen uintireissun yhteydessä uimassa 500 metriä sammakkoa pää pinnalla, siinä kaikki. Mitään intohimoja ei uinti siis herättänyt ja perheen yhteiset uintireissutkin olivat vaan sellaista lillumista. Kivaa yhdessäoloa tietenkin ja silloin tosi tärkeää, mutta ei oikeaa uintia kuitenkaan.

Kaikki muuttui syksyllä 2009, kun selässäni pullistui välilevy ja ajattelin uinnin olevan hyvää liikuntaa kun juosta ei saanut. Triathlonhaavekin perusmatkasta oli kutkutellut mielessä. Minulle tyypilliseen tapaan ilmoittauduin heti kurssille, kun tiesin etten osaa. Kävi oikein onnenpotku, kun Cetuksen vapaauinnin peruskurssin vetäjäksi syyskuussa 2009 (eka kerta täällä: http://kaukomara.blogspot.fi/2009/09/uintikurssilla.htmlsattui sittemmin triathlonvalmentajaksi siirtynyt Yan (http://www.tri-coaching-finland.com/). Muistan vieläkin, miten innoissani olin uinnista ja miten mukavaa oli mennä kurssille ja toisaalta myös sen, miten ihmeelliseltä tuntui sanoa omaksi tavoitteeksi se perusmatka seuraavana kesänä. 

Uinti tuntui helpolta, ja motivoiduin treenaamaan myös itsekseni. Kävin peruskurssin vielä toiseenkin kertaan tammikussa 2010. Silloin olin jo saanut houkuteltua Petenkin triathlontouhuihin ja siis samalle kurssille. Hänellä taisi juuri silloin olla joku juoksuvamma, joten tilanne oli siltäkin osin otollinen. Kahden vapaauinnin peruskurssin jälkeen kävin vielä rintauinnin peruskurssin ja vapaauinnin jatkokurssin samana keväänä. Siihen aikaan Cetuksella oli ohjelmassa myös triathlonuintikurssi, ja pitihän sinnekin ilmoittautua. Senkin veti taas Yan, ja siltä kurssilta on kuvioissa vieläkin mukana monta hyvää triathlonystävää.

Keväällä 2010 ilmoittauduin uimaan myös Heltrin vuoroille Kristan ohjaukseen. Alkuun uinnit olivat lauantai-iltaisin Lauttasaaressa, myöhemmin Malmilla. Sittemmin vauhtini on kehittynyt niin, että olen päässyt mukaan torstain uintivuorolle Pirkkolaan. Seuran vuorojen lisäksi olen tietysti käynyt uimassa itsekseni kerran, kaksi viikossa. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa seuravuoroilla uituja treenejä muistiin, ja printtailin niitä sitten mukaan hallille. Itsekseni harjoittelin aina ne vaikeat drillit, joita en seuran vuorolla ollut osannut tehdä, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua. Oppiminen on ollut ihan älyttömän palkitsevaa.

Niin kivasti on mennyt, että loppuaikoja vertailtaessa lähes kisassa kuin kisassa uinti on ollut vahvin lajini. Enpä olisi sitä aloittaessani uskonut. Luulin silloin olevani aika hyvä juoksija, mutta triathlonseuraan liityttyäni ne harhakuvitelmat karisivat nopeasti. Joskus olen miettinyt, että olisinko uskaltanut liittyä seuraan ja lähteä kisoihin kesällä 2010, jos olisin etukäteen tiennyt, miten kovia uimareita, pyöräilijöitä ja juoksijoita monet triahtlonharrastajat ovat. Haluan ajatella, että olisin. 

Aloin miettiä tätä omaa uintihistoriaa, kun törmäsin tähän todella hyvin ja oivaltavasti kirjoitettuun blogitekstiin Juoksufoorumilla: http://www.juoksufoorumi.fi/vb/entry.php?13631-Uimahallitunnelmia#comments. Kirjoittajan tunnelmat ovat minullekin tuttuja, eikä niistä alemmuuden ja huonommuuden tunteista niin kamalan montaa vuotta ole kulunut ja yhä edelleen niitä silloin tällöin tulee eteen. Uinnissa, kuten niin monessa muussakin asiassa sitkeys kuitenkin palkitaan, ja ahkerasti treenaamalla voi päästä mukaan loistoporukkaan, joka jonkun muun silmissä "tietää mitä tekee". Ja treenaa niitä kylkidelffareitakin.

