Uimassa Amerikan hallissa

Hahaa, vaikka melkein alkoi laiskottaa, kävimme Peten kanssa tänään uimassa. Halli oli sama, jossa kävin kolmisen vuotta sitten, ja vesi oli ihan yhtä lämmintä - ihan kuin olisi kylpyammeessa uinut. Tilaa oli kivasti, ja saimme Peten kanssa jakaa yhden radan.

Suihkuhuoneessa oli suihkusyvennysten edessä verhot, ilmeisesti häveliäisyyssyistä. Jossain ohjelappusessa luki, että yli kolmevuotiaiden poikien pitäisi mennä miesten puolelle. Käsittääkseni Suomessa alle kouluikäiset lapset voivat mennä vastakkaisenkin sukupuolen pukuhuoneisiin vanhempansa kanssa. Mielestäni Suomessa on parempi systeemi.

Alkuverran jälkeen uin vähän tekniikkaa ja sitten vielä kaksisatasia ja loppuverran niin, että pari kilsaa tuli täyteen. Uimalakin riisuminen viilensi vähän päätä. Onneksi hiukseni ovat nykyään niin lyhyet, että eivät tulleet silmille.

Petellä oli altaan tiukimmat uimahousut. Kaikilla amerikkalaismiehillä oli melkein polviin ulottuvat löysät shortsit, joissa ei suomalaishalleissa olisi asiaa altaaseen. Siskoni ex-mies kerran nimittäin kokeili ja joutui vuokraamaan Speedot.

Tänään yritettiin löytää Salt Lake Running Company -nimiseen kivaan juoksukauppaan, josta aikaisempina vuosina olen löytänyt kivoja juttuja. Ihan ei vielä onnistunut, onneksi on vielä pari päivää aikaa yrittää ehtiä sinne.

Maastopyörällä Moabissa

Salt Lake Citystä on noin neljän tunnin ajomatka Moabiin. Niinpä jo ennen matkaa meillä heräsi ajatus maastopyöräilystä siellä. Haaveet saivat pienen kolauksen, kun Moabissakin on tullut lunta ja ollut paljon pakkasta. Päätimme kuitenkin lähteä reissuun, koska onhan se retkeilykin ihan kivaa.

Matkalla on vain pieniä kaupunkeja, huoltoasemia ja hiilikaivos, mutta vuorimaisemat olivat upeat. Moab on pieni kylä, jossa kaikki on yhden pääkadun varrella: hotellit, ravintolat, pyörävuokraamot. 

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Arches National Park -kansallispuistoon, jossa käy yli miljoona vierailijaa vuosittain. Nyt on onneksi hiljaisempaa, ja parkkipaikoilla hyvin tilaa. Kävimme katsomassa hienoja kivimuostelmia. Osan viereen pääsi autolla (Balanced Rock), joihinkin piti kävellä vähän pitempi matka (Delicate Arch). Tässä pari kuvaa päivältä:

Vierailusta jäi ihan epätodellinen, surrealistinen fiilis. Mittasuhteet olivat ihan valtavat, siellä todella tunsi itsensä pieneksi. Sääkin oli tosi hieno, joitakin asteita pakkasta ja kirkas, sininen taivas. Japanilaisia turisteja tosin oli bussilasteittain mutta onnistuin saamaan kuvia, joissa oli vain omia ihmisiä. Sesonkiaikaan se on kuulemma lähes mahdotonta. 

Seuraavalle päivälle suunnittelimme vielä pitempää kävelyreissua, kunnes hotellille päästyämme Atte halusi käydä sitä vastapäätä sijaitsevassa pyörävuokraamossa. Siellä selvisi, että pyöriä todellakin voisi vuokrata, ja että ihan lähellä olisi myös meille sopivia reittejä. Suunnitelmat muuttuivat lennossa ja kahdeksan hengen porukasta puolet valitsikin maastopyöräilyn kävelyreissun sijaan.

