Uinnin CSS-testi

Käyn tiistai-aamuisin uimassa Märskyssä. Mukana on aina vähintään Pete, usein myös joitakin muita trikavereita. Viime tiistaina meitä oli samalla radalla viisi ja saimme ihan oman radan. Jipii!

Yleensä uimme kaikki samaa treeniä, mutta nyt minulla oli ohjelmassa CSS (Critical Swim Speed) -testi. Siinä uidaan alkuverran ja tekniikoiden jälkeen 400 m niin kovaa kuin jaksaa ja sitten kunnon palauttelun jälkeen vielä 200 m vähän kovempaa.

Onhan tämä testi ohjelmassa ollut joskus ennenkin, mutta vasta nyt sain sen uitua. En oikein muista, miten onnnistuin testin edellisillä kerroilla välttämään, mutta nyt oli alla lepopäivä eikä mitään hyvää syytä enää vältellä sitä. Edellinen 400 m noteeraukseni oli vuodelta 2012. Silloin uin HelTri Cupin uinnissa nipinnapin alle 7 minuutin, 6:59. Nyt kolmen vuoden lisätreenailun jälkeen odotin tietysti melko paljon parempaa aikaa.

Lämmittelyn aikana ei ollu mitenkään erityisen hyvä olo, mutta ei kai sen kuulu ennen testiä aina sellainen ollakaan. Mietin, että tuleepa sitten ainakin jonkinlainen perustaso selville, jota sitten parannella. Lähdin uimaan, ja yritin alusta saakka uida kolmosvauhtia. Sadan metrin väliaikoja ei valitettavasti ole, mutta 400 m meni nyt aikaan 6:32. Vedin vähän henkeä altaan päässä ja uin vähän verraa ennen uutta kellotusta. 200 metriä tuntui etukäteen mielessä jo paljon lyhyemmältä ja jotenkin hallittavammalta matkalta, mutta ei se hapotus uidessa niin kamalan kivalta tunnu lyhyemmälläkään matkalla. Kahteensataan metriin meni aikaa 3:10. 

Laskurin avulla selvisi, että CSS-vauhtini on 1:41/100 m. Käsittääkseni tämä vauhti on suunnilleen sama kuin uinnin kynnysvauhti. Siitä tiedosta on varmasti hyötyä nyt tulevien uintitreenien suunnittelussa. Märskyn kaupassa on myynnissä sellainen uimalakkiin laitettava piipparikin, jonka voisi laittaa piippaamaan esim. aina kun olisi aika kääntyä jos meinaa tavoitevauhdissa pysyä. Vielä en ole sellaista hankkinut, vasta harkinnut.

Eihän tässä uikkarissa voi uida hitaasti!

Viikon toinen uintitreeni oli eilen Pirkkolassa Heltrin vuorolla. Uimme treenin loppupuolella pitkästä aikaa hypoksiadrillejä, siis vähän vähemmällä hapella. Tätä voisin kokeilla joskus uudelleenkin, niin paljon siinä tuntui olevan parannettavaa:

50 m hengitys joka viidennellä vedolla

50 m hengitys joka seitsemännellä vedolla

25 m sukellus (jouduin nousemaan pinnalle hengittämään ihan liian monta kertaa)

25 m uinti
25 m sukellus
25 m uinti

ja sama uudestaan.

6 kk

Enpä muista, että olisin koskaan postannut kolmena päivänä peräkkäin, mutta nyt on kyllä pakko kun Kööpenhaminan Ironmaniin on tänään tasan 6 kk aikaa. Puoli vuotta sitten olimme paikan päällä seuraamassa kisaa, ja uskon seuraavan vuosipuoliskon kuluvan ainakin yhtä nopeasti. Onhan tässä vielä talvi- ja kesälomatkin edessä.

Kisastudio hotelliaamiaisella. 

Lennot, hotellit, pyörälaukut ja melkein kaikki muutkin ennakkovaraukset on tehty. Ainoastaan se vähän mietityttää, ettei SASsilla ilmeisesti voi etukäteen varata paikkoja pyörälaukuille. Pete oli sitä yrittänyt, mutta ei kuulemma ole etukäteisvaraukset mahdollisia. Kai ne pyörät sitten mukaan mahtuvat. Lennämme Köpikseen vasta perjantaina, joten ylimääräisiä pyöränodottelupäiviä ei ihan kamalan montaa ole. Paluulennot on varattu maanantaille.

