Kun suksi ei pidä, hermokin pettää

Alkaisi jo poltella aloittaa maantiepyöräilykausi, ja pohdin pitkään, lähdenkö tänään pyöräilemään vai hiihtämään. Olen vaikutteille altis, joten päädyin kuitenkin lähtemään hiihtoretkelle Oittaalle Peten kanssa ja maantiepyörä jäi varastoon odottelemaan parempia aikoja.

Päivän tavoitteena oli hiihtää Oittaalta Solvallaan noin kolmen ja puolen tunnin lenkki. Latu oli melko heikossa kunnossa heti Oittaalta lähdettyä, mutta metsässä jo paljon parempi. Välillä maata jo vähän pilkisteli, mutta kyllä siinä hiihtämään pystyi. Suksi ei kuitenkaan pitänyt parin ekan kilometrin jälkeen yhtään, vaikka Pete varmasti parhaansa oli voitelun saralla tehnytkin.

Kun pääsin Solvallan kulmille, hiihtäminen ei enää huvittanut yhtään, väsytti ja harmitti koko hiihto. Toivoin, että olisin sittenkin ymmärtänyt lähteä pyöräilemään. Päätin kääntyä takaisin vaikka Solvallan kierros nyt jäikin tekemättä. Pidin kunnon patukansyöntibreikin ja laitoin suksien pohjiin pikapitoa. Vähän aikaa pitoa taas löytyi, mutta luisto hävisi. Yhdessä alamäessä meinasin lentää nenälleni, kun suksi yhtäkkiä tökkäsi lumeen. Hermo kiristyi.

Raahustin etanavauhtia Oittaan suuntaan, kun takaa tuli superenerginen, Solvallankin lenkuran jo kiertänyt Pete. Vaihdoimme kuulumiset ja hän meni taas menojaan. Sukset eivät hänellä toimineet sen kummemmin, mutta häntä se ei näyttänyt kovasti haittaavan, on varmaan kovemmassa kunnossa tai jotain.

Viimeisessä pitkässä mäessä ennen Oittaata oli sattunut tapaturma. Pienen pojan kanssa hiihdellyt varttuneempi mies oli kaatunut pahasti ja satuttanut selkänsä oikealle kaartavassa alamäessä. Paikalle oli jo yksi hiihtäjä pysähtynyt ja niin tein minäkin. Menin mäessä vähän ylemmäksi varoittamaan muita hiihtäjiä ladulla olevasta esteestä. Kaatunut mies pääsi lopulta pystyyn ja lähti pojan kanssa kävelemään oikoreittiä lähimmälle tielle. 

Keli oli tänään melko vauhdikas, ja itsekin aurailin useimmat mäet alas. Yhden jopa kävelin, kun se oli niin jäinen ja latujen välissä oli niin paljon eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, että auraaminenkin oli vaikeaa. Selvästikin näitä nollakelejä täällä etelässä riittää, ja mieleen on kyllä hiipinyt ajatus pitopohjasuksien hankinnasta.