Aamulla puimme lähes kaikki mukana olleet vaatteet päälle ja vuokrasimme täpärit ja kypärät. Vuokraamossa oli sata pyörää, ja me olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, joten sopivat pyörät löytyivät helposti. Kun meillä vielä oli mini-pick-up, saimme kaikki neljä pyörää mukaan vaivatta. 

Ajoimme Moab Brands -nimisellä alueella. Siellä oli reittejä laidasta laitaan, ja ajelimme siellä reilut pari tuntia. Reittejä oli helppo seurata varsinkin nyt, kun maassa oli vähän luntakin. Pyörä tuntui tosi kivalta, ja pikkuhiljaa aloin siihen luottamaan vähän enemmän. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ajoin täysjoustomaastopyörällä, ja kyllä sillä tuntui helpommin etenevän kuin omalla jäykkäperällä. Sellaisiakin paikkoja toki löytyi, että meni tunkkaamiseksi. Toisilla enemmän kuin toisilla...

Tässä tutkitaan reittikarttaa. Opastetolppia oli niin taajaan, ettei eksymiseen oikein ollut mahdollisuutta. Reitistöllä ei meidän lisäksemme ollut ketään muita, joten vastaantulijoita tai ohittelijoita ei tarvinnut varoa. 

Pienet kuvat eivät tee ollenkaan oikeutta hienoille maisemille. Tämä kokemus jää kyllä muistojen kirjaan oikein isoilla kirjaimilla.

Siellä se Pete ajaa alamäkeä keskellä kuvaa punaisessa kypärässään.

Oli kyllä hienoa, että haave maastopyöräilystä Moabissa toteutui. Seuraavan kerran sinne olisi kiva mennä syyskuun loppupuolella, kun ei ole ihan näin kylmä ja Moabissa olisi useammat paikat auki. Nyt esimerkiksi ravintolatarjonta oli heikohkoa.

Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

10000 km

Pikkusiskoni on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Jaoimme samanlaisen lapsuuden, kävimme samat koulut ja lopulta teimme gradunkin yhdessä. Ikäeroa meillä on kolme ja puoli vuotta.

Siskon ja isän kanssa 70-luvun alkuvuosina.

Siskoni muutti Yhdysvaltoihin parikymmentä vuotta sitten tavattuaan tulevan amerikkalaisen aviomiehensä täällä Suomessa. Ihan heti en tullut ajatelleeksi sitä, miten moneen asiaan hänen muuttonsa vaikuttaisi. Minulla oli silloin kädet täynnä hommia pienen poikavauvan kanssa, enkä osannut ajatella asioita edes viikkojen, saati vuosien päähän. Tuntui tietysti jännältä, että hän muuttaa niin kauas, ja sellaiseen maahan, joka oli tuttu lähinnä vain televisiosta. Siihen mennessä olin käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, New Yorkin reissulla opiskelijaporukan kanssa.

Pitkästä välimatkasta johtuen en ole onnistunut näkemään siskoani niin usein kuin toivoisin. Matka Salt Lake Cityyn kestää vajaan vuorokauden, ja yleensä olemme pyrkineet olemaan perillä parisen viikkoa. Pari kertaa lentojen kanssa on ollut ongelmia, kun ne ovat olleet myöhässä niin, että jatkoyhteys on menetetty. Joitakin öitä on siis vietelty erinäisissä lentokenttähotelleissa uusia lentoja odottaen. Aina on kuitenkin lopulta perille päästy, pisimpään menomatka on meiltä kestänyt 60 tuntia vuonna 2006 kun Pohjois-Amerikassa oli kamala lumimyrsky ja Denverin lentokentän sulkeutuminen vaikutti koko maan lentoliikenteeseen.

