Uimassa Amerikan hallissa

Hahaa, vaikka melkein alkoi laiskottaa, kävimme Peten kanssa tänään uimassa. Halli oli sama, jossa kävin kolmisen vuotta sitten, ja vesi oli ihan yhtä lämmintä - ihan kuin olisi kylpyammeessa uinut. Tilaa oli kivasti, ja saimme Peten kanssa jakaa yhden radan.

Suihkuhuoneessa oli suihkusyvennysten edessä verhot, ilmeisesti häveliäisyyssyistä. Jossain ohjelappusessa luki, että yli kolmevuotiaiden poikien pitäisi mennä miesten puolelle. Käsittääkseni Suomessa alle kouluikäiset lapset voivat mennä vastakkaisenkin sukupuolen pukuhuoneisiin vanhempansa kanssa. Mielestäni Suomessa on parempi systeemi.

Alkuverran jälkeen uin vähän tekniikkaa ja sitten vielä kaksisatasia ja loppuverran niin, että pari kilsaa tuli täyteen. Uimalakin riisuminen viilensi vähän päätä. Onneksi hiukseni ovat nykyään niin lyhyet, että eivät tulleet silmille.

Petellä oli altaan tiukimmat uimahousut. Kaikilla amerikkalaismiehillä oli melkein polviin ulottuvat löysät shortsit, joissa ei suomalaishalleissa olisi asiaa altaaseen. Siskoni ex-mies kerran nimittäin kokeili ja joutui vuokraamaan Speedot.

Tänään yritettiin löytää Salt Lake Running Company -nimiseen kivaan juoksukauppaan, josta aikaisempina vuosina olen löytänyt kivoja juttuja. Ihan ei vielä onnistunut, onneksi on vielä pari päivää aikaa yrittää ehtiä sinne.

Maastopyörällä Moabissa

Salt Lake Citystä on noin neljän tunnin ajomatka Moabiin. Niinpä jo ennen matkaa meillä heräsi ajatus maastopyöräilystä siellä. Haaveet saivat pienen kolauksen, kun Moabissakin on tullut lunta ja ollut paljon pakkasta. Päätimme kuitenkin lähteä reissuun, koska onhan se retkeilykin ihan kivaa.

Matkalla on vain pieniä kaupunkeja, huoltoasemia ja hiilikaivos, mutta vuorimaisemat olivat upeat. Moab on pieni kylä, jossa kaikki on yhden pääkadun varrella: hotellit, ravintolat, pyörävuokraamot. 

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Arches National Park -kansallispuistoon, jossa käy yli miljoona vierailijaa vuosittain. Nyt on onneksi hiljaisempaa, ja parkkipaikoilla hyvin tilaa. Kävimme katsomassa hienoja kivimuostelmia. Osan viereen pääsi autolla (Balanced Rock), joihinkin piti kävellä vähän pitempi matka (Delicate Arch). Tässä pari kuvaa päivältä:

Vierailusta jäi ihan epätodellinen, surrealistinen fiilis. Mittasuhteet olivat ihan valtavat, siellä todella tunsi itsensä pieneksi. Sääkin oli tosi hieno, joitakin asteita pakkasta ja kirkas, sininen taivas. Japanilaisia turisteja tosin oli bussilasteittain mutta onnistuin saamaan kuvia, joissa oli vain omia ihmisiä. Sesonkiaikaan se on kuulemma lähes mahdotonta. 

Seuraavalle päivälle suunnittelimme vielä pitempää kävelyreissua, kunnes hotellille päästyämme Atte halusi käydä sitä vastapäätä sijaitsevassa pyörävuokraamossa. Siellä selvisi, että pyöriä todellakin voisi vuokrata, ja että ihan lähellä olisi myös meille sopivia reittejä. Suunnitelmat muuttuivat lennossa ja kahdeksan hengen porukasta puolet valitsikin maastopyöräilyn kävelyreissun sijaan.

Aamulla puimme lähes kaikki mukana olleet vaatteet päälle ja vuokrasimme täpärit ja kypärät. Vuokraamossa oli sata pyörää, ja me olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, joten sopivat pyörät löytyivät helposti. Kun meillä vielä oli mini-pick-up, saimme kaikki neljä pyörää mukaan vaivatta. 

Ajoimme Moab Brands -nimisellä alueella. Siellä oli reittejä laidasta laitaan, ja ajelimme siellä reilut pari tuntia. Reittejä oli helppo seurata varsinkin nyt, kun maassa oli vähän luntakin. Pyörä tuntui tosi kivalta, ja pikkuhiljaa aloin siihen luottamaan vähän enemmän. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ajoin täysjoustomaastopyörällä, ja kyllä sillä tuntui helpommin etenevän kuin omalla jäykkäperällä. Sellaisiakin paikkoja toki löytyi, että meni tunkkaamiseksi. Toisilla enemmän kuin toisilla...

