Mitä tein tammikuussa

Huviksi ja hyödyksi perehdyin äsken Movescountin tilastoihin tammikuun liikkumisestani. Ostin Suunto Ambit2 S:n kesäkuussa 2013, ja siitä saakka minulla on dataa tallessa Movescountissa.

Ilahduin, kun huomasin, että nyt on tullut uusi tammikuun enkka - yli 40 tuntia liikuntaa

Tammikuu 2017

Pyöräilyyn on mennyt eniten aikaa. Viikonloppuisin olen ajanut kolmen, joskus neljänkin tunnin pitkiä rauhallisia lenkkejä pitkin Helsingin ja Espoon rantoja  ja ihaillut upeita taloja mm. Kulosaaressa, Saunalahdessa ja Westendissä. Yleensä olen laittanut Camelbak-reppuun vettä pari litraa ja ottanut mukaan suolatabletteja. Lenkin pari ekaa tuntia olen pärjännyt niillä, ja vasta viimeisen tunnin aikana vaihtanut hiilihydraattipitoiseen urheilujuomaan.

Työmatkapyöräilyn sijaan sijaan olen ottanut tavaksi kävellä aamuisin kotoa Leppävaaran asemalle vajaat kolme kilsaa. Jos vielä lounastunnilla kierrän vähän pitempää reittiä ravintolaan tai lounassalaattia ostamaan, saan päivässä kasaan 10000 askelta. Näitä kävelyjä en laske millään lailla treeniksi, mutta mukavaa arkiaktiivisuutta ne kuitenkin ovat.

Kalasatamassa

Uinnissa on määrää hieman vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta se on ihan tietoinen homma. Uintia kehittämällä minun on vaikea saada tuntia tai edes puolta pois IM-ajasta, se on jo ns. hyvällä mallilla. Käyn uimassa yleensä torstai-aamuisin Peten ja muutaman kaverin kanssa Leppävaarassa. Tämä on hyvä juttu siinäkin mielessä, että kun käymme yhdessä uimassa jo heti aamusta, torstai-iltaisin meillä molemmilla on treeneistä vapaata. Sunnuntaisin käyn Triathlon Suomen ohjatuissa uintitreeneissä Märskyssä. Siellä on valmentajana tuttu Krista.

Juoksua on ollut enemmän kuin aikaisempina vuosina. Pari vuotta sitten taisi olla päällä joku rasitusvamma tai sellaisen ehkäisy, koska tammikuussa 2015 olin käynyt useamman kerran myös vesijuoksemassa. Nyt olen juossut muutaman kerran matolla, mutta preferoin kyllä ulkona juoksemista, kun se suinkin vain on mahdollista.

Salihommiin on viime vuosina tammikuussa mennyt suunnilleen sama määrä tunteja, 5-7. Suurin muutos on se, että viime ja tänä vuonna olen käynyt ihan oikeasti salilla, kun taas sitä ennen kävin Helsinki Triathlonin kuntopiirissä. Sama aika, mutta erilainen treeni.

Hiihtotuntien määrä näyttää olevan suoraan verrannollinen hyviin hiihtokeleihin, ja viime vuosina ne ovat täällä Etelä-Suomessa valitettavasti menneet huonompaan suuntaan.

Oittaalla.

Trainerillä olen ehtinyt ajella nelisen tuntia. Petellä on perheen enkka traineriajeluiden kestossa: kolme tuntia kymmenen minuuttia. Sitä en aio ihan vähään aikaan haastaa, ellei ole jostain syystä pakko. Traineriajeluiden suhteen on vähän valoisampaa tulevaisuutta luvassa vielä tällä viikolla, kun poikamme muuttaa kotoa ja teemme hänen huoneestaan trainerihuoneen. Harjoitusvastuksen lisäksi sinne siirretään kaikki muutkin nyt saunassa säilytettävät kamppeet; reput, pullot, kengät, pyörät jne. On kiva saada tavaroille vähän enemmän tilaa ja sauna alkuperäiseen käyttöönsä. Pitkät, kosteat ja ehkä kylmätkin lenkit on toivottavasti helpompi kestää, kun kotona on sauna lämpimänä.