Toistaiseksi treenit ovat sujuneet suunnitellusti ja olen saanut olla terve. Tytär tosin palasi Rukalta kuumeessa lauantaina, mutta ainakaan vielä en ole flunssan oireita kokenut, jos ei lievää kurkkukipua lasketa. Akillesvaivatkin alkavat onneksi olla taaksejäänyttä elämää, ja kuluvan viikon treeniohjelmassa onkin jo joitakin lyhyitä juoksutreenejä.

Juomapiste juoksuosuudella.

Viikonloppuna kävimme muutamaan otteeseen katsomassa Esport Arenalla käytyä 24 h juoksua. Siellä oli koko kisan ajan tosi lämmin ja innostunut tunnelma. Livahdimme vessakäytävän kautta huoltajien puolelle, ja siellä olikin koko takasuora täynnä pöytiä ja porukaa. Monenlaista herkkua ja juomaa oli juoksijoille tarjolla, kannustuksesta ja rohkaisusta puhumattakaan.

Lauantai-iltana kymmenen maissa alkoi omissa silmissä olla jo unihiekkaa ja tuntui ihan mahdottomalta ja kertakaikkiaan käsittämättömältä ajatukselta juosta läpi yön. Kai siellä jotkut juoksijatkin vähän torkkuivat, mutta valtavaa henkistä kapasiteettia vaatii juosta 24 tuntia putkeen. Varmasti kannustusjoukoillakin on siinä jaksamisessa oma tärkeä tehtävänsä. Vaikka Ironman on pitkä suoritus sekin, siinä sentään vaihtuvat sekä etenemistapa että maisema ja mikä minulle kaikkein tärkeintä; pääsee yöksi nukkumaan.

T2: tästä alkaa juoksuosuus.

Meillä ei vielä ole ketään tuttua tulossa kannustusjoukkoihin Köpikseen. Nähtäväksi jää, pääseekö jälkikasvumme paikalle. Poikamme on silloin vielä armeijassa ja tyttäremme puolestaan aloittelee lukion kolmatta vuotta. Toisaalta olisi kiva nähdä heitä kisapäivän aikana, toisaalta taas en ole lainkaan varma olisiko kilpailun seuraaminen heistä niin kamalan jännää.

Pyörällä Helsingissä

Hiihtokelit näyttävät olevan ainakin toistaiseksi ohi, niinpä sunnuntain pitkälle lenkille piti keksiä jotain muuta tekemistä. Pienen pohdinnan jälkeen päätin lähteä pienelle maastopyörälenkille Helsinkiin.

Ajoin ensin työmatkareittiä keskustaan. Tein tosin pienen lenkin Villa Elfvikin kautta, ja siellä olikin tosi jäistä. Gallen-Kallelan museon kohdalla sain vähän minua ennen juoksulenkille lähteneen Peten kiinni, ja ajoinkin siinä vähän matkaa hänen vierellään. Kiva, että meillä oli sama alkureitti.

Keskustassa oli hiljaista. Vastaan tuli vain koiranulkoiluttajia, juoksijoita ja juna-aseman tietämillä muutama hiihtomareissulta palaaja.

Ei tarvinnut pelätä pyörätielle poukkoilijoita.

Yliopistonkadun ja Kluuvikadun kautta ajoin Etelä-Espan pyörätielle ja sieltä edelleen Kauppatorille. Sielläkään ei ollut ketään.

Kauppatori ja Kolera-allas.

Matka jatkui rantoja pitkin Ruoholahteen. Asuin nuorempana pitkään Ullanlinnassa, ja tuolle pätkälle osuu monta minulle tosi tärkeää ja merkityksellistä paikkaa. Tuli ihan nostalginen olo!

Sain vähän toisella kymmenellä ollessani hienon 12-vaihteisen Kaunotar-pyörän, jolla suhailin Kaivopuiston ympäristössä. Alla olevan kuva lyhyt mäki on jostain tiedostamattomasta syystä jäänyt erityisesti mieleen. Lukemattomia kesäpäiviä olen viettänyt kuvan vasemmassa laidassa olevassa Uunisaaressa.

Kaivopuisto.

Ruoholahdessa katsoin jo kaukaa, että nyt on sillan alta tulevalla juoksijalla tutunnäköinen askel: Petehän se siinä! Jonkin aikaa taas ajoin hänen rinnallaan, kunnes alkoi tulla kylmä ja piti alkaa taas polkea kovempaa.

