10000 km

Pikkusiskoni on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Jaoimme samanlaisen lapsuuden, kävimme samat koulut ja lopulta teimme gradunkin yhdessä. Ikäeroa meillä on kolme ja puoli vuotta.

Siskon ja isän kanssa 70-luvun alkuvuosina.

Siskoni muutti Yhdysvaltoihin parikymmentä vuotta sitten tavattuaan tulevan amerikkalaisen aviomiehensä täällä Suomessa. Ihan heti en tullut ajatelleeksi sitä, miten moneen asiaan hänen muuttonsa vaikuttaisi. Minulla oli silloin kädet täynnä hommia pienen poikavauvan kanssa, enkä osannut ajatella asioita edes viikkojen, saati vuosien päähän. Tuntui tietysti jännältä, että hän muuttaa niin kauas, ja sellaiseen maahan, joka oli tuttu lähinnä vain televisiosta. Siihen mennessä olin käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, New Yorkin reissulla opiskelijaporukan kanssa.

Pitkästä välimatkasta johtuen en ole onnistunut näkemään siskoani niin usein kuin toivoisin. Matka Salt Lake Cityyn kestää vajaan vuorokauden, ja yleensä olemme pyrkineet olemaan perillä parisen viikkoa. Pari kertaa lentojen kanssa on ollut ongelmia, kun ne ovat olleet myöhässä niin, että jatkoyhteys on menetetty. Joitakin öitä on siis vietelty erinäisissä lentokenttähotelleissa uusia lentoja odottaen. Aina on kuitenkin lopulta perille päästy, pisimpään menomatka on meiltä kestänyt 60 tuntia vuonna 2006 kun Pohjois-Amerikassa oli kamala lumimyrsky ja Denverin lentokentän sulkeutuminen vaikutti koko maan lentoliikenteeseen.

Iloissa on ollut paljon helpompi olla läsnä kuin murheissa. Lasten syntymien yhteydessä on ollut matkoja molempiin suuntiin, ja vieläkin muistan, miten ihmeellistä oli nähdä sisko kotiovellani yllättäen 40-vuotispäivänäni. Äitini ja Pete tiesivät matkasta etukäteen ja osasivat pitää salaisuuden siihen saakka, että siskoni soitti meidän ovikelloa. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan miten onnellinen olin hänet nähdessäni.

Murheet tulevat elämään sen suuremmin suunnittelematta. Vuosien varrella on eteen tullut tietysti myös yhtä sun toista surua ja tilanteita, joiden aikana pitkä välimatka on konkretisoitunut. Joskus olisi niin paljon kivempi olla ihan fyysisesti läsnä eikä vain puhelimen päässä. Riittämättömyyden tunteita on ollut.

Nyt on taas onneksi se vuosi, kun vietämme joulun yhdessä. Edellisestä kerrasta onkin jo kolme vuotta. Lähtö on keskiviikko-aamuna, ja lennämme Salt Lake Cityyn Amsterdamin ja Seattlen kautta, ihan uusi reitti meille. Vaihtoihin on aikaa molemmilla kentillä alle kaksi tuntia, joten kiirettä pitää varsinkin Seattlessa, kun matkatavarat pitää tullata.

Ja voi, miten helppoa onkaan matkustaminen nyt aikuisten lasten kanssa! Ensimmäisen matkan aikaan poikamme oli 2,5 -vuotias ja tytär 6 kk, ja tavaraa mukana kuin pienessä karavaanissa. Nyt pääsemme onneksi jo paljon helpommalla, kun ei tarvitse syöttää tai nukuttaa ketään eikä varata eväitäkään sen kummemmin. Eikä vaippoja, rattaita, tuttipulloja, tutteja, leluja, lääkkeitä ja mitä kaikkea silloin 18 vuotta sitten mukaan olin pakannutkaan. Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että kielitaidottomat pienokaiset katoavat lentokentällä. Joinakin vuosina kirjoitin kännykkänumeroni heidän kämmenselkäänsä kuulakärkikynällä ihan varmuuden vuoksi.

Salt Lake Cityn maisemia. Kuva siskolta.

Pian Salt Lake Cityn lentokentällä vuodatetaan taas onnenkyyneliä. Jotenkin se tunne vain vyöryy yli, vaikka kuinka olisi matkasta väsynyt, tai ehkä juuri siksi. 

Perillä on tarkoitus yhdessäolon lomassa tehdä niin paljon PK-treeniä kun jaksaa ja ehtii. Ainakin uimaan, hiihtämään ja lumikenkäilemään on suunnitelmissa mennä. Haaveilemme myös pienestä reissusta Moabiin, maastopyöräilyn paratiisiin etelä-Utahissa. Sielläkin on juuri nyt lunta, ja paikalliselta pyöräoppaalta sain viestin, että  "Snow on the ground, more coming.  We will still have a guide available, if a miracle happens." Joulun ihmettä siis odotellessa...

PS. Vuosina 2008, 2010 ja 2012 kirjoitin blogiin matkoistamme Salt Lake Cityyn. Kirjoitukset löytyvät täältä.