Kipeytyneen polven arvoitus

Pari viikkoa sitten havahduin siihen, että maastopyörän satula on liian matalalla, kun yhden neljän tunnin lenkin jälkeen vasen polvi tuli kipeäksi. No asiahan korjaantui satulaa nostamalla. Seuraavana päivänä lenkki jäi kuitenkin polvikivun takia lyhyeksi, ja kävinkin pyöräilyn sijaan hiihtämässä.

Seuraavalla viikolla treenit onnistuivat ihan hyvin, eikä tunnin traineritreenissäkään tuntunut kipua polvessa.Viikonlopun pitemmän pyörälenkin pystyin taas ajamaan, vaikka polvessa taas jotain tuntemuksia olikin. Tarkempia tutkimuksia en tässäkään vaiheessa tehnyt pyörän suhteen. Jälkeenpäin ajatellen olisi kyllä kannattanut. Klosseja vähän katselin, ja yritin toista siirtääkin vähän eteenpäin.

Tänään olin ajamassa kolmen tunnin maastopyörälenkkiä, kun Ikean kohdalla noin tunnin ajettuani alkoi tuntua, että asento on jotenkin tosi ahdas ja ajaminen nihkeää. Katse kääntyi satulaan, ja nostin sitä parisen senttiä. Satulatolpassa näkyi selvästi tuo parin sentin uusi näkyvissä oleva osa. Lyhyen ajon jälkeen oli helppo huomata, että satulatolppa oli taas vajonnut ala-asentoon. Nostin sen taas ylös, mutta kolmen minuutin ajon jälkeen se oli taas ihan alhaalla.

Rantaraitilla tänään.

Ilmeisesti satulatolpan ruuvi on pikkuhiljaa koko ajan löystynyt, ja tänään se oli pahimmillaan niin löysällä, että satula pyöri takapuolen alla. Ei kivaa. Pysähdyin viiden-kuuden minuutin välein nostamaan satulaa, ja jossain vaiheessa tutkin alustavasti myös sitä ruuvia. Minusta näytti siltä, että sen kiristämiseen tarvittaisiin kuusiokoloavainta, jota ei ollut mukana.

Päätin ajaa kotiin Kivenlahden pyörähuollon kautta. Siellä selvisi, ettei ruuvin kiristämiseen tarvittu mitään työkaluja, sen olisin voinut tehdä ihan itsekin - siis jos olisin osannut. Kuulemma alumiinirunkoisessa pyörässä satulatolppaan laitetaan vaseliinia, ettei se nitise ja natise. Kun ruuvi löystyy, sitä ei siis enää pidättele mikään. Samalla sain kuitenkin ostettua uuden takavalon viime viikolla pudonneen ja hajonneen tilalle.

Kotiin ajelin vesisateesta huolimatta jo paljon paremmissa tunnelmissa. Hyvä, että syy polven kipeytymiseen löytyi, ja että se on niin helposti korjattavissa. Olin jo ehtinyt ihmetellä sitä, kun mitään kummempaa muutosta treeneihin tai mihinkään muuhunkaan ei tässä ole tehty.

Pyör... eikun hiihtämään

Viime sunnuntaina lähdin ajelemaan kolmen tunnin pyörälenkkiä. Olin miettinyt kevyen liikenteen väyliä kulkevan reitin jo edellisenä iltana. Kelikin oli lähtiessä oikein mukava, lämpötila juuri ja juuri pakkasen puolella, ilma kirkas. Vesireppu selässä ja urheilujuomaa runkopullossa, uusi takki päällä. Melkein laulattikin, kun oli niin hyvä fiilis.