Pete Ruoholahdessa.

Lauttasaaren sillalla ja rannassa oli kamalan jäistä ja tuulista. Kieli keskellä suuta mentiin taas. Hoksasin, että on helpompaa, jos katsoo vähän pidemmälle eteenpäin eikä jarruttele.

Tyrskyt iskevät rantaan Lauttasaaressa.

Länsiväylä.

Lauttasaaresta ajoin Kaskisaareen ja sieltä edelleen Otaniemen rantapolkua kotiin. Kolmenkympin lenkkiin meni kaikkineen pari tuntia, joten aika rauhallista oli etenemisvauhti. Reitti oli tosi mukava, taidan ottaa joskus uusiksi.

Viikonlopun aikana kävimme muutamaan otteeseen Esport Arenalla katsomassa 24 h juoksijoita. Samalla tapasin taas Joensuusta huoltohommiin tulleen Hannen. Aika sitoutunutta ja asialleen omistautunutta porukkaa vaikuttivat juoksijoiden lisäksi olevan huoltajat. Mieleen jäi varsinkin Hannen mukana ollut valloittava nuori tyttö, jonka isä oli juoksemassa. 

Viisi vuotta kuntopiiriä

Sekin kiva juttu omassa blogissa on, että voi vuosienkin jälkeen palata vanhoihin teksteihin. Viime viikolla lueskelin, mitä olin tehnyt helmikuussa 2010, ja sieltä löytyikin teksti, jossa kerroin käyneeni ensimmäisen kerran Heltrin kuntopiirissä 19.2. Siitä oli siis eilen lähes päivälleen viisi vuotta! Aihetta juhlaan!

Edellisviikon kuntopiiri olikin jäänyt väliin pojan sotilasvalan vuoksi,  mutta eilen onneksi pääsin taas mukaan. Olin käynyt ostamassa Kluuvikadun Fasulta kuntopiirin vetäjille pienet lahjuksetkin tämän pienen merkkipaalun kunniaksi. Ennen kuntopiirin alkua vitsailtiin, että varmaan tarvitaan pian joku kuntopiiristä vieroituskurssi, niin ahkerasti olemme Peten ja usean muun seurakaverin kanssa siellä perjantai-iltojamme viettäneet. Ei sieltä oikein voi poiskaan olla.

Viiden vuoden aikana on kuntopiirin paikka vaihtunut Oulunkylästä Meilahteen. Mukaan on tullut myös musiikki, ja pidot ovat parantuneet merkittävästi. Ennen aikaa katsottiin vetäjän Garministä, nyt iPad piippailee oikeisiin aikoihin. Se ei ole muuttunut, että syksyllä tehdään kesto- ja keväällä intervallikuntopiiriä. Porukka on lisääntynyt (nyt hiihtolomaviikolla meitä oli 19), ja lämmin, jopa hikinen tunnelma säilynyt.

Kuntopiirissä eilen. Vesipullo, Heltri-huppari ja Five Fingersit.

Eilen tehtiin heti alkuun Paul Sjöholmin/Kaisa Lehtosen aika kamala tähtipunnerrushaaste. Tein punnerrukset polvet maassa, ja silti oli aika tukalaa päästä loppuun. Saattaa olla, etten viimeisissä punnerruksissa mennyt ihan niin alas kuin olisin voinut.

Punnerrushommien jälkeen tehtiin neljä kierrosta kymmenen liikkeen kuntopiiriä; 45 sekkaa työtä, 15 lepoa. Loppuun tiristettiin vielä kivat vatsalihaspuserrukset ja kuuden minuutin pitosarja.

Heltrin kuntopiiri on kyllä niin kivaa hommaa, etten ihmettelisi, jos tulisi vielä seuraavatkin viisi vuotta täyteen!

Hyvä päivä

Tänään oli hyvä päivä. Ajoin reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen taas pyörällä töihin. Laitoin illalla kaikki kamat valmiiksi, etten vahingossa menisi suihkuun jo kotona. Niinkin on joskus käynyt.

Yöllä oli satanut vähän lunta, ja maassa näkyikin kivasti muiden pyörien jälkiä. En seitsemältä lähtiessäni ollut likimainkaan ensimmäinen Kehä Ykkösen laitaa pyöräilevä työmatkailija! Kuvan ottamista harkitsin vähän, mutta en malttanut pysähtyä ja valoakin olisi varmasti ollut liian vähän.