Iloissa on ollut paljon helpompi olla läsnä kuin murheissa. Lasten syntymien yhteydessä on ollut matkoja molempiin suuntiin, ja vieläkin muistan, miten ihmeellistä oli nähdä sisko kotiovellani yllättäen 40-vuotispäivänäni. Äitini ja Pete tiesivät matkasta etukäteen ja osasivat pitää salaisuuden siihen saakka, että siskoni soitti meidän ovikelloa. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan miten onnellinen olin hänet nähdessäni.

Murheet tulevat elämään sen suuremmin suunnittelematta. Vuosien varrella on eteen tullut tietysti myös yhtä sun toista surua ja tilanteita, joiden aikana pitkä välimatka on konkretisoitunut. Joskus olisi niin paljon kivempi olla ihan fyysisesti läsnä eikä vain puhelimen päässä. Riittämättömyyden tunteita on ollut.

Nyt on taas onneksi se vuosi, kun vietämme joulun yhdessä. Edellisestä kerrasta onkin jo kolme vuotta. Lähtö on keskiviikko-aamuna, ja lennämme Salt Lake Cityyn Amsterdamin ja Seattlen kautta, ihan uusi reitti meille. Vaihtoihin on aikaa molemmilla kentillä alle kaksi tuntia, joten kiirettä pitää varsinkin Seattlessa, kun matkatavarat pitää tullata.

Ja voi, miten helppoa onkaan matkustaminen nyt aikuisten lasten kanssa! Ensimmäisen matkan aikaan poikamme oli 2,5 -vuotias ja tytär 6 kk, ja tavaraa mukana kuin pienessä karavaanissa. Nyt pääsemme onneksi jo paljon helpommalla, kun ei tarvitse syöttää tai nukuttaa ketään eikä varata eväitäkään sen kummemmin. Eikä vaippoja, rattaita, tuttipulloja, tutteja, leluja, lääkkeitä ja mitä kaikkea silloin 18 vuotta sitten mukaan olin pakannutkaan. Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että kielitaidottomat pienokaiset katoavat lentokentällä. Joinakin vuosina kirjoitin kännykkänumeroni heidän kämmenselkäänsä kuulakärkikynällä ihan varmuuden vuoksi.

Salt Lake Cityn maisemia. Kuva siskolta.

Pian Salt Lake Cityn lentokentällä vuodatetaan taas onnenkyyneliä. Jotenkin se tunne vain vyöryy yli, vaikka kuinka olisi matkasta väsynyt, tai ehkä juuri siksi. 

Perillä on tarkoitus yhdessäolon lomassa tehdä niin paljon PK-treeniä kun jaksaa ja ehtii. Ainakin uimaan, hiihtämään ja lumikenkäilemään on suunnitelmissa mennä. Haaveilemme myös pienestä reissusta Moabiin, maastopyöräilyn paratiisiin etelä-Utahissa. Sielläkin on juuri nyt lunta, ja paikalliselta pyöräoppaalta sain viestin, että  "Snow on the ground, more coming.  We will still have a guide available, if a miracle happens." Joulun ihmettä siis odotellessa...

PS. Vuosina 2008, 2010 ja 2012 kirjoitin blogiin matkoistamme Salt Lake Cityyn. Kirjoitukset löytyvät täältä.

Uusi FTP-testi

Pete ei vielä ole saanut pyöräänsä omaa wattimittaria, joten aina ennen sisäpyöräilytreeniä meillä vaihdetaan Stages-kampi pyörästä toiseen. Petellä on nyt pari viime kertaa ollut ongelmia wattien saamisessa, ne putoavat aina välillä nollaan. Minulla ei onneksi vastaavia ongelmia ole ollut, vaan watit näkyvät koko ajan. Ihme juttu, mutta onneksi minulla toimii!