Heti jo pihasta lähtiessäni kuitenkin huomasin, että polveen sattui joka polkaisulla. Se oli kipeytynyt lauantaisella pitkällä pyörälenkillä, kun satula oli ollut liian matalalla. Päätin ajaa kuitenkin vähän pitemmälle, jos se kipu siitä vaikka kropan lämpenemisen myötä häipyisi. No ei häipynyt, ja piti tehdä päätös: jatkaako lenkkiä vai kääntyä kotiin. Kipu ei varsinaisesti estänyt ajamista, mutta pelkäsin polven kipeytyvän pahemmin, jos ajaisin vielä monta tuntia kuten suunnitelma oli. Käännyin siis takaisin, ajoin kotiin, vaihdoin pyöräilyhousut hiihtopöksyihin ja huikkasin kolmen tunnin traneritreeniä pakertavalle Petelle lähteväni sittenkin hiihtämään.

Oittaalla olikin sitten puolenpäivän maissa jo melkoisesti porukkaa! Latu oli yhtä mössöä, eikä omasta rauhallisesta zen-hetkestä metsän keskellä ollut tietoakaan. Yhden kierroksen hiihdin lumetetulla ladulla, ja sitten lähdin ruuhkaa pakoon tien toiselle puolelle Pirttimäen suuntaan. Hiihtelen mieluummin rauhassa vähän huonommalla ladulla kuin ruuhkassa sitä samaa ympyrää. Latu olikin paremmassa kunnossa kun ajattelin - ihan hiihdettävä, kuten yksi vastaan hiihtänyt mies luonnehti.

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ajaa autolla samantien Pirttimäkeen saakka ja lähteä sieltä hiihtämään, koska kaikkein jäisimmät metsäladun pätkät (ja se suuri yleisö) olivat siellä Oittaan päässä.

Polveen ei sattunut yhtään, ja vielä kuin bonuksena ladulla vastaan tuli yksi nuoruudesta tuttu pariskunta, jonka kanssa pysähdyin vaihtamaan kuulumisia. Heidät nähdessäni muistan aina heidän häänsä, joissa olimme kun poikamme oli vasta kuusi päivää vanha. Taisivat mennä minulta hieman sumussa ne juhlat. Tutustuin siellä kuitenkin yhteen toiseenkin nuoreen äitiin, jonka poika oli tuolloin jo melkein kaksiviikkoinen. Ystävystyimme, ja poikien pikkusiskotkin syntyivät vain reilun kuukauden ikäerolla pari vuotta myöhemmin.

Polvi on nyt joka tapauksessa paranemaan päin. Maanantain salitreenissä siinä alkoivat tuntua viimeiset kyykyt, ja keskiviikon traineritreenin 30 sekunnin maksimivedot menivät jo melkein ilman mitään tuntemuksia. Ihan luottavaisin mielin odottelen siis jo ensi lauantain pitkää pyörälenkkiä.

Pitkään maastopyörällä

Tänään oli treeniohjelmassa 240 minuuttia maastopyöräilyä. Piti oikein miettiä, että kuinkas monta tuntia se on onkaan - neljä! Laitoin kellon soimaan seitsemäksi ja niin rauhallisesti otin aamun, että pääsin starttaamaan vasta yhdeksän jälkeen.

Yllättävän kauan meni esimerkiksi tämän kuvan ottamiseen:

Siinä on kaikki päälle laittamani vaatteet: Gore-Tex -takki, untuvahame, pitkät pyörähousut, pipo, toppi, villasukat, pitkähihainen paita, aluspaita ja kahdet hanskat. Paksummat pyörähousuni ovat niin tiukat pohkeista, etteivät pitkät kalsarit mahtuneetkaan alle. Toiset hanskat otin mukaan varmuuden vuoksi, enkä lopulta niitä tarvinnutkaan. Mustaa ja keltaista.

Heikko kohta tälläkin lenkillä oli kengät. Edelleenkään en ole saanut hankittua talvipyöräkenkiä, ja ajelin monta vuotta vanhoilla Shimanon maastokengillä, joiden päällä oli neopreenisuojat. Jalat pysyivät onneksi yllättävän lämpiminä koko reissun.