Pikkuisen piti reittiä hakea Paciuksenkadulla, jossa rakennetaan kevyen liikenteen alikulkua. Keskustaan päin ajaessa kevyen liikenteen väylä loppui yhdessä kohdassa kokonaan, ja piti kääntyä takaisin ja vaihtaa toiselle puolelle katua.

Vaikka hitaasti ajelinkin, matkaan meni vain jokunen minuutti enemmän kuin bussilla tai junalla kulkiessa. Ehkä tämä työmatkapyöräily taas lähtee tästä uuteen nousuun haparoivan keskitalven jälkeen!

Ajettuani kotiin vaihdoin nopeasti pitkät pyöräilytrikoot juoksutrikoisiin ja kävin kokeilemassa, miltä tuntuisi juosta 2x10 min.  Ennen lenkkiä olin vaihtanut kenkien pikanauhat alkuperäisiin, ja nyt kengät istuivat paremmin jalassa. Laitoin jalkaan myös nilkansuojat, jotta akillesjänteilläkin olisi lämmin. Edellisen kymmenen minuutin juoksukokeilun tein lauantaina Esportilla juoksumatolla.

Kuten niin usein pyöräilyn jälkeen, juoksu tuntui helpolta ja kivalta. Kun akillesjänteeseenkään ei sattunut, alkoihan se hymyilyttää. Eihän se lenkki pitkä ollut, mutta tästä se juoksu taas alkaa! Melkein koko lenkin juoksin kuivalla asfaltilla, eikä liukastumisen vaaraa ollut.

Pete sai viime viikolla postissa kivan, ison paketin. Sieltä kuoriutui uusi ohjaamo (ohjaintanko ja aerobarit) Felttiin. Hän on sillä jo kolme vuotta ajellut, joten onhan se jo korkea aika sitä vähän päivittää ylöspäin...

Paketti Petelle. Melkein kuin itsekin olisin saanut jotain.

Juhlapäiviä

Aloittaessani blogikirjoittelun reilut kuusi vuotta sitten elämäni pyöri niin paljon lasten harrastusten  ympärillä, että  joskus piti oikein pohtia, mikä on sitä minun ihan ihkaomaa juttua. Tykkäsin toki joka hetkestä kentän laidalla, huoltojoukoissa, kuskina, turnauksissa ja toimitsijana, mutta niissä kaikissa olin mukana vain lasteni takia.

Pitkästä aikaa nyt on taas takana kaksi päivää, jotka menivät lähes täysin jo melkein aikuisiksi kasvaneiden lasteni ehdoilla. Aika paljon pitää tapahtua, että treenit jäävät väliin kahtena päivänä peräkkäin mutta nyt oli tosiaan vähän tärkeämpää tekemistä.

Torstaina tyttäreni tanssi Wanhojen tanssit Tapiolan lukiossa. Tanssit sujuivat ihan loistavasti, ja oli todella upeaa saada olla mukana siinä riemussa, joka komeista ja kauniista nuorista välittyi aina katsomoon saakka. Koska tila oli rajallinen, jokaisella nuorella sai olla kolme vierasta. Peten ja minun lisäkseni mukana oli isäni, jolla myös oli mahdollisuus tanssia tyttärentyttärensä kanssa illan päätteeksi. Oli todella hieno ilta, jota muistallessa hymyilyttää vieläkin.

Perjantaina oli astetta vakavampaa tekemistä, kun pääsimme seuraamaan poikamme sotilasvalaa Santahaminassa. Tilaisuus oli todella juhlallinen ja isänmaallinen. Ison kentän keskellä pimeässä illassa paloivat jätkänkynttilät, ja sadat alokkaat olivat suorissa riveissä kentän laidalla. Liput liehuivat, räntää vihmoi ja savu tuoksui ilmassa. Papin ja prikaatinkenraalin puheiden jälkeen alokkaat vannoivat sotilasvalan, kuten niin monet sukupolvet ennen heitä.

Sotilasvalan jälkeen kaartin jääkärit tekivät ohimarssin, ja kyllä se herätti monenlaisia tunteita, kun näki oman poikansa marssivan tahdissa vakavana ja ryhdikkäänä ase olallaan. Mieleen tulivat Suomen sodissa taistelleet isoisät  ja -äidit sekä myös vanhemmat muualla nykymaailmassa, jotka joutuvat lähettämään omat samanikäiset poikansa sotaan.