Pete ajoi oman FTP-testinsä eilen, minä siirsin omani tälle päivällä. Aamulla annoin itselleni tunnin aikaa vamistautua henkisesti (=löhötä), ja sitten oli aika ryhtyä hommiin. 10 minuutin verran jälkeen ajoin 5 minuuttia "allout", ja sitten vielä toiset 10 minuuttia verraa ennen itse 20 minuutin testiä. Ikkuna oli taas raollaan, juomapullo paikallaan ja musiikit korvissa eli kaikki olosuhteet samoin kuin edellisellä testikerralla noin kuukausi sitten.

Samalla, kun olo ajaessa muuttuu pikkuhiljaa tukalammaksi, mieli hakee kaikenlaista muuta ajateltavaa ja hyviä syitä siirtyä edes pieneksi hetkeksi johonkin korvaavaan tekemiseen.  Niinpä kymmenen minuutin kohdalla join pari kulausta vettä, kun suuta kuivasi. Se oli iso virhe, sillä vesi oli tulla samantien ylös. Pari kertaa lankesin pyyhkimään hikeä ja vaihtamaan biisin seuraavaan iPodista. Ikkunaa en sentään noussut avaamaan isommalle, vaan tyydyin siinä lähtötilanteeseen.

Onneksi se 20 minuuttia kestää vain 20 minuuttia. Watit alkoivat uhkaavasti tippua, ja lopulta sain niitä kasaan kuusi enemmän kuin edellisellä testikerralla. Keskisyke oli yhden lyönnin alempana. Kai se tulos oli ihan ok. Testin jälkeen ajoin vielä 10 minuutin loppuverran.

Testin jälkeen söin banaanin ja kävin Tapiolassa uimassa pitkästä aikaa. Nopeiden uimareiden radalla oli vaihtelevasti tilaa, kun muita uimareita tuli ja meni. Useimmat antoivat nopeammille tilaa päädyssä pyytämättä. Ihan mukavasti sain uitua 3,3 kilsan treenin, vaikka kroppa kävi vielä niin kuumana, että välillä piti ottaa uimalakki pois ja viilentää päätä. 

Kiirettä ja onnea

Melko kiivastahtista on meno ennen joulua. Tuntuu, että pää on vielä viime viikossa. Poikakin kotiutui eilen armeijasta, vaikka alkuviikosta jotenkin ajattelin, että se päivä koittaisi vasta ensi viikolla. Hienoa oli kuitenkin olla mukana upseerikokelaiden ylentämistilaisuudessa Santahaminassa. Tuli oikein juhlallinen ja isänmaallinen olo. En ollut tiennytkään, että tasavallan presidentti ylentää kaikki reservinkin upseerit, sitä hommaa ei ole delegoitu alemmaksi. 

Silmäkulmani kostuivat prikaatikenraalin puhuessa kauniisti nuorille nais- ja miesvänrikeille ja meille omaisille. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnetta, jonka koin. Siinä oli yhtä aikaa onnea, ylpeyttä, kiitollisuutta ja haikeuttakin. Hieno poika. Ja vähän kliseisesti - miten nopeasti nämä vuodet ovatkaan vierineet. 

Tässä kuvassa olemme Santahaminan portilla viime viikonloppuna, kun edessä oli enää neljä aamua.

Treeniohjelmaa olen säntillisesti noudattanut, vaikka välillä onkin vähän tiukkaa tehnyt. Joskus on tarvittu vähän enemmän psyykkausta ja tsemppausta sekä itseltä että puolisolta. Keskiviikkona lähdin juoksemaan tunnin lenkkiä, vaikka ennen sitä olinkin jo ehtinyt vähän sohvalla viivähtää. Olisipa ollut helppoa jäädä siihen, onneksi Pete tuli kotiin ja sai minut liikkeelle. Kyllä siinä trikoita päälle kiskoessa alkoi vähän jo tehdäkin mieli juoksemaan.

Paikka paikoin oli jo vähän liukasta, ja vauhdin ylläpitäminen tuntui siksi työläältä. Se hyvä puoli näissä pimeissä keleissä on, että sykemittarin valot voi koko ajan pitää yö-asennossa - eipä tule ainakaan viikolla valoisaan aikaan juurikaan treenattua. Viikonloppunakin kolmen tunnin maastopyöräilylenkillä voi hyödyntää melkein täysimääräisesti päivän valoisat tunnit.

Otaniemessä on isot remontit meneillään, ja bussipysäkkejä ja jalkakäytäviä siirrellään tämän tästä. Lähes pilkkopimeässä ei ole ihan kauhean helppo huomata, että jalkakäytävä ei jatkukaan tien toisella puolella. Jokunen vuosi sitten minulla oli juostessa aina valo kiinni hihassa, mutta nyt olen jonnekin sen hukannut enkä ole löytänyt uutta. Valo olisi kyllä tarpeen näillä keleillä, ei tahdo ihan heijastin riittää.

Eilen on taas Heltrin torstai-uinti, toistaiseksi viimeistä kertaa. Valmentaja vaihtuu enkä enää jatka samassa ryhmässä. Nyt on aika kokeilla jotain muuta. Aika näyttää, mitä.

Vauhtipöksyt

Meillä on Peten kanssa sellainen nokkimisjärjestys uinnissa, että minä olen altaassa huomattavasti nopeampi, mutta märkäpuvuilla uimme avovedessä suunnilleen samaa vauhtia. Ei siitä vauhtierosta juurikaan haittaa ole, mitä nyt yhteisissä allasuintitreeneissä toinen joutuu vähän enemmän odottelemaan päädyssä kun samaa ohjelmaa uidaan.

Nyt vauhtiero on kuitenkin tasoittunut, kun Pete on käyttänyt silloin tällöin altaassakin Porkkala swimrunia varten ostamiaan neopreenishortseja. Ne toimivat kesällä tosi hyvin itse kisassakin, kelluttivat sopivasti eikä tullut kuuma kuten monilla märkäpuvussa. 

Eilen aamulla olimme jokalauantaiseen tapaan taas Märskyssä uimassa. Jännää, miten se aamu-uinnin ajankohta tuntuu koko ajan siirtyvän myöhäisemmäksi ja myöhäisemmäksi. Eilen taisimme olla altaassa vasta puoli yhdentoista maissa. Uimme noin 2,5 kilsaa, ja nopeissakin vedoissaPete pysyi vauhtipöksyillään hyvin peesissä, ja erityisen hyvin silloin kun uimme lättäreillä. Hänellä on varmaan nopeammat lättäritkin!

Sekin hyvä puoli neopreenishortseissa on, että uinti on mukavampaa. Neopreeni nostaa jalkoja juuri sopivasti niin, että uintiasento paranee ja vauhti lisääntyy, eikä tule sellaista ylämäkeen uimisen fiilistä.

Olisin ottanut kuviakin, mutta ilman hallipäällikön lupaa se on Märskyssä kielletty.

Kolmen tunnin peekoo

Tällaisena harmaana ja sateisena päivänä on välillä vaikea miettiä miten toteuttaisi treeniohjelmaan merkityn "180 minuuttia PK". Pari päivää sitten yritin herätellä aviomiehessäni innostusta lähteä kokeilemaan Kivikon hiihtohallia. Omakin innostus tosin lopahti, kun tajusin, ettei siellä ole sitä hiihtoon niin itsestäänselvästi kuuluvaa raitista ilmaa. Ei siis tarvinnut aviomiehen laittaa suksia kuntoon.

Eilen meillä oli kiva treenipäivä pienellä porukalla. Se alkoi Märskyssä 3000 metrin uinnilla, joka sisälsi kaikenlaisia tuttuja ja uusiakin drillejä sekä vähän nopeuttakin, kun uimme 10x50 m minuutin lähdöillä. Uinnin jälkeen söimme lounaat kahvila Uppopullassa, ja sovimme tapaavamme juoksutreeniä varten Otaniemen urheilukentällä.

