Treenivajetta

Tammikuun työkiireet huipentuivat tällä viikolla, enkä ehtinyt maanantaista keskiviikkoon treenaamaan lainkaan. Vähän harmitti, mutta onneksi yleensä balanssi työn ja muun elämän välillä on kunnossa. Pienet, etukäteen tiedossa olevat lipsahdukset eivät minua haittaa, kunhan ovat väliaikaisia. Hassulta tuntui pari päivää, kun ehdin kotiin vain nukkumaan. Pete kävi ystävällisesti hakemassa minut töistä autolla parina iltana, jotta pääsisin edes hieman aikaisemmin kotiin. Se tuntui ihanalta.

Torstaina pääsin taas palaamaan arkeen, ja ehdin ensimmäisen kerran tänä vuonna jopa käydä kotona ennen Heltrin uintitreenejä. Pääsarjassa uitiin 5x300 metriä "sprintin vauhtia". Meidän radalla ne menivät viiden minuutin pintaan, ja vaikka sainkin uitua suht koht tasaisesti, ne tuntuivat toinen toistaan pahemmilta. Yritin ajatella positiivisia ajatuksia maitohaposta, mutta olin helpottunut kun saatiin sarja loppuun.

Illalla uinnin jälkeen aivastelin ja nenä vuosi ja meni tukkoonkin vielä nukkumaan mennessä. Näin tuntuu aina käyvän etenkin Pirkkolan treenien jälkeen. Onkohan tämä jotain allergiaa? Muistan Facebookin Triathlonfoorumilta lukeneeni monella muullakin olevan samaa ongelmaa, ja avuksi siellä suositeltiin nenäklipsin käyttöä uidessa ja nenäonteloiden huuhtelua suolavedellä uinnin jälkeen. Meinaan kokeilla ainakin tuota huuhtelua. Nenäklipsillä olen joskus yrittänyt uida snorkkelia kokeillessani, mutta se ei oikein onnistunut.

Eilen perjantaina olin haaveillut nukkuvani vähän pitempään, mutta kun Pete houkutteli mukaan aamusalille, muutin suunnitelmiani. Olimme salilla jo puoli seitsemän jälkeen, ja mukavan väljää oli. Työpäivän jälkeen ajoin vielä lauantaille merkityn traineritreenin. Siinä vähän harmillisesti wattimittarin ja Garmin Edgen yhteys pätki lähes koko ajan. Mikäköhän siinäkin nyt on vikana? Tähän saakka se on toiminut moitteettomasti ja patterikin on just vaihdettu. Toivottavasti ongelma ei toistu.

Tänään ajattelimme vähän rikkoa kaavaa ja ajaa Mäkelänrinteen sijasta Lohjan Neidonkeitaaseen uimaan. Kävimme siellä usein lasten kanssa heidän ollessaan pienempiä, kun siellä on niin kivat altaat pienille. Nyt olemme kuitenkin lähdössä kahdestaan, ja ainakin silloin kauan sitten, kun 500-600 metriä mummorintaa tuntui minusta ihan kelpo uinnilta, 25 metrin altaassa oli aina hyvin tilaa. Toivottavasti tänäänkin. Uinnin jälkeen ajamme mökille viettämään viikonloppua.

Sunnuntain kolmen tunnin treenin toteutus vaatii vähän miettimistä. Ladut lienevät viikon plusasteiden ja vesisateiden jälkeen aika kehnossa kunnossa eikä oikea voitelukaan ole helppoa. Maastopyörässä ei vielä ole nastarenkaita, juoksu liukkailla ei houkuttele... Noh, ehkä joku yhdistelmätreeni vois onnistua.

Team UTORin ekat yhteistreenit

Kuten olen tainnut aikaisemminkin kirjoitella, olen ilmoittautunut Långvikin puolimatkan viestisarjaan yhdessä Peten ja Mikon kanssa. Minä uin, Pete pyöräilee ja Mikko juoksee. Tiimin nimi UTOR on lyhenne Uinnin tukiopetusryhmästä, jonka perustajajäseniä Mikko ja Pete ovat. Itse olen siinä vain hang-aroundina mukana, mutta ilolla lähden nyt mukaan joukkuekisaan.

Viestijoukkueessa kisaamisessa on ihan oma viehätyksensä. Aikaisemmin viestiin osallistuminen ei ole tullut minulle mieleenkään, minulle triathlon on tähän saakka ollut yksilölaji. Nyt se sitten muuttuu! On mukavaa saada yksi startti alle ennen kesän pitempiä kisoja ja päästä heti sen jälkeen reitin varteen kannustamaan muita. Ja kuten aina kisassa, mitä vain voi sattua matkan varrella. Ajoituksenkaan kanssa ei ole niin tarkkaa, kun yhdestä osuudesta palautuu nopeammin kuin kokonaisesta kisasta. Tulee varmasti mielenkiintoinen kisapäivä!