Jonkin aikaa odoteltuamme saimme oman kaartin jääkärimme mukaamme viikonloppulomalle. Armeija-arki alkaa hänellä taas sunnuntai-iltana yhdeksältä, kun pitää olla takaisin kasarmilla. Jäljellä taitaa olla noin 305 päivää palvelusta isänmaalle.

112

Hyvää 112-päivää!

Kun työpaikalla tarjottiin mahdollisuutta osallistua päivän mittaiseen hätäensiapukoulutukseen, lähdin mukaan. Työpaikoilla pitää olla tietty määrä ensiaputaitoista väkeä, jota pitää kouluttaa säännöllisesti. Olen joskus yli kolmekymmentä vuotta sitten käynyt ensiapukursseja ja lasten ollessa pieniä myös lasten hätäensiapukoulutuksen, mutta tiedot ja taidot ovat vuosien varrella päässeet rapistumaan.

Nyt tuli päivässä rautaisannos auttamisosaamista. Teorian opiskelun lisäksi teimme myös käytännön harjoituksia Anne-nukella ja toisillamme: kokeilimme erilaisia nosto-otteita ja niskan tukemista. Ehkä tärkein oppi oli se, että tajuttoman loukkaantuneen henkilön ilmatiet pitää avata ettei hän tukehdu. Esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa pahimmat vammat ovat tulleet jo törmäyksessä, eikä asiantunteva auttaminen niitä todennäköisesti pahenna. Kuulemma puolet liikenneonnettomuuksien uhreista kuolee tukehtumalla, ja ainakin osan heistä olisi voinut pelastaa helposti laittamalla pää sellaiseen asentoon, ettei kieli tuki nielua.

Pitää olla rohkeutta auttaa, ja siinä tällainen päivänkin koulutus kyllä puoltaa paikkaansa. Tärkeintä on tietysti soittaa hätänumeroon 112, ja sieltä saa myös hyviä neuvoja tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Aika moni asia on muuttunut siitä, kun näitä asioita viimeksi opettelin, mm. puhallus-paineluelvytyksen rytmi on nyt 30:2 eli kolmeakymmentä painallusta kohti kaksi puhallusta. Kylkiasentokin on nykyään erilainen kuin silloin ennen. Uutena juttuna kurssilla kokeiltiin myös defibrallaattorin käyttöä. Sellainen löytyy nykyään usein lentokoneista, ostoskeskuksista ja varmasti pian myös meidän toimistolta. Nyt kun tiedän miten se toimii ja miten sitä käytetään, uskallan toivottavasti ryhtyä toimeen jos tilanne tulee eteen.

Eloton Anne-nukke.

Automme ensiapuakkausta en ole vielä tsekannut, kuulemma joku sellainen siellä on. Autosta olisi hyvä löytyä myös turvavyöleikkkuri. Hyvä paikka sille voisi olla vaikkapa kuljettajan aurinkolipan takana, jos vaikka ajaa itse auton ympäri eikä saa vyötä sen jälkeen auki. Parin euron heijastinliivitkin olisi hyvä autossa olla, ettei auttajasta itsestään tule uhria pimeissä olosuhteissa.

Kurssin keskusteluissa kävi ilmi, että yksi työkaveri pakkaa aina pitemmälle hiihtoretkelle mukaan avaruuslakanan, jolla voi tarvittaessa pitää loukkaantunutta lämpimänä. Kyllä sellainen minunkin vyölaukkuuni mahtuisi hiihtoreissuilla. Kesän pitkille pyörälenkeilläkin sellainen olisi hyvä olla mukana.

Metsässä

Tämänpäiväisestä hiihdosta Oittaalla ei paljon lauluja laulella. Ladut olivat eilen sulat ja jäätyivät yöllä, lisäksi Etelä-Suomen yli pyyhkäissyt myrsky tiputteli oksia, käpyjä, neulasia ja kaikkea mahdollista ladulle. Meidän eteen ei sentään kaatunut yhtään puuta, kuten oli käynyt muutamalle kaverille vähän myöhemmin samoilla kulmilla.