Pahaksi onneksi ulkona oli aamupäivän aurinko vaihtunut iltapäivän sateeseen, ja päätimme siirtää juoksutreenin Esport Arenalle. Sinne päästyämme saimme huomata, että radat olikin varattu juoksukilpailuja varten. Lopulta päädyimme reiluksi puoleksi tunniksi Otahallin kuntosalille ennenkuin meille voima- ja liikkuvuustreeniin sieltä varattu tila vapautui.

Otahallin Aalto-salissa teimme alkuun juoksutekniikkaharjoitteita, ja niissä kyllä erottuivat oikeat juoksijat. Varsinkin loikat etenkin yhdellä jalalla ovat minulle tosi vaikeita, hyvä että osaan edes hyppiä yhdellä jalalla! Ei siis ihme, että juoksu on hidasta.

Voima- ja liikkuvuustreeni oli sekin mukavaa, vaikka selkä siitä kipeytyikin. Pitäisi näköjään pysytellä tutummissa liikkeissä tai ainakin kokeilla kaikkea uutta maltilla. En osaa pitää keskivartaloa niin tiukkana kuin pitäisi, ja tunnistan epäsopivat liikkeet vasta niitä kokeiltuani. 

Eilisen pitemmän treenipäivän jälkeen tänään piti siis päättää, miten vietän oman treenisessioni, kun ei siitä sisähiihdosta kiinnostunut meistä kumpikaan. Pete lähti maastopyöräilemään, mutta koska selkäni on viime viikkoina siitäkin kipeytynyt, päädyin sauvakävelemään. Kolme tuntia juoksua olisi ollut liian iso rasitus ja sauvojen kanssa kävellessä saan sykkeen vähän korkeammalle kuin ilman.

Lähtiessäni satoi, mutta onneksi sade laantui nopeasti ja keli oli lopulta ihan ok. Kävelin lopulta reilut 21 kilometriä, joista reilut puolet Espoon kaunista rantaraittia. Vesi on nyt todellä ylhäällä, ja lenkin vikoilla kilometreillä kastuivat tossutkin kun vesi oli katkaissut rantaraitin lähellä Otaniemen lintutornia. 

Nyt on meillä hieman erilainen itsenäisyyspäivä, kun poikamme on armeijassa. Aika paljon olen kuluneen vuoden aikana miettinyt niitä äitejä ja isejä, jotka ovat joutuneet lähettämään parikymppiset tai vieläkin nuoremmat poikansa rintamalle. Oma poikani osallistui viime viikolla kurssinsa loppusotaan Helsingin metrotunneleissa ja Kampissa. Hän päätyi myös Puolutusvoimien harjoituksesta tekemään videoon, josta tämä stillkuva (oma poikaseni pälyilee keskellä):

Nuorten varusmiespalvelukseen astuvien miesten ja naisten maanpuolutustustahtoa kehui myös prikaatikenraali Toveri, kun viime tammikuussa kävimme Santahaminassa tutustumassa varusmiesten oloihin. Olen iloinen siitä, että vajaan parin viikon päästä poikani on oman panoksensa isänmaalle ainakin toistaiseksi antanut ja pääsee taas kotiin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Mitä tein marraskuussa

Pitkään aikaan en olekaan tehnyt yhteenvetoa kuukauden treeneistä. Nyt voisi olla siihen hyvä aika, kun treeniohjelmakin on ihan uutta ja ihmeellistä.

Katsoin Movescountista samalla myös kahden edellisen vuoden marraskuiden treenit. Kolmen vuoden takaiset ovat Polarin nettipalvelussa, mutta niitä on niin vähän etten tainnut ihan kaikkia kirjata.

Päättyneen kuukauden aikana tuli liikuttua yhteensä 36 tuntia, lisäystä edellisvuoteen vajaat kaksi ja toissa vuoteen vajaat neljä tuntia. Näissä luvuissa on mukana myös satunnainen työmatkapyöräily, mutta ei esimerkiksi satunnaisia joogatunteja. 