Tänään meillä oli tiimin ensimmäinen yhteistreeni, kun kävimme Oittaalla hiihtämässä. Ladut Pirttimäen suuntaan olivat jo ihan kohtuullisessa kunnossa, ja koko ajan satoi lisää lunta. Parin tunnin hiihtämisen jälkeen pidimme pienen evästauon parkkipaikalla, ja me Peten kanssa hiihdimme vielä reilun tunnin, omia vauhteja tosin. Kauhean hyvin ei suksi tänään luistanut, mutta silti oli kivaa.

Pari kertaa sattui siinä itsekseni hissukseen hiihdellessäni niin, että minut ohitettiin liian läheltä. Ohittaja siirtyi siis ladulle eteeni parin sentin päähän. Jos en olisi jarruttanut, olisi tullut pieni kolari. Molemmilla kerroilla oman hiihdon zen ja rytmi katosivat hetkeksi. Vähän aikaa mietin siinä, että olenko pieni ihminen kun sellaisesta ärsyynnyn, mutta päädyin sitten siihen, että en ole. Ei voi olla niin vaikeaa mennä vaikka metri-pari edemmäs ohituskaistaa ja takaisin ladulle tullessa vielä vilkaista, että tilaa on riittävästi molemmille. Useimmat näyttävät niin tekevän, ja siihen itsekin aina pyrin. 

Muuten viikonloppuun on kuulunut mm. uintia, trainerilla ajoa ja eilen illalla vanhojen partiokavereiden tapaamista. Olipas taas lämmin ja nauruntäyteinen tapaaminen vanhojen ystävien kanssa, vaikka elämä aika erilaisiin hommiin ja paikkoihin meitä on heitellytkin. Yhteisiä partiokokemuksia ei kuitenkaan korvaa mikään, ja nytkin sovittiin taas seuraavasta tapaamisesta. 

Vuoden eka pyörätreeni

Haluan kertoa yhdestä tällä viikolla tosi hyvin menneestä treenistä. Kyseisen pyörätreenin jälkeen on toki ollut vähän vaisumpiakin suorituksia, mutta tämän haluan itse kuluvasta viikosta muistaa.

Jos jätetään laskuista parin tunnin maastopyöräily Moabissa, tuli pyöräilyyn melkein huomaamatta kuukauden tauko. Pete on ajanut ahkerammin, on varmaan hieman innoissaan BePro-wattimittaristaan.

No, kyllä minäkin tykkään omasta Stagesistani. Tiistaina sille oli taas käyttöä, kun ohjelmassa oli noin tunnin treeni eri tehoalueilla. 

Näin se  pyörätreeni eteni.

Treeni lähti käyntiin ihan ihmeellisessä euforiafiiliksessä; polkeminen tuntui tosi kivalta ja minulla oli todella onnellinen olo. Hymyilytti vaan, ja laitoin musiikkia kovemmalle, kun siellä lauloi Christina Aguilera "I just wanna feel this moment". Ikkunasta tuli sopivasti viileätä ilmaa, vesipullo oli käden ulottuvilla, saunassa oli pieni uusi patterivalo, wattimittari näytti kaikki tarvittavat lukemat, lapset olivat kotona, ruoka oli valmiina - kaikki oli vaan niin kertakaikkisen hyvin juuri siinä hetkessä.

Tiesin tietysti, että kyllä se hymy loppua kohden hyytyy ja niin kävikin viimeistään kun piti rypistellä voi kertaa minuutti anaerobisella alueella. Tulevasti plussan puolelle jäi kyllä se treeni. 

Sekin varmaan vaikutti hyvään fiilikseen, että olin aikaisemmin päivällä osteopaatin luona, ja hän sai yläselän jumit pois. Kyseli oikein, että onko uinti kulkenut viime aikoina. Onhan se ihan ookoosti mennyt, mutta parempiakin vauhdin kokemuksia minulla on altaassa ollut. 

Uinnin kulkemisesta sain kokemusta eilen Heltrin treeneissä, kun vaan väsytti ja piti väkisin puristaa pääsarjassa 2*10*50 + 5*50 kolmosalueella. Välillä tuntui jopa siltä, että haluaisin jättää uintitreenin kesken, mutta jaksoin kuitenkin loppuun. Yleensä on ollut vähän kulkevampi olo.