Tässä tutkitaan reittikarttaa. Opastetolppia oli niin taajaan, ettei eksymiseen oikein ollut mahdollisuutta. Reitistöllä ei meidän lisäksemme ollut ketään muita, joten vastaantulijoita tai ohittelijoita ei tarvinnut varoa. 

Pienet kuvat eivät tee ollenkaan oikeutta hienoille maisemille. Tämä kokemus jää kyllä muistojen kirjaan oikein isoilla kirjaimilla.

Siellä se Pete ajaa alamäkeä keskellä kuvaa punaisessa kypärässään.

Oli kyllä hienoa, että haave maastopyöräilystä Moabissa toteutui. Seuraavan kerran sinne olisi kiva mennä syyskuun loppupuolella, kun ei ole ihan näin kylmä ja Moabissa olisi useammat paikat auki. Nyt esimerkiksi ravintolatarjonta oli heikohkoa.

Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

10000 km

Pikkusiskoni on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Jaoimme samanlaisen lapsuuden, kävimme samat koulut ja lopulta teimme gradunkin yhdessä. Ikäeroa meillä on kolme ja puoli vuotta.

Siskon ja isän kanssa 70-luvun alkuvuosina.

Siskoni muutti Yhdysvaltoihin parikymmentä vuotta sitten tavattuaan tulevan amerikkalaisen aviomiehensä täällä Suomessa. Ihan heti en tullut ajatelleeksi sitä, miten moneen asiaan hänen muuttonsa vaikuttaisi. Minulla oli silloin kädet täynnä hommia pienen poikavauvan kanssa, enkä osannut ajatella asioita edes viikkojen, saati vuosien päähän. Tuntui tietysti jännältä, että hän muuttaa niin kauas, ja sellaiseen maahan, joka oli tuttu lähinnä vain televisiosta. Siihen mennessä olin käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, New Yorkin reissulla opiskelijaporukan kanssa.

Pitkästä välimatkasta johtuen en ole onnistunut näkemään siskoani niin usein kuin toivoisin. Matka Salt Lake Cityyn kestää vajaan vuorokauden, ja yleensä olemme pyrkineet olemaan perillä parisen viikkoa. Pari kertaa lentojen kanssa on ollut ongelmia, kun ne ovat olleet myöhässä niin, että jatkoyhteys on menetetty. Joitakin öitä on siis vietelty erinäisissä lentokenttähotelleissa uusia lentoja odottaen. Aina on kuitenkin lopulta perille päästy, pisimpään menomatka on meiltä kestänyt 60 tuntia vuonna 2006 kun Pohjois-Amerikassa oli kamala lumimyrsky ja Denverin lentokentän sulkeutuminen vaikutti koko maan lentoliikenteeseen.

Iloissa on ollut paljon helpompi olla läsnä kuin murheissa. Lasten syntymien yhteydessä on ollut matkoja molempiin suuntiin, ja vieläkin muistan, miten ihmeellistä oli nähdä sisko kotiovellani yllättäen 40-vuotispäivänäni. Äitini ja Pete tiesivät matkasta etukäteen ja osasivat pitää salaisuuden siihen saakka, että siskoni soitti meidän ovikelloa. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan miten onnellinen olin hänet nähdessäni.

Murheet tulevat elämään sen suuremmin suunnittelematta. Vuosien varrella on eteen tullut tietysti myös yhtä sun toista surua ja tilanteita, joiden aikana pitkä välimatka on konkretisoitunut. Joskus olisi niin paljon kivempi olla ihan fyysisesti läsnä eikä vain puhelimen päässä. Riittämättömyyden tunteita on ollut.

Nyt on taas onneksi se vuosi, kun vietämme joulun yhdessä. Edellisestä kerrasta onkin jo kolme vuotta. Lähtö on keskiviikko-aamuna, ja lennämme Salt Lake Cityyn Amsterdamin ja Seattlen kautta, ihan uusi reitti meille. Vaihtoihin on aikaa molemmilla kentillä alle kaksi tuntia, joten kiirettä pitää varsinkin Seattlessa, kun matkatavarat pitää tullata.

Ja voi, miten helppoa onkaan matkustaminen nyt aikuisten lasten kanssa! Ensimmäisen matkan aikaan poikamme oli 2,5 -vuotias ja tytär 6 kk, ja tavaraa mukana kuin pienessä karavaanissa. Nyt pääsemme onneksi jo paljon helpommalla, kun ei tarvitse syöttää tai nukuttaa ketään eikä varata eväitäkään sen kummemmin. Eikä vaippoja, rattaita, tuttipulloja, tutteja, leluja, lääkkeitä ja mitä kaikkea silloin 18 vuotta sitten mukaan olin pakannutkaan. Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että kielitaidottomat pienokaiset katoavat lentokentällä. Joinakin vuosina kirjoitin kännykkänumeroni heidän kämmenselkäänsä kuulakärkikynällä ihan varmuuden vuoksi.

Salt Lake Cityn maisemia. Kuva siskolta.

