Finntriathlon Joroinen 18.7.2015

Olipa huikea triathlonjuhla taas Joroisissa! Tänä vuonna saavuimme kisapaikalle vähän aikaisemmin, ja ehdimme seurata perjantai-illan pikatriathlonin toista vaihtoa ja maaliintuloa. Päällimmäisenä jäi mieleen kaksi asiaa: se miten huipuilla ei vauhti hiljene hetkeksikään vaikka pyöräily vaihtuu juoksuun ja etenkin Tainan ihan mahtava endorfiiniryöppy loistavasti menneen kisan jälkeen. 

Oma puolimatkan kisa oli edessä lauantaina. Aamulla jännitti sen verran, ettei aamiainen oikein maistunut. Vähän puuroa ja yhden hilloleivän sain alas. Aamiaisen jälkeen ajoimme Varkaudesta Joroisiin, kävimme viemässä juoksuvaihdon pussukan urheilutalolle ja lähdimme kilpailijakuljetuksella uintipaikalle Valvatuksen rantaan. 

Rannassa olikin ihan hyvin aikaa viedä vaihtopussukassa kypärä ja pyöräilykengät paikalleen, pumpata renkaat, laittaa juomat paikalleen, istua varjossa ja jutella ystävien kanssa. En käynyt verraamassa, koska vedestä olisi pitänyt nousta melkein tunti ennen omaa lähtöaikaa 11.34. Bajamajassakin ehdin käydä pari kertaa. Ainakin nestetasapaino taisi siis olla kunnossa.

Lähtökarsinassa asettauduin vasempaan reunaan ehkä neljänteen riviin. Pian kuuluikin jo lähtötörähdys ja sain lähteä uimaan. Pari hitaampaa naista ohitin vasemmalta ja pian alkoi edessä olla myös neljä minuuttia aikaisemmin lähteneitä ikämiehiä pinkeissä lakeissaan. Loppusuoralla edessä olikin sitten jos jonkinväristä lakkia. Yhden mustalakkisen miehen jalkojen päältä uin. Sori!

Suunnistaminen oli helppoa, poijut isot ja järvi melkein tyyni. Mikäs siinä oli uidessa. Matkavauhtia uin siihen saakka, että kädet ylsivät pohjaan. Minulla ei ollut korvatulppia ja vasempaan korvaan jäi vähän vettä. Hieman se häiritsi juoksussa, mutta lähti pois vasta illalla hotellihuoneessa.

Oma vaihtopussukka löytyi nopeasti. Laitoin kypärän ja lasit päähän, kisanumeron vyötärölle, sukat ja kengät jalkaan ja juoksin pyörälle. Siinä pyörän kanssa juostessani kuulin kuinka seurakaveri Miia huusi ettei hänen pyöräänsä löydy. Ihan ohikiitävän hetken mietin, pitäisikö jäädä auttamaan, mutta onneksi siinä lähellä oli jo toimitsija rientämässä paikalle. Onneksi pyörä löytyi, ja pian Miia ajoikin jo pyörällä ohi.

Pyörällä oli heti alussa sellainen fiilis, että nyt kulkee. Syke nousi helposti tavoitelukemiin. Vauhtia en katsonut, ajelin vain sykkeen mukaan. Olin ajatellut ottaa aina vartin välein energiaa tai vettä ja niin toimin. Geeliroskat laitoin kisa-asun lahkeisiin. Nepäs olivatkin pyöräilyhousuja kireämmät ja siinä tunkemisessa oli oma hommansa, jossa geeliä tuli käsille ja reisille. Puolikkaan patukankin sain syötyä matkan aikana. Sen pureskelu oli kivaa vaihtelua, vaikka nielemisessä menikin oma aikansa.

Reitti oli tosi kiva ja pyöräilykeli mitä parhain. Kääntöpaikan jälkeen takaa tuli Arja ohi ja huusi siinä ohittaessaan, että "iske kiinni". Päätin lähteä Arjan perään, peesisääntöjä noudattaen tietenkin. Heti Arjan perässä ajoi joku mies, ja jättäydyin hänestä noin 10 metrin päähän. Jossain vaiheessa se mies putosi, mutta kyllä siihen väliin aina aika ajoin yritti joku änkeä. 

Noin viisi kilsaa ennen pyöräilyosuuden loppua tuntui siltä, että voisi olla hyvä loppukirin paikka. Kiihdy tin Arjan ohi ja huusin, että nyt otetaan loppukiri. Pääsimme siinä vielä yhden peesijunankin ohi ennen vaihtoa. Arja ohitti minut vielä toisen kerran, ja meni menojaan vaihtoon. Pyöräilyssä tuli mieleen useammankin kerran, miten mahtavaa on pyöräillä niin hienona päivänä ja vielä ystävän kanssa. Mahtava fiilis!

Juoksuvaihdossa vaihdoin kengät, laitoin lippiksen päähän ja pienen paljettihamosen shortsien päälle. Juoksu lähti ihan kivasti liikkeelle, mutta loppua kohti vauhti valitettavasti hiipui. Jokaisella huoltopisteellä join vettä tai urheilujuomaa ja kastelin päätä ja kroppaa. Huoltopisteillä kävelemäni matka saattoi pidentyä matkan edetessä... 

Kuvan otti Päivi Rantala. Kiitos Päivi! Valitan kuvien pientä kokoa, johtuu iPadista.

Hamonen herätti kiinnostusta ja kirvoitti kommentteja. Heti urheilutalon kulmalla joku kysyi, onko minulla polttarit. Vastasin, että olen ollut naimisissa jo 22 vuotta. Varsinkin minut ohittaneet miehet kommentoivat asuani; joku sanoi, että asusta pitäisi antaa lisäpisteitä, joku toinen että hameesta voisi saada aikahyvityksen. Paljettihame: jatkoon (eli myös Köpiksen juoksuosuudelle)!

Juoksussa eka kierros oli taas pahin ( ja nopein). Köpiksessa ajattelin kokeilla Peteltä kuulemaani päänsisäistä keskustelua:

- Tuntuuko pahalta?

- Tuntuu!

- Tuntuuko pahemmalta kuin edellisen kierroksen alussa?

- Ei.

- No sit vaan anna mennä!

Vähän mietin, että pitäisikö tuohon juoksuaikaan (2:09) nyt olla pettynyt, mutta päätin etten ole. Kovempaa en päässyt ja homma pysyi koko ajan kontrollissa. Uusi Joroisten enkkani on nyt 5:43:44, viime vuotinen aika parani parikymmentä minuuttia. Parannusta kahden vuoden takaiseen tuli kuutisen minuuttia, mutta silloin pyörä- ja juoksureitit olivat muistaakseni erilaiset.

Joroisissa toimuvat järjestelyt taas ihan loistavasti. Kilpailun jälkeen kamppeita kerätessä en aina ehtinyt edes numeroani sanoa kun pussia jo työnnettiin käteen. Erityisen innokas ja tehokas oli noin 10-vuotias poika, joka toimitti pyöräilykasseja kilpailijoille. Hän juoksi vastaan, katsoi numeron ja haki oikean pussin juosten ennenkuin ehdin edes oikean numerovälin kohdalle. Kiitos!

Kiitos myös kannustuksesta matkan varrella, se tuntui tosi hyvältä ja antoi lisää virtaa!

Köpiksen Ironmaniin on nyt viisi viikkoa, ja hyvin menneen kisan jälkeen minulla on sen suhteen ihan luottavainen mieli.