Edellispäivänä olin käynyt juoksemassa tunnin Esport Arenalla, ja mukaan piti ujuttaa kymmenen 50 metrin vetoa kävelypalautuksin. Noh, vedot muistin mutta kävelypalautuksia en. Olisi pitänyt kerrata treeni vielä pukkarissa, mutta oli liian kiire treenaamaan.

Melkein viikon treenit

Nyt on menossa sellaiset duuniviikot, että pitää pikemminkin palautua pitkäksi venyvistä työpäivistä kuin treeneistä. Onneksi Petellä on sama tilanne, niin on ollut helppo sovitella treenejä vähän myöhäisempään aikaan.

Maanantaina piti käydä salilla, ja pääsimme sinne lopulta vasta kahdeksan maissa. Muistan, miten Pete soitti töistä seitsemän jälkeen kun olin jo kotona ja tiedusteli treeni-intoni määrää. Kerroin olevani valmis lähtemään saman tien. Kuulin jo hänen äänestään, että hänelle olisi sopinut myös ilta vain kotisohvalla. Sovittiin kuitenkin, että pakkaan mukaan meidän molempien kamppeet ja hain Peten töistä. Myöhemmin hän tunnustikin, että olisi jäänyt menemättä häneltä, jos minä olisin yhtään empinyt. Onneksi siis en.

Tiistaina kävin hieronnassa, ja muuten pidin lepopäivän. Illalla mietin ääneen, mitä tekisin keskiviikkona, kun eka palaveri oli jo kahdeksalta ja kalenteri täynnä iltayhdeksään saakka. En siis pääsisi juoksemaan ennen töitä enkä työpäivän jälkeenkään. Mielessäni olin jo hieman orientoitunut pitämään toisen peräkkäisen lepopäivän (kauhistus!), mutta Pete kehotti ottamaan juoksukamat mukaan töihin ja juoksemaan lenkin kesken työpäivän. Miksipä ei? 

Töissä aloin katsoa iltapäivällä katsella kelloa miettien, koska olisi sopiva väli lähteä. "Sopivaa" väliä ei vaan tuntunut tulevan, kunnes kolmen jälkeen tajusin, että nyt on vaan pakko mennä. Kävin hölköttelemässä meren rannassa 45 minuuttia. Lenkin jälkeen oli taas reippaampi olo jatkaa työpäivää. Töistä irtautuminen teki ihan hyvää, vaikka lähteminen olikin yllättävän takkuista. Ilman Peten kannustusta olisi koko lenkki jäänyt tekemättä.

Torstaina oli taas Heltrin uinnit. Pääsarjassa uimme satasia, ensin viisi kakkosvauhtia ja sitten toiset viisi kolmosta. Ekat viisi menivät ihan hyvin muutaman sekunnin sisälle, mutta kovemmissa vedoissa alkoi puhti loppua sarjan edetessä. Kannattaisi varmaan omissakin treeneissä pitää kelloa mukana, eikä mennä vain fiiliksen mukaan. Niin ja vähän kovempaa voisi itsekin aina välillä uida, muuten vauhti puuroutuu vaan siihen "mukavuusalueelle".

Perjantaina oli edessä viikon toinen salikäynti. Nämä ensimmäiset kuukaudet olen tehnyt melko pitkiä sarjoja kevyillä painoilla. Pete on jo siirtynyt lyhyempiin sarjoihin isommilla painoilla, ja uskon, että minäkin saan pian muuttaa harjoitteluani samaan suuntaan. Kroppa ei enää mene saliharjoittelusta niin jumiin kuin syksyllä, olen varmaan jo sopeutunut ja todennäköisesti lisääntynyt veden juontikin auttaa asiaan. Useimmiten lähden salille ihan mielelläni, jopa treeniä odottaen. Sitä en kyllä olisi vuosi sitten uskonut. 

Tänään kävimme Mäkelänrinteessä aamu-uinnilla. Aika paljon oli naisia liikkeellä, kun siellä oli taas joku aerobic-tapahtuma. Altaassakin oli normaalia enemmän porukkaa, mutta saatiin treenimme hyvin uitua siitä huolimatta. 

Pari kertaa on tällä viikolla meidän pitänyt toisiamme treenaamiseen patistaa. Joulu-tammikuussa on minua aikaisempinakin vuosina väsyttänyt normaalia enemmän. Tällä viikolla huomasin kuitenkin selvästi, miten treenien aikana pääsen irtautumaan töistä ihan kunnolla, ja jaksan sitten paremmin tehdä taas hommia. Win-win!