Piikkipaikalla viime kuussa oli kuntosaliharjoittelu, noin 12,5 tuntia. Painonnostoa ja triathloniakin harrastanut PT teki meille treeniohjelman, jota olemme säntillisesti noudattaneet. Vain sen Teemun ehdottaman muutoksen teimme, että 3x10 -sarjojen sijaan olemme tehneet 2x20-sarjat.

Kuntosalilla.

Viime viikolla tapasimme PT:n toisen kerran, ja sainkin hyviä vinkkejä selän säästämiseksi. Se on nyt jonkin aikaa ollut aika kipeä, mikä johtunee lisääntyneestä salitreenistä sekä viisi vuotta sitten todetusta välilevyn rappeumasta ja liikakasvusta. Liikkeiden kanssa pitää olla supertarkkana. En mene enää kyykyssä ihan niin alas kuin aikaisemmin, ja yhdessä jumppapalloliikkeessä pitää varoa ettei lantio pääse putoamaan.

Hopealle treeniin käytetyssä ajassa kiri pyöräily, 10 tuntia ja vartti. Muutamana sunnuntaina olemme käyneet pitkällä lenkillä maastopyörällä, ja pari kertaa olen ajanut pyörällä töihin. Viime vuonna pyöräilin marraskuussa vajaat neljä tuntia ja toissavuonna 11 ja puoli. Silloin oli mukana työmatkapyöräilyä enemmänkin.

Matkalla töihin. Kotiinpäin ajaessa lampusta loppui akku ihan yllättäen. Noloa.

Altaassa vierähti melkein yhdeksän tuntia, mikä oli yli kolme tuntia vähemmän kuin vuosi sitten ja noin puoli tuntia vähemmän kuin 2013. Alkukuusta oli vähän uppotukkimainen olo altaassa, mutta parilla viime kerralla on jo kulkenut kevyemmin. Kroppa alkaa ehkä jo tottua salitreeneihinkin, eikä mene niin helposti jumiin. Uintikertoja on viikossa ollut keskimäärin kaksi, joista toinen on ollut Heltrin 75 minuutin ohjattu vuoro.

Juoksussa oli tosi iso pudotus viime vuoden yli 11:stä tunnista vajaaseen neljään. Viime vuoden isot määrät selittyvät Espoon Tapioiden Juoksuklubilla, jonka treeneihin viime vuonna osallistuin. Silloin taisi loppuvuodesta tulla akilleksetkin jo kipeiksi, kun treeneissä juostiin aina kovaa Esport Arenan kovalla radalla. Tänä vuonna ei vielä ole ollut jalkaongelmia.

Hännänhuippuna lajilistalla on traineri, kun sitä lajia on kertynyt vain vajaat pari tuntia, yli puolet vähemmän kuin viime vuonna. Varmasti tuo lisääntynyt maastopyöräily hieman kompensoi vähentyneitä traineritunteja. Ainakin pää kestää ulkona ajelua paljon paremmin. Toisaalta nyt wattimittarin myötä tuntuu siinä traineriajelussakin olevan enemmän järkeä.

Töissä olen pitänyt veden juomisesta aikaisempaa parempaa huolta. Juon aamu- ja iltapäivällä ainakin puoli litraa vettä, usein enemmänkin. Aamupäivällä laitan veteen kofeiinipitoisen elektrolyyttitabletin, iltapäivällä juon sen raakana. Teen juomista olen vähentänyt kahteen kuppiin päivässä.

Marraskuussa tein myös ensimmäisen FTP-testini omalla pyörällä ja juoksin ennätykseni 30 minuutin juoksutestissä. Olen iloinen, että olen saanut treenailla terveenä. Toivottavasti sama hyvä tahti ja tuuri jatkuu myös joulukuussa!