Takki on jo useita vuosia vanha, eikä enää oikein kunnolla pidä tuulta. Siihen on myös pinttynyt joitain pisaratahroja, ja olenkin jo siksi tehnyt korvaushankinnan. Takki on kyllä ollut ihan loistovaate, se on ollut päällä lähes kaikissa talviaktiviteeteissa ja värikin on sellainen, että useimmat autoilijat sen huomaavat ainakin valoisaan aikaan. Uusi samantyyppinen ja -värinen Goren takki odottaa Leppävaaran postissa. Vuosien varrella on vaatteita ja muutakin kampetta kertynyt sen verran, että ostan nykyään uutta vain jonkun vanhan tilalle.

Reitti kulki rantoja pitkin Herttoniemeen ja sieltä Viikin kautta takaisin kotiin. En ollut suunnitellut sitä etukäteen, ja kotona pitikin ajaa pieni sakkolenkki, että sain neljä tuntia täyteen. Stravassa näkyy vain liikkeelläoloaika, ja pari minuuttia se jäi alle tavoitteen. Vauhti oli hidasta, ja sykkeet alhaalla kuten pitikin. Kerran pysähdyin ihan kunnolla, nimittäin Lauttasaaren urheilukentällä vessaan. Se oli onneksi auki, vaikka luistelukenttä muuten olikin suljettu.

Ajoin ensimmäistä kertaa koskaan Mustikkamaalle, ja siellä olikin tosi nättiä vaikkakin myös liukasta. En ollut tiennytkään, että siellä on mm. uimaranta. Uusi Isoisänsilta Kalasatamasta Mustikkamaalle oli oikein hieno.

Vasen polvi vähän kipeytyi tänään, ehkä satula oli vähän liian matalalla. Huomenna ohjelmassa on kolmen tunnin lenkki, ja meinaan muutenkin etsiä pitävämpää alustaa. 

Vuoden ensimmäinen FTP-testi pyörällä

Tämän treenikauden ekassa traineritreenissä pari viikkoa sitten huomasin, että Stages-wattimittaristani alkaa olla patteri lopussa. Niinpä  perjantain FTP-testi alkoi patterinvaihdolla. Se meni omasta mielestä tosi hyvin, odotuksiin nähden jopa loistavasti, kunnes huomasin ettei Garmin Edge 500 -pyörämittarini löydä enää koko tehomittaria. Pari kertaa yritin itsekseni parittaa laitteita, sitten oli pakko pyytää apua. Lopulta selvisi, että uudessa patterissa oli pieni tarra, joka piti poistaa ennen kuin virta kulki. Siitä ei ollut mainintaa ohjeissa!

Uusia laitemurheita ilmeni, kun iPodista oli virta loppu. Ilmeisesti olin yrittänyt ladata sitä koneen just siinä USB-portissa, jossa lataus ei toimi. No, päätin ajaa ilman musiikkeja tai muutakaan viihdykettä ja keskittyä pyörittämiseen. Menisihän se aika siinäkin.

Lopulta tuli aika aloittaa itse testi. 10 minuutin alkuverran jälkeen ajetaan 5 minuuttia "all-out", sitten vielä 10 minuutin väliverra ja lopuksi 20 minuuttia niin kovaa kuin jaksaa. Viiden minuutin all-out -pätkän jälkeen olin jo huomattavan hengästynyt, se tuntui ottavan koville. Olo vähän tietenkin parani toisen verran aikana, mutta itse testin aikana huomasin, että sykkeet ovat aikaisempien testien lukemissa, mutta teho oli alhaisempi ja sitä tuntui olevan huomattavan vaikea ylläpitää. Sen tietysti muistin, että tämä testi on aikaisemmillakin kerroilla tuntunut tosi pahalta.

Ensimmäisen viiden minuutin aikana teki mieli lopettaa, kun huomasin että tehot alkavat laskea ja olo vain huononee. Ei ollut kivaa.  Tajusin kuitenkin, että jos testi jää kesken, se on aika nopeasti uudelleen treeniohjelmassa, joten se kannattaa ajaa nyt vaan loppuun ja ottaa tulos vastaan sellaisena kuin se on. 10 minuutin jälkeen oli ehkä jo vähän helpompaa, kun puoliväli oli ohitettu. Viimeinen viisiminuuttisen aikana yritin pitää tuloksen edes jotenkin säällisissä luvuissa.

Siinä ajaessa en ihan tarkkaan muistanut aikaisempia tuloksiani, joten analyysin aika oli vasta, kun olin saanut harjoituksen ladattua koneelle. Ostin wattimittarin reilu vuosi sitten, ja olen ajanut saman testin samalla pyörällä ja mittarilla yhteensä seitsemän kertaa, joista kolme ulkona. Nyt tuli paras tulos viiden minuutin alkurypistyksessä ja huonoin itse testissä. Ei siis mennyt ihan niin kuin toivoin - tavoite kun oli parantaa juuri sitä 20 minuutin tulosta.

Yllä  olevassa graafissa on kaikkien testien 20 minuutin keskiwatit, keskisyke ja 5 minuutin alkurypistyksen watit. Jos sitten ensi kerralla saisin näkyviin vähän enemmän sinistä...

Ei kahta ilman kolmatta

Tämä meidän perheen triahtlontarina alkoi siitä, kun reilut kahdeksan vuotta sitten  ensin innostuin juoksemisesta ja reilu vuosi sen jälkeen selän välilevyn pullistuman jälkeen triathlonista. Opettelin uimaan ja ensimmäisenä triahtlonkesänä ostin maantiepyörän, jonka sain käsiini pari päivää ennen Kiskon perusmatkaa vuonna 2010.

Jo seuraavan vuoden kisaan olin saanut houkuteltua mukaan mieheni Peten. Hänet olin patistanut liikkumaan jo vuosia aikaisemmin, kun ostin lahjaksi sykemittarin tapaamisemme 10-vuotispäivänä vuonna 1997. Hänellä oli silloin jonkin verran ylipainoa ja minua ärsyttävä tapa poltella pikkusikareita. Se sykemittari ja töistä löytynyt kokeneempi treenikaveri kuitenkin motivoivat häntä ensin pyöräilemään ja sitten juoksemaan. Jossain vaiheessa onneksi jäi se polttelukin.

Nyt olemme jo useamman vuoden treenanneet ja kilpailleet yhdessä. Vuosien varrella saimme poikammekin innostumaan lajista. Kävin hänen kanssaan mm. samoissa Heltrin uintitreeneissä; hän kun tuntui aika helposti oppivan vaparin tekniikan ja veikin perheen uintikuninkuuden samantien.

Vuonna 2013 osallistuimme kaikki kolme Joroisten puolimatkalle. Poikamme sarjassa oli vain kaksi osallistujaa, ja koska kyseessä oli SM-kilpailu, hän voitti ensimmäisessä puolimatkan kisassaan hienosti SM-hopeaa.

Peten kanssa olemme jatkaneet harjoittelua ja kisaamistakin, mutta poikamme elämässä on viime vuodet riittänyt niin paljon kiireitä (yo-kirjoitukset, pyrkiminen korkeakouluun, töitä pyöräkaupassa, varusmiespalvelus, opintojen aloittaminen), ettei triathlonille ole juurikaan jäänyt aikaa.

Reilu vuosi sitten saattelin pojan viimeistä kertaa Santahaminaan.

Niinpä ilahduin kovasti, kun yhtenä joulukuisena päivänä töistä kotiin tullessani näin hänen lukevan Joe Frielin Triathletes' Training Biblea. Ostin kirjan monta vuotta sitten, enkä päässyt sen lukemisessa juuri alkua pitemmälle. Sama juttu Petellä, ei jaksanut lukea. Poikamme sen sijaan luki kirjan ja teki sen perusteella itselleen seikkaperäisen treeniohjelman. A-kisakseen taisi laittaa Kisko Triathlonin ensi kesänä.