Matkan rasitukset tuntuvat sentään olevan takana päin. Aikaerosta toipumiseen meni reilu viikko, ja nyt on tosi ihanaa, kun illalla alkaa ihan oikeasti väsyttää heti kymmenen jälkeen ja unta riittää herätyskellon soimiseen saakka. Ihan luksusta!

Viikonlopun topit ja flopit

Tässä listattuna viikonlopun kivat ja yksi vähemmän kiva juttu.

Ensin TOP-jutut:

Kävimme Peten kanssa ekan kerran uimassa Leppävaaran uusitussa hallissa. Parkkipaikat ja hallin sisäänkäynti olivat uudessa paikassa, mutta niin vaan me löysimme perille. Aikamoista hulinaa oli etenkin puku- ja pesuhuoneissa, altaassa oli onneksi enemmän tilaa. Kivalta vaikutti halli, ja uinnin jälkeen kävimme vielä syömässä reissaritkin kahviossa.

Kaksi kertaa salilla. Kuntosalille suuntasimme perjantai- ja lauantai-iltoina. Tilaa oli mukavasti, ja lauantaina saimme treenin jälkeen patukkamaistiaiset ja ilmaiset Lidlin palautusjuomat. 

Pete sai postissa tilaamansa BePro-wattimittarin ja eka treenikin on sillä jo ajettu. Toimii hyvin. Tämä on minullekin hyvä juttu, sillä nyt minun ei enää tarvitse lainata pyöräni Stages-kampea hänelle vaan pyöräni on nyt aina treenivalmis.

Meitä pyydettiin mukaan joukkuekisaan Långvikin puolimatkalle kesäkuussa. Minä uin, Pete pyöräilee ja Mikko juoksee. Kiva saada yksi kunnon startti alle ennen Jönköpingin puolimatkaa heinäkuussa. Tiimimme nimi on UTOR, maaginen lyhenne uinnin tukiopetusryhmästä. Ainakaan joukkueen nimestä ei minulle tule uintiosuudelle minkäänlaisia paineita!

Pitkän juoksulenkin ihanan talviset maisemat tänään Otaniemen rantalenkillä:

Kiva oli juosta, kun päällä oli vähintäänkin tarpeeksi ja Salomonin polkujuoksukengät pitivät ihan mukavasti lumella.

Ja sitten se floppi. Emme ole useaan viikkoon päässeet käymään mökillä, mutta eilen sitten lähdettiin ajamaan. Autossa yritimme muistella, olisimmeko muistaneet laittaa kaivon ja vesiputken lämmityksen päälle. Perillä selvisi, että emme olleet ja putki oli tietenkin jäässä. Laitoimme lämmityksen päälle, mutta sen teho ei riittänyt sulattamaan putkea sen reilun neljän tunnin aikana, jonka mökillä vietimme. Pitempään oleiluun viileässä mökissä ilman vettä ei kummallakaan ollut halukkuutta. Ehkä se vesiputkikin sulaa, kun pakkanen vähän tästä lauhtuu.

Jetlag

Kotimatkan lennot sujuivat aikataulun mukaan, ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle puoli kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana. Matkalaukkuja jouduimme odottamaan tunnin (!), ja kotona olimme yhdeksän jälkeen. Tilataksi piti ottaa, kun emme tavalliseen olisi pakaaseinemme mahtuneet. Onneksi sellainen oli saatavilla.

Yöunet ovat toistaiseksi olleet katkonaisia, ja joka ilta olen ottanut melatoniinia saadakseni unenpäästä kiinni oikeaan aikaan. Siitä huolimatta maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin puoliltaöin nukuttuani noin tunnin ja valvoin kolmeen saakka. Niinpä tänään nukuin niin pitkään kuin nukutti, ja nousin vasta puoliltapäivin. En muista, koska viimeksi olisin nukkunut niin pitkään, mutta silti on vielä vähän sekava olo. Tosi hyvään paikkaan tuli tämä ylimääräinen vapaapäivä!

Jouduin maanantaina käymään lääkärissäkin, kun sain jostain (ehkäpä ällöttävän lämpimästä uimahallivedestä) käsiini bakteeritulehduksen. Oikean kainalon imusolmukkeetkin olivat maanantai-aamuna kipeät. Lääkäri määräsi minulle vahvan antibioottikuurin kymmeneksi päiväksi. Onni on hyvä työterveydenhuolto! 

Lääkärikäynnin yhteydessä sain hoidettua yhden jo jonkin aikaa hoitamattomien asioiden listalla olleen jutun, nimittäin lähetteen ja ajanvarauksen mammografiaan. Tiistaiksi sain ajan ja vielä saman päivän aikana onneksi tiedon siitä, ettei mitään huolestuttavaa löytynyt. Parin vuoden päästä taas uudelleen.

