Amerikkalaiset ovat todella kohteliaita ja ainakin näennäisesti kiinnostuneita muista ihmisistä. Ihan muutamankin päivän jälkeen eron Suomeen huomaa. Esimerkiksi kun olimme siskon kanssa joogassa, ohjaaja sanoi meille ohimennessään "good job, you guys". Oli varmaan huomannut, että olimme siellä ensi kertaa. Uimahallissa uin vähän aikaa yksin radalla, ja toinen uimari hyppäsi radalle vasta kysyttyään minulta siihen luvan. Melkein kaikissa kaupoissakin sai koko ajan olla kertomassa, mistä on kotoisin ja miksi on nyt Utahissa. Onhan se joskus vähän rasittavaakin jo useamman kerran päivässä kertoa kaikki samat jutut, mutta useimmiten jutteluista jäi hyvä mieli. Tänään työmatkalla piti vain päätellä vieruskaverin kehonkielestä (tiukempi ote repusta, katse minuun sivusilmällä), että hän aikoo jäädä pois seuraavalla pysäkillä.
Matka Salt Lake Citystä kotiin sujui melkein yhtä hyvin kuin menomatkakin, olin perillä vain puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään: miten ihmeessa sämpylä, jossa on täytteenä juustoa (tai jotain juustoa muistuttavaa tahnaa) ja aurinkokoivattua tomaattia voi säilyä lähes vuoden. Sain sellaisen käteeni lämmitettynä koneessa, eikä se tosiaan maistunut hyvältä - varsinkaan huomattuani päiväyksen. Kesken jäi. Onneksi mukana oli myös omia eväitä.
Pitkän lennon jälkeen oli vähän vaikea saada kenkiä jalkaan, niin turvoksissa ne olivat. Viimeksi samanlaista turvotusta oli muistaakseni raskausajan loppupuolella; nilkat olivat kuin elefantilla. Jotta ihan koko viikko ei menisi ihan lepäillessä, kävin tänään Tapiolassa uimassa pari kilometriä. Nopeiden radalla oli taas ihan normiruuhka, mutta yksin en viitsinyt lähteä ajelemaan Mäkelänrinteeseen saakka.
Ihanaa olla taas kotona. Tavallinen arki on parasta!
Joko sinä oot kotona? Ja reippaana ehtiny jo töihin ja urheilemaankin? Minä olin kyllä edellisen USA:n reissuni jälkeen niin koomassa, että pari päivää meni ihan puolivaloilla.
VastaaPoistaAmerikkalaisten kohteliaisuudesta mulla jäi erityisesti mieleen se n. 3-vuotias pikkupoika, joka tuli hissistä ulos meidän mennessä sisään. Huomatessan meidät poika palasi takaisin ovien luokse ja nojasi niihin, että eivät vaan mene kiinni, jotta me kolme tervettä naisihmistä ilman kantamuksia päästään hissiin. Se oli aika suloinen :) Ja tosi monesti tosiaan sai kerrata, että mistä ollaan ja miksi ollaan Denverissä. Hard Rock Cafen tarjoilija meni mun mielestä jo vähän liian pitkälle istahtaessaan hetkeksi pöytään meidän seuraksi ;)
Kotona ollaan joo, keskiviikkoiltana tulin. Eilinen uinti oli kyllä virhetikki, en meinannut saada unta. On varmaan kroppa vielä sen verran sekaisin aikaerosta. Tänään jätin suosiolla kuntopiirin väliin ja lepäilen vaan.
VastaaPoistaOlipa kiltti pikkupoika Denverissä! Starbucksissa meilläkin yksi tuntematon mies istui samaan pöytään juttelemaan, kunnes sisko töksäytti juttelu päättyy nyt tähän. Ei oikein tajunnut hienovaraisempia vinkkejä...