Isä ja poika lähdössä maastopyörälenkille reilut pari vuotta sitten.

Nyt ovat siis triathlontreenit alkaneet myös pojallamme muutaman vuoden tauon jälkeen. Pyöräkaupassa työskentelystä on mm. se hyöty, että hänellä on nyt oikean kokoinen, hieno Colnago-maantiepyörä. Märkäpuku sen sijaan saattaa olla jäänyt hieman pieneksi. Alustavasti on puhuttu torstai-aamun yhteisistä uintitreeneistäkin, mutta hän ei kuulemma ole oikein aamutreeni-ihmisiä. Miten voi niin sanoa, joitakin vuosia (parikymmentä?) sitten herätti meidät joka aamu kukonlaulun aikaan?

Mallorcan pyörälomalle huhtikuussa meitä ainakin lähtee nyt kolme!

Parit vuodenvaihteen lenkit

Vuodenvaihteen vietimme Peten kanssa mökillä. Siellä on jotenkin mukavan rentoa, eikä rakettien pauke häiritse unta. Otimme mukaan maastopyörät, joten sekä vuoden viimeisenä että ensimmäisenä päivänä kävimme pyörälenkillä.

Viime treenivuoden kehitettävää-sarakkeessa minulla lukee mm. "Petristä irtaantuminen". Kuulostaa minusta ihan kamalalta, mutta on lopulta ihan yksinkertainen asia. Viime vuonna aika usein kävi niin, että kun ajoimme yhdessä, minä pinnistelin mukana vauhdissa ja Pete joutui tiputtuani odottelemaan. Se ei tehnyt hyvää oikein kummallekaan, ja osin tästä syystä tein osan pk-treeneistäni liian kovalla sykkeellä enkä sitten aina ehtinyt palautua riittävästi. Käytännössä Petristä irtaantuminen tarkoitti tänä viikonloppuna sitä, että ajoin lenkkini ihan yksin.

Kakarlammen laavulla Kettulassa.

Eilen ajelin Ketunkierroksen poluilla. Ketunkierros on Salon samoojien  Kettulassa ylläpitämä noin 25 kilometrin pituinen vaellusreitti, jonka polut löysimme vasta pari vuotta sitten. Kettulantien varrelta on nyt kaadettu aika paljon metsää, eikä reitti varmasti ainakaan juuri siellä ole merkitty tai kuljettavissa. On siellä kuitenkin myös niitä kivoja, ajettaviakin polkuja ihan riittämiin.

Eilen ajoin parin tunnin lenkin. Suunnitelma oli ajaa tunti polkuja ja kääntyä sitten takaisin. Heti käännyttyäni takaisinpäin satutin vasemman polveni. Olin irrottanut jalan polkimesta, kun edessä oli joku kinkkisempi kohta, ja sitten ykskaks horjahdin niin, että polvi osui kipeästi vaihdevipuun. Pienen puhaltelun ja parin ärräpään jälkeen sain onneksi jatkettua matkaa. Tästä opin kyllä sen, ettei jalkoja kannata turhaan irrotella matkan varrella - ei osu polvi vaihdevipuun, kun jalka on kiinni polkimessa. Täytyy yrittää muistaa myös käytännössä.

Tänään oli pikkupakkasen myötä hieman kevyempi ajokeli. Koska polvi oli edelleen kipeä, ajelin mökkiteillä enkä juurikaan poikennut poluille. Loppumatkasta sormet ja varpaat alkoivat vähän palella.

Yksin ajaminen ei onneksi ole minulle (eikä ilmeisesti Petellekään) mikään ongelma. Pyörän päällä tunnen usein oloni oikein onnelliseksi, ja ajattelen omia juttujani. Oman pään sisäinen aktiviteetti riitti tänään hyvin viihdyttämään minua kolmen tunnin ajaksi. Pitempäänkin olisi mennyt!