Treenejä en ole vielä aloittanut, kun työpäivien jälkeen on ollut niin väsynyt olo ja etenkin oikea käsi on ollut niin kipeä, etten olisi voinut tarttua painoihin tai oikeastaan kunnolla mihinkään muuhunkaan. Onneksi töissä ei tarvitse kuin naputella näppäimistöä, se on kuitenkin sujunut.

Jonkun nyrkkissäännön mukaan aikaerosta toipumiseen menee tunti per päivä, joten odotettavissa on olon normalisoituminen yhdeksän päivän kuluessa. Itään päin matkustaminen on aina vaikeampaa, kun siinä menettää aikaa. Länteen päin matkustettaessa voitettu aika on helppo käyttää nukkumiseen. Sekin varmasti vaikuttaa sopeutumiseen, että täällä on nyt päivisin niin kovin vähän valoisaa aikaa. Työpäivinä ei pysty olemaan ulkona valoisaan aikaan, kun työmatkatkin molempiin suuntiin tehdään pilkkopimeässä. 

Olympialaduilla

Reissun viimeisenä päivänä piti taas päästä hiihtämään. Hieman mietittyämme päätimme ajaa noin tunnin matkan vuoden 2002 talviolympialaisten maastohiihtojen maisemiin Soldier Hollow'iin. Se on suunnilleen yhtä korkealla merenpinnasta kuin Park City, joten tuli taas koeteltua keuhkoja oikein kunnolla. Salt Lake Cityssä on pari viime päivää ollut huono ilma (smog), ja siksikin oli kiva ajaa taas ylös vuorille puhtaamman hengitysilman perässä.

Parilla aikaisemmallakin reissulla olemme Soldier Hollow'ssa käyneet, mutta silloin huokailimme vain kahvilassa hienoja maisemia ja loistokunnossa olevia latuja. Nyt oli parempi tuuri, kun pääsimme tositoimiin.

Perille päästyämme vuokrasimme siis sukset ja ostimme liput laduille. Sitä ennen oli tietysti pitänyt allekirjoittaa lappu, jolla vapautimme latujen ylläpitäjän kaikesta vastuusta tapaturman sattuessa. Maastohiihtokin on siis tosi vaarallista.

Ihan aamusta olimme ensimmäiset ja vähän aikaa ainoatkin hiihtäjät koko keskuksessa, aika mahtavaa! Latuja oli tänä vuonna kuulemma tehty enemmän kuin aikaisempina kolmena vähälumisempana vuotena. Lumitilanne on ollut ilmeisen hyvä, kun nyt oli auki sellaisiakin pätkiä, joilla oli viimeksi hiihdelty olympiavuonna. Jotkut nuorten MM-kisat hiihdellään Soldier Hollow'ssa vuoden päästä tammikuussa 2017.

Ladut oli tehty kivasti taas niin, että keskusrakennus oli lähes koko ajan näkyvissä. Valittavana oli monenmittaista, tasaisempaa ja vähän mäkisempääkin reittiä. Hiihtelin osin itsekseni, mutta myös jonkin matkaa flunssaisen siskoni kanssa. Olipas taivaallista! Tämän tästä piti pysähtyä kuvaamaan, vaikka aika mitättömän näköiseksi tuo maisema kuvissa näyttää latistuvan. 

Näin suomalaisena tuntui vähän hassulta maksaa laduille pääsemisestä se 20 taalaa, mutta kyllä ne sitten olivatkin loistokunnossa. Soldier Hollow on Park Cityn kunnan ylläpitämä voittoa tavoittelematon maastohiihtokeskus, joten kai se hinta ihan kohdallaan oli. Suomessa ei kai hiihtämisestä ainakaan vielä tarvitse maksaa ensilumen latuja lukuunottamatta.

Vähän epäonneakin oli matkassa, sillä Pete hukkasi puhelimensa tällä hiihtoreissulla. Hiihtopusakan taskun vetoketju oli pikkuhiljaa hivuttautunut auki ja puhelin tippunut jonnekin matkan varrelle. Kiivaasta etsinnästä huolimatta sitä ei löytynyt. Yhteystiedot jätettiin kuitenkin vastaisuuden varalle. Liukkaalla lumellahan se puhelin on tietysti voinut liukua ties minne.

Nyt on kotimatkaa tehty jo toistakymmentä tuntia, kun tätä naputtelen Pariisissa. Lähes vuorokauden olen jo ollut yhtämittaa hereillä, vielä pitäisi kuusi-seitsemän tuntia jaksaa. Ihan kiva on palata kotiin, loppumatkasta alkoi olla jo vähän koti-ikäväkin.