Pete oli kyllä laittanut pohjiin hyvät liisterit, mutta ne kuluivat pois jo ensimmäisen tunnin aikana, kun ladulla oli niin paljon roskaa. Loppumatkasta ei sitten luistanut eikä pitänyt. Kerran pyllähdinkin, kun hyvässä tasurifiiliksissä pistelin menemään ja vasen suksi tarrasi kiinni johonkin ja lopetti "liu'un" kuin seinään. Ei sattunut eikä kukaan nähnyt. Alamäissäkin joutui lykkimään vauhtia. Latujen keskellä liukui sentään vähän paremmin. Näin huonossa kelissä en varmaan koskaan ennen ollut hiihtänytkään.

Hiihdin edestakaisin Solvallaan päin, ja oli kyllä kiva hetki kun pääsin kääntymään takaisin. Aikaisemmilta vuosilta oli muistissa se, että Oittaalle päin olisi enempi alamäkeä. Loppumatka menikin jotenkin jouhevamman tuntuisesti, vaikkei suksi pitänyt enää yhtään. Korkeuskäyrä ei ole ihan symmetrinen, kun muistin laittaa mittarin päälle vasta jonkin matkaa hiihdettyäni.

Lenkin päätteeksi kannoimme meidän molempien sukset huoltoon, niin pahan näköisiksi menivät pohjat tänään. Itse asiassa koko huolto taisi jäädä viime vuonna väliin, joten oli se siinäkin mielessä jo ihan tarpeen. 

Kahvilan jonossa vähän ihmettelin, kun eteeni tuli rouva valittamaan siitä, että hänen ostamansa karjalanpiirakka munavoineen oli kymmenen minuuttia aikaisemmin lämmitetty aivan liian kuumaksi, eikä vieläkään ollut jäähtynyt syöntikelpoiseksi. Rouva haki vitriinistä uuden piirakan tilalle ja pyysi vaihtoa virheellisen tuotteen tilalle. Uutta piirakkaa olisi kuulemma pitänyt lämmittää vain muutaman sekunnin ajan, ei missään tapauksessa yhtä pitkään kuin ensimmäistä. Kahvilan emäntä totesi alkuperäisen piirakan olevan lämmin, ja kieltäytyi vaihtamasta sitä uuteen. Pisteet hänelle. Kaikenlaisia valittajia sitä näköjään maailmaan mahtuu.

Kolmen putki

Alkuviikosta ajelin trainerillä kotona, ja nyt loppuviikosta olen vaihtanut lajia ja käynyt uimassa. Traineritreeneissä fiiliksen nostaa kattoon musiikki, ja olenkin ahkerasti ostellut hyviä kipaleita iPodiini. Siinä on kyllä oma tunnelmansa, kun ajaessa voi sulkea muun maailman ympäriltään ja keskittyä vain tuijottamaan sykemittarin lukemia ja uppoutua musiikkiin. Yritin tehdä sauna-trainerikeskuksesta esittelyvideotakin, mutta vielä en saanut tehtyä tarpeeksi hyvää.

Uinnissa on taas kivaa mennä porukalla. Torstaina olin Heltrin uintitreeneissä, jossa jo muutaman vuoden olen uinut samojen tyyppien kanssa, tutussa peesissä. Treenissä uitiin nopeutta, mutta nin lyhyet pätkät kerrallaan (n. 10 m) ja pitkillä palautuksilla, ettei se tuntunut lainkaan pahalta. Eniten tykkäsin taas koordinaatiodrilleistä. Toisessa lähdettiin liu'ulla päädystä ja kun vauhti alkoi pysähtyä, kierähdettiin pinnassa pituusakselin ympäri  keskivartalon avulla. Toisessa drillissä lähdettiin niinikään liu'ulla päädystä, mentiin kerän kautta selälleen ja siitä kierähdettiin nopeasti takaisin vatsalleen uimaan vaparia.

Perjantaina uintiputki jatkui, kun lähdettiin aamulla Peten kanssa kaverin kyydillä Märskyssä. Menin ensin puoleksi tunniksi vesijuoksemaan, ja kokeilin ristiaskelia, taaksepäin juoksua ja myös tasahyppyjä, jotka Arja mainitsi aikaisemmin kommentissaan. Mielenkiintoista, aika helposti sitä alkoi käsilläkin vähän avittaa menoa vaikkei vissiin pitäisi. Taaksepäin en meinannut päästä ollenkaan. Loppuverraksi kävin vielä uimassa parisenkymmentä minuuttia.