Pian Salt Lake Cityn lentokentällä vuodatetaan taas onnenkyyneliä. Jotenkin se tunne vain vyöryy yli, vaikka kuinka olisi matkasta väsynyt, tai ehkä juuri siksi. 

Perillä on tarkoitus yhdessäolon lomassa tehdä niin paljon PK-treeniä kun jaksaa ja ehtii. Ainakin uimaan, hiihtämään ja lumikenkäilemään on suunnitelmissa mennä. Haaveilemme myös pienestä reissusta Moabiin, maastopyöräilyn paratiisiin etelä-Utahissa. Sielläkin on juuri nyt lunta, ja paikalliselta pyöräoppaalta sain viestin, että  "Snow on the ground, more coming.  We will still have a guide available, if a miracle happens." Joulun ihmettä siis odotellessa...

PS. Vuosina 2008, 2010 ja 2012 kirjoitin blogiin matkoistamme Salt Lake Cityyn. Kirjoitukset löytyvät täältä.

Uusi FTP-testi

Pete ei vielä ole saanut pyöräänsä omaa wattimittaria, joten aina ennen sisäpyöräilytreeniä meillä vaihdetaan Stages-kampi pyörästä toiseen. Petellä on nyt pari viime kertaa ollut ongelmia wattien saamisessa, ne putoavat aina välillä nollaan. Minulla ei onneksi vastaavia ongelmia ole ollut, vaan watit näkyvät koko ajan. Ihme juttu, mutta onneksi minulla toimii!

Pete ajoi oman FTP-testinsä eilen, minä siirsin omani tälle päivällä. Aamulla annoin itselleni tunnin aikaa vamistautua henkisesti (=löhötä), ja sitten oli aika ryhtyä hommiin. 10 minuutin verran jälkeen ajoin 5 minuuttia "allout", ja sitten vielä toiset 10 minuuttia verraa ennen itse 20 minuutin testiä. Ikkuna oli taas raollaan, juomapullo paikallaan ja musiikit korvissa eli kaikki olosuhteet samoin kuin edellisellä testikerralla noin kuukausi sitten.

Samalla, kun olo ajaessa muuttuu pikkuhiljaa tukalammaksi, mieli hakee kaikenlaista muuta ajateltavaa ja hyviä syitä siirtyä edes pieneksi hetkeksi johonkin korvaavaan tekemiseen.  Niinpä kymmenen minuutin kohdalla join pari kulausta vettä, kun suuta kuivasi. Se oli iso virhe, sillä vesi oli tulla samantien ylös. Pari kertaa lankesin pyyhkimään hikeä ja vaihtamaan biisin seuraavaan iPodista. Ikkunaa en sentään noussut avaamaan isommalle, vaan tyydyin siinä lähtötilanteeseen.

Onneksi se 20 minuuttia kestää vain 20 minuuttia. Watit alkoivat uhkaavasti tippua, ja lopulta sain niitä kasaan kuusi enemmän kuin edellisellä testikerralla. Keskisyke oli yhden lyönnin alempana. Kai se tulos oli ihan ok. Testin jälkeen ajoin vielä 10 minuutin loppuverran.

Testin jälkeen söin banaanin ja kävin Tapiolassa uimassa pitkästä aikaa. Nopeiden uimareiden radalla oli vaihtelevasti tilaa, kun muita uimareita tuli ja meni. Useimmat antoivat nopeammille tilaa päädyssä pyytämättä. Ihan mukavasti sain uitua 3,3 kilsan treenin, vaikka kroppa kävi vielä niin kuumana, että välillä piti ottaa uimalakki pois ja viilentää päätä. 

Kiirettä ja onnea

Melko kiivastahtista on meno ennen joulua. Tuntuu, että pää on vielä viime viikossa. Poikakin kotiutui eilen armeijasta, vaikka alkuviikosta jotenkin ajattelin, että se päivä koittaisi vasta ensi viikolla. Hienoa oli kuitenkin olla mukana upseerikokelaiden ylentämistilaisuudessa Santahaminassa. Tuli oikein juhlallinen ja isänmaallinen olo. En ollut tiennytkään, että tasavallan presidentti ylentää kaikki reservinkin upseerit, sitä hommaa ei ole delegoitu alemmaksi. 

Silmäkulmani kostuivat prikaatikenraalin puhuessa kauniisti nuorille nais- ja miesvänrikeille ja meille omaisille. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnetta, jonka koin. Siinä oli yhtä aikaa onnea, ylpeyttä, kiitollisuutta ja haikeuttakin. Hieno poika. Ja vähän kliseisesti - miten nopeasti nämä vuodet ovatkaan vierineet. 

Tässä kuvassa olemme Santahaminan portilla viime viikonloppuna, kun edessä oli enää neljä aamua.

Treeniohjelmaa olen säntillisesti noudattanut, vaikka välillä onkin vähän tiukkaa tehnyt. Joskus on tarvittu vähän enemmