Melkein viikon treenit

Nyt on menossa sellaiset duuniviikot, että pitää pikemminkin palautua pitkäksi venyvistä työpäivistä kuin treeneistä. Onneksi Petellä on sama tilanne, niin on ollut helppo sovitella treenejä vähän myöhäisempään aikaan.

Maanantaina piti käydä salilla, ja pääsimme sinne lopulta vasta kahdeksan maissa. Muistan, miten Pete soitti töistä seitsemän jälkeen kun olin jo kotona ja tiedusteli treeni-intoni määrää. Kerroin olevani valmis lähtemään saman tien. Kuulin jo hänen äänestään, että hänelle olisi sopinut myös ilta vain kotisohvalla. Sovittiin kuitenkin, että pakkaan mukaan meidän molempien kamppeet ja hain Peten töistä. Myöhemmin hän tunnustikin, että olisi jäänyt menemättä häneltä, jos minä olisin yhtään empinyt. Onneksi siis en.

Tiistaina kävin hieronnassa, ja muuten pidin lepopäivän. Illalla mietin ääneen, mitä tekisin keskiviikkona, kun eka palaveri oli jo kahdeksalta ja kalenteri täynnä iltayhdeksään saakka. En siis pääsisi juoksemaan ennen töitä enkä työpäivän jälkeenkään. Mielessäni olin jo hieman orientoitunut pitämään toisen peräkkäisen lepopäivän (kauhistus!), mutta Pete kehotti ottamaan juoksukamat mukaan töihin ja juoksemaan lenkin kesken työpäivän. Miksipä ei? 

Töissä aloin katsoa iltapäivällä katsella kelloa miettien, koska olisi sopiva väli lähteä. "Sopivaa" väliä ei vaan tuntunut tulevan, kunnes kolmen jälkeen tajusin, että nyt on vaan pakko mennä. Kävin hölköttelemässä meren rannassa 45 minuuttia. Lenkin jälkeen oli taas reippaampi olo jatkaa työpäivää. Töistä irtautuminen teki ihan hyvää, vaikka lähteminen olikin yllättävän takkuista. Ilman Peten kannustusta olisi koko lenkki jäänyt tekemättä.

Torstaina oli taas Heltrin uinnit. Pääsarjassa uimme satasia, ensin viisi kakkosvauhtia ja sitten toiset viisi kolmosta. Ekat viisi menivät ihan hyvin muutaman sekunnin sisälle, mutta kovemmissa vedoissa alkoi puhti loppua sarjan edetessä. Kannattaisi varmaan omissakin treeneissä pitää kelloa mukana, eikä mennä vain fiiliksen mukaan. Niin ja vähän kovempaa voisi itsekin aina välillä uida, muuten vauhti puuroutuu vaan siihen "mukavuusalueelle".

Perjantaina oli edessä viikon toinen salikäynti. Nämä ensimmäiset kuukaudet olen tehnyt melko pitkiä sarjoja kevyillä painoilla. Pete on jo siirtynyt lyhyempiin sarjoihin isommilla painoilla, ja uskon, että minäkin saan pian muuttaa harjoitteluani samaan suuntaan. Kroppa ei enää mene saliharjoittelusta niin jumiin kuin syksyllä, olen varmaan jo sopeutunut ja todennäköisesti lisääntynyt veden juontikin auttaa asiaan. Useimmiten lähden salille ihan mielelläni, jopa treeniä odottaen. Sitä en kyllä olisi vuosi sitten uskonut. 

Tänään kävimme Mäkelänrinteessä aamu-uinnilla. Aika paljon oli naisia liikkeellä, kun siellä oli taas joku aerobic-tapahtuma. Altaassakin oli normaalia enemmän porukkaa, mutta saatiin treenimme hyvin uitua siitä huolimatta. 

Pari kertaa on tällä viikolla meidän pitänyt toisiamme treenaamiseen patistaa. Joulu-tammikuussa on minua aikaisempinakin vuosina väsyttänyt normaalia enemmän. Tällä viikolla huomasin kuitenkin selvästi, miten treenien aikana pääsen irtautumaan töistä ihan kunnolla, ja jaksan sitten paremmin tehdä taas hommia. Win-win!

Matkan rasitukset tuntuvat sentään olevan takana päin. Aikaerosta toipumiseen meni reilu viikko, ja nyt on tosi ihanaa, kun illalla alkaa ihan oikeasti väsyttää heti kymmenen jälkeen ja unta riittää herätyskellon soimiseen saakka. Ihan luksusta!