Lepo. Lepo. Lepo. Lepo.

Jos viime viikolla treenasinkin ahkerasti, tällä viikolla on enemmän lepäilty. Huomasin ylirasituksen oireita (yöhikoilu, rytmihäiriöt, väsymys) ja sain ohjeeksi pitää neljä päivää treenivapaata. Päikkäreitäkin suositeltiin, mutta niissä tuli valitettava sarja epäonnistumisia. Sen sijaan nuokahtelin parina iltana Yle Areenan ja Komisario Lewisin seurassa. Sarjan maisemat, miljöö ja kieli ovat ihania, mutta joku siinä silti saa minut melkein unen partaalle.

Meidän perheessä Pete on minua parempi palautumisessa, tämä on huomattu useamman yhdessä treenatun vuoden aikana. Hän puksuttaa menemään vähän enemmän ja myös kovempaa. Minulla taas alkaa näköjään kone piiputtamaan, kun tehotreeniä ja kisaa sattuu samalle viikolle.

Lepopäivien pitäminen tuntui nyt ihan helpolta, vaikka yleensä minun onkin helpompi treenata kuin olla treenaamatta. Sekin varmasti auttoi, että sain valmentajalta siihen "luvan". Omin neuvoin lepopäivien pitäminen olisi varmasti ollut vaikeampaa, enkä todennäköisesti olisi ainakaan pitänyt niitä neljää peräkkäin.

Minulla levon tarpeesta kertoo parhaiten se, että sydän alkaa tehdä ylimääräisiä lyöntejä. Ortostaattista sykettä mittailin usean kuukauden ajan, mutta lopulta sen tulkitseminen oli aika vaikeaa, yleensä treenasi aina vaikka syke olisi ollut mitä. Omegawaven kanssa pari vuotta sitten oli vähän sama juttu; se näytti että aina on hyvä päivä treenata. Siinäkin oli muuttujia ihan riittämiin, eikä tulosten tulkitseminen siksi ollut ihan yksiselitteistä. Oman kropan tunteminen ja kuuntelu taitaa olla se paras keino, ja siinä alan ehkä päästä vähän jo jyvälle.

Olen joskus miettinyt, tuntuuko olo kehossa nyt erilaiselta kuin silloin joskus kolmekymppisenä, kun en juurikaan liikkunut. Uskon, että olen jotenkin nyt jotenkin tietoisempi kropastani. Tekee esimerkiksi mieli venytellä kesken työpäivän, ja aamutreenin jälkeen koko päivän on sellainen lämmin olo, kun veri kiertää kunnolla. Seistessäni joskus mietin, että onhan paino nyt koko jalkapohjalla, myös niillä vasemman jalan varpailla, joiden joskus on huomattu vähän lintsailevan kropan kannattalemisen vastuusta.

Mitään sellaista tuntemusta tai mittaria en kyllä vielä ole keksinyt, että voisin olla varma pystyväni uimaan 3,8 kilometriä, pyöräilemään 180 kilometriä ja sitten vielä juoksemaan maratonin saman päivän aikana. Joku satavarma varmistuskeino olisi kyllä tosi hyvä!

Viime vuotinen Kööpenhaminan Ironmankin pyörii mielessä - miten koville se otti ja kuinka väsynyt olin kisan jälkeen. Sen muistan, että maalisuoran alussa nostin kädet ylös ja vähän lähempänä maalia mietin, että jaksaisinkohan tehdä sen vielä uudelleen. Vähän kyllä hirvittää miettiä nyt Vichyn kisaa. Ehkä tämä toinen kerta on pahempi, kun tietää mitä on edessä ja tavoitteena on maaliin pääsyn lisäksi myös parantaa loppuaikaa.

Toisaalta olen saanut treenailla koko vuoden terveenä, ja kroppa on pääsääntöisesti kestänyt treeniä ihan hyvin. Pakko uskoa, että maaliin taas päästään, jos ei mitään yllättävää satu matkalla.

Tähän loppuun vielä oma motivaatiokuva, jonka yhdistelin Peten Next Triathlon Helsingin perusmatkan fiidistä löytämistä maaliintulokuvista. Täytyy Vichyssä muistaa tuulettaa vähän näyttävämmin (siis jos jaksan nostaa kädet ylös vielä maalisuoralla).

Juhuu, kohta maalissa!