8 kommenttia:

  1. Mainio yhteenveto! Onko sulla tallessa jotain aikoja, eli miten vauhtisi on kehittynyt esmes 1000 metrillä vuosien ja treenien myötä? Tasaisesti vaiko miten hypäyksittäin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli muuten hyötyä tästä blogista muistelussa, hyvä että aloin sitäkin aikanaan kirjoittamaan! Ei mulla ole tallessa kuin Heltri cupin 400 metrin ajat vuosilta 2010-2012: 7:40, 7:10, 6:59. Pari viime vuotta olen kisan aikaan ollut flunssassa. Muutenkaan en tykkää käyttää kelloa uidessa joten en ole edes itsekseni kokeillut miten kauan nyt menisi. Pitäisi kyllä!

      Poista
  2. Tosi hyvä teksti! Kaikki, myös ne, joilla on se jo kulunut Ironman-uimalakki, ovat jossain vaiheessa olleet aloittelijoita! Voi kun kaikki epäröivät uskaltaisivat tulla triathlonseuran uintivuorolle mukaan vaan. Siellä on hauskaa ja oppii paljon.

    Itse aloin opetella uimaan syksyllä 2010 enkä sitä ennen ollut käynyt uimahallissa kuin ehkä muutaman kerran elämässäni. Vapaauinti ei todellakaan tuntunut helpolta. Ei kai se tänäkään päivänä helpolta tunnu, mutta olen sentään kai oppinut uimaan koska olen menossa Ironmanille ensi kesänä enkä enää epäile etten selviytyisi uinnista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just niin, tyvestä puuhun ja latvasta lentoon. Ainakin Heltrissä taitaa nyt olla uintivuorot aika täynnä, ja ilmoittautumisajan alkaess pitää olla kärppänä netin äärellä.

      Minullakin on se käsitys, että kyllä siitä uinnista treenaamalla selviää. Tosin Kalmarissa pari vuotta sitten näin, miten pari viimeistä vedestä noussutta einehtinyt uinnin cut-offiin ja matka katkesi siihen. Väsyneeltä näyttivät ne iäkkäät herrat, eivät kyllä olisi enää missään tapauksessa jaksaneet åyöräilyä ja maratonia siihen päälle.

      Poista
  3. Kiva lukea ihan oikeata sisältöä blogikirjoituksessa. Kaikella kunnioituksella fiilistelyblogeja kohtaan... Pian peesissä on myös hyvä uida ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu! Viime torstaina sua vähän kaipailinkin uintitreeneissä, kun olin ainoa nainen meidän radalla!

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Nää kehitystarinat ovat aina blogeissa mielenkiintoista luettavaa.

    Meillä oli koulussa oma uimahalli, joten mä olen jo lapsesta asti uinut paljon ja aina "osannut" uida. olen varmaan tottunut silloin penskana myös kylmään, koska mä enemmänkin valitan märkkärillä uitaessa kuumuudesta kuin ikinä kylmästä vedestä. :)

    Mä rupesin käymään kaverin kanssa uimahallissa joskus ehkä 2005 tai 2006, kun käynnistettiin kaveriporukalla liikuntaveto, jonka puitteissa piti urheilla tietty määrä viikossa. Aamuiset uintitreffit jäivät sitten siitä päälle moneksi vuodeksi.

    Mulla oli vaparin kanssa aluksi ongelmana se, että osasin uida sitä vain 25 metriä kovaa. Mä innostuin myös jossain vaiheessa Cetuksen uintitekniikkakursseille ja Helsinki City Triathlonin jälkeen menintri4funin triathlonkouluun. Siellä voisin sanoa oikeasti oppineeni vaparia.

    Tulipa mieleen tuosta sun tekstin lopusta, kun tulin juuri viime torstaina tosi hyvälle tuulelle, kun treenien jälkeen erään treenikaverin tuttu sanoi, että me näytettiin siinä meidän radoilla tosi hyvältä, kun edettiin vauhdilla ja kuin juna. Se oli todella kauniisti sanottu. On aina niin ihanaa "näyttää urheilijalta". :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin on kiva välillä katsella taaksepäin, kun helposti unohtaa ettei ole aina osannut ihan kaikkea mitö nyt. Joskus olisi kiva kirjoittaa postaus sitä, miten opin hiihtämään vapaata tai juoksemaan...

      Sulle tuntuu sopivan noi vedot, hienoa!

      Uskon kyllä kurssien voimaan varsinkin uinnissa. Mulla ei kyllä jäänyt vielä ekan kurssin jälkeen mieleen puoliakaan tärkeistä vinkeistä. Kertaus on opintojen äiti ja muut kliseet sopii tähän hyvin.

      Voi miten mukavan kannustava kommentti treenikaverin tutulta! Sillä jaksaa varmaan taas pitkään! Varmaan aika sama fiilis mulle tosiaan jäi siitä Running idiotin blogikirjoituksesta - hienossa porukassa ollaan kyllä mukana!

      Poista