Kuntopiirissä kokeilin eilen hyppyjäkin, mutta akilles vähän kipeytyi niistä. En tiedä johtuuko kipeytyminen hypyistä vai Five Fingers -tossuista. Täytyy siis vielä olla varovainen juoksun aloittamisen kanssa. Ei se oikeastaan haittaa, sillä olen alkanut pitää myös vesijuoksusta. En tietenkään yhtä paljon kuin "oikeasta" juoksusta, puhumattakaan uinnista, mutta sen verran kuitenkin että jaksan sitä tehdä.

Tänäkin aamuna olin Märskyssä, nyt vaan uimassa. Pete on Pietarissa ja onnekkaasti somesta löysin ihanan uintikaverin, jonka kanssa uimme ensin pienen uintipyramidin (50-100-150-200-150-100-50) ja sitten vielä 3x400 metriä matkavauhtia. Ensimmäiset hetket saimme uida radalla kahdestaan, mtta sitten siihen tuli pari räpylöillä uivaa kaveria ja myöhemmin vielä yksi vähän tukevampi mies. Saimme siis myös ohitella, onneksi Märskyn radat ovat leveitä ja kolme mahtuu uimaan rinnan ainakin pienen hetken. Uinti tuntuu nyt kyllä tosi hyvältä, ja se onkin tänä vuonna lohkaissut suurimman osan treeniajastani.

Aamulla tuli mieleen kuvata kaikki punaiset valot, joihin jouduin matkalla pysähtymään. Ei niitä onneksi niin kamalasti ollut.

Ensimmäinen kuva on Kehä I:n ja Turvesuontien risteyksestä Laajalahdessa, ja aurinko on juuri nousemassa. Kuinkakohan monta tuntia tässäkin risteyksessä olen jo ehtinyt viettää vihreää odotellen joko pyörällä tai autolla? Tänään tuli taas pari minuuttia lisää.

Munkkivuoressa Turuntien päässä. Tästä ei ole kaukana se risteys, jossa joitakin vuosia sitten kuoli nuori tyttö Audin alle. Muistan sen joka kerta, kun ajan ohi. Nyt lähellä on onneksi jo alikulku jalankulkijoille.

Taas se ihana aurinko, nyt Haagassa. Valot ehtivät jo vaihtua ennenkuin sain kännykkäkameran esille.

Mäkelänkadulla kääntymässä uimahallille. Taas nopeat valot!

Määränpäässä ja vielä aikataulussa!

Terveisiä hammaslääkäristä

Minulla on tapana purra hampaita tiukasti yhteen öisin. Niin tiukasti, että melkein kaikissa hampaissani on murtumalinjoja moneen suuntaan. Ennen joulua yksi hammas lohkesikin, ja väliaikaisella paikalla olen pärjännyt tähän saakka. Se on kyllä kurja fiilis kun ensin luulee leivässä olleen pienen kiven ja sitten huomaakin, että se olikin pala omaa hammasta. Nyt hampaan entisten paikkojen tilalle laitetaan keraaminen kruunu. 

Juuri nyt olen hammaslääkärin vastaanotolla odottamassa, että uusi kruununi tulostuu 3D-jyrsimeltä. Uusi tekniikka tekee siis tuloaan, 3D-tulostusta! Kerran aikaisemminkin minulle on tehty keraaminen paikka. Silloin hammaslääkärissä piti käydä kahdesti saman asian vuoksi, ja käyntien välillä hammasteknikko valmisti uuden paikan. Leuasta otettiin malli tunkemalla leuka täyteen jotain kiinteää mallintamisainetta, ja tuntui ettei tukehtuminen ja paniikki olleet kaukana. Nyt riittää yksi pitempi käynti, jonka aikana poistetaan vanhat paikat, kuvataan ylä- ja leuka ja purenta, tehdään se uusi paikka ja sitten vaan liimataan se paikalleen. 

Juuri nyt odottelen paikan valmistumista yläleuka puudutettuna. On kyllä asiat muuttuneet siitä, kun ensimmäisiä kertoja kävin kouluhammaslääkärillä, joka tuuppasi kaikkiin pienimpiinkin reikiin amalgaamia. Pikku hiljaa olen pääsemässä niistä paikoista eroon, eiväthän nekään ikuisuuksia kestä. Vieläkin muistan, miten yksi paikka kerran irtosi, kun kävelin koulusta tai kaupasta kotiin ja söin Hopea-Toffeeta. Vaikka se silloin hyvää olikin, en ole uskaltanut kokeilla tuota uuden tulemisen tehnyttä herkkua uudelleen. 

Raskauksien jälkeen hampaissani oli enemmäkin korjattavaa, ja silloin löysin ihanan hammaslääkärin, jonka luona olen käynyt pian parikymmentä vuotta säännöllisesti. On kivaa, kun hoidossa on pitemmälläkin aikavälillä jokin punainen lanka. Tämän nyt korjattavankin hampaan murtumalinjoja on hammaslääkärini jo useana vuonna kauhistellut, joten osasin odottaa hampaan rikkoutumista. 

Joskus muistan lukeneeni joidenkin huippu-urheilijoiden kisan tai pahimmillaan kauden menneen pilalle hoitamattomien hampaiden vuoksi. Kuntoilijankin kannattaa pitää suun terveydestä huolta ihan kuten muustakin kropasta! 

Lepoviikon treenejä

Tämä viikko oli lepoviikko, ja tuli ihan hyvään aikaan. Keskiviikkona uin tonnin testin, mutta harmikseni kello näytti uiduksi matkaksi 975 m. Se ei voi olla oikein, sillä uin 25 metrin radalla ja päätin uinnin samaan päätyyn, joten uin joko 950 tai 1000 metriä. 16:44 meni aikaa, mutta en nyt uskalla sitä ennätykseksi laskea. Uimalakkia jouduin muutamaan otteeseen laittamaan paremmin päähän, mutta muuten uinti sujui kivasti. 

Torstaina olin taas seuran treeneissä Pirkkolassa, ja ekan kerran myöhästyin. Kehä Ykkösellä oli sattunut peräänajo, ja Leppävaaran tunneli oli jonkun aikaa kokonaan suljettuna. Seisovat autojonot ulottuivat tänne meille parin kilsan päähän saakka. Eipä siinä auttanut kuin odotella. Alkuverra jäi välistä, lämmittelysarjaan ehdin jo mukaan.

Perjantaina oli seuran kuntopiiri ja lauantai-aamuna lähdettiin Peten kanssa Märskyyn. Menin ensin vesijuoksemaan puoleksi tunniksi hyppyaltaaseen. Siellä mummojen seassa aika sujui ihan kohtuullisen nopeasti, kun välillä spurttailin ja kokeilin loikkia. Tapiolassa viime viikolla näin, kun yksi tyttö  teki vedessä ristiaskelia kylki edellä ja juoksi taaksepäin. Kokeilin niitäkin muuveja, mutta ei se oikein tuntunut omalta. Vesijuoksun päätteeksi huokaisin helpotuksesta ja menin uimaan kilsan samalle radalle Peten kanssa.

Tänään kävin kokeilemassa uusia lenkkareita sauvakävelylenkillä. Laitoin jalkaan myös uudet nilkkasuojat, jotta nilkat ja varsinkin akillesjänteet pysyvät lämpimänä. Ne olivatkin yllättävän kivat, toisin kuin uudet lenkkarit, joista varsinkin vasen hankasi ikävästi akillesjännettä. Voikohan koko tämä akillesongelma  johtua vain hankauksesta? Newtoneilla juostessa oli nimittäin vähän samaa hankausongelmaa. Täytyy varmaan yrittää venyttää kenkiä jollain lailla tai sitten leikata osa pois, jotta pääsen tästä vaivasta kokonaan eroon.

Uudet lenkkarit ja nilkkasuojat.

Otin kuvan aina kilsan täyttyessä, tässä pari esimerkkiä loskaisesta Espoosta:

Haukilahden rannassa.

Westendissä.

Vähän ennen Karhusaarta kokeilin juoksuakin. Asicset tuntuvat kyllä Newtoneitä aika paljon jäykemmiltä kengiltä muutenkin. Ei tuntunut askel rullaavan yhtään. Koska akilleksessa oli taas tuntemuksia, vaihdoin parin sadan metrin jälkeen takaisin kävelyyn. Kokeilu sai kyllä mielen hetkeksi matalaksi, varsinkin kun kotiin oli vielä matkaa.

Keilaniemessä.

Otaniemessä harkitsin bussikyytiä kotiin, kun akilleksessa vähän tuntui, mutta kävelin kuitenkin lyhintä mahdollista reittiä kotiin. Keskimäärin juoksu on kuitenkin kävelyä kivempaa, joten niitä lenkkejä odotellessa...