Viime sunnuntaina lähdin ajelemaan kolmen tunnin pyörälenkkiä. Olin miettinyt kevyen liikenteen väyliä kulkevan reitin jo edellisenä iltana. Kelikin oli lähtiessä oikein mukava, lämpötila juuri ja juuri pakkasen puolella, ilma kirkas. Vesireppu selässä ja urheilujuomaa runkopullossa, uusi takki päällä. Melkein laulattikin, kun oli niin hyvä fiilis.
Heti jo pihasta lähtiessäni kuitenkin huomasin, että polveen sattui joka polkaisulla. Se oli kipeytynyt lauantaisella pitkällä pyörälenkillä, kun satula oli ollut liian matalalla. Päätin ajaa kuitenkin vähän pitemmälle, jos se kipu siitä vaikka kropan lämpenemisen myötä häipyisi. No ei häipynyt, ja piti tehdä päätös: jatkaako lenkkiä vai kääntyä kotiin. Kipu ei varsinaisesti estänyt ajamista, mutta pelkäsin polven kipeytyvän pahemmin, jos ajaisin vielä monta tuntia kuten suunnitelma oli. Käännyin siis takaisin, ajoin kotiin, vaihdoin pyöräilyhousut hiihtopöksyihin ja huikkasin kolmen tunnin traneritreeniä pakertavalle Petelle lähteväni sittenkin hiihtämään.
Oittaalla olikin sitten puolenpäivän maissa jo melkoisesti porukkaa! Latu oli yhtä mössöä, eikä omasta rauhallisesta zen-hetkestä metsän keskellä ollut tietoakaan. Yhden kierroksen hiihdin lumetetulla ladulla, ja sitten lähdin ruuhkaa pakoon tien toiselle puolelle Pirttimäen suuntaan. Hiihtelen mieluummin rauhassa vähän huonommalla ladulla kuin ruuhkassa sitä samaa ympyrää. Latu olikin paremmassa kunnossa kun ajattelin - ihan hiihdettävä, kuten yksi vastaan hiihtänyt mies luonnehti.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ajaa autolla samantien Pirttimäkeen saakka ja lähteä sieltä hiihtämään, koska kaikkein jäisimmät metsäladun pätkät (ja se suuri yleisö) olivat siellä Oittaan päässä.
Polveen ei sattunut yhtään, ja vielä kuin bonuksena ladulla vastaan tuli yksi nuoruudesta tuttu pariskunta, jonka kanssa pysähdyin vaihtamaan kuulumisia. Heidät nähdessäni muistan aina heidän häänsä, joissa olimme kun poikamme oli vasta kuusi päivää vanha. Taisivat mennä minulta hieman sumussa ne juhlat. Tutustuin siellä kuitenkin yhteen toiseenkin nuoreen äitiin, jonka poika oli tuolloin jo melkein kaksiviikkoinen. Ystävystyimme, ja poikien pikkusiskotkin syntyivät vain reilun kuukauden ikäerolla pari vuotta myöhemmin.
Polvi on nyt joka tapauksessa paranemaan päin. Maanantain salitreenissä siinä alkoivat tuntua viimeiset kyykyt, ja keskiviikon traineritreenin 30 sekunnin maksimivedot menivät jo melkein ilman mitään tuntemuksia. Ihan luottavaisin mielin odottelen siis jo ensi lauantain pitkää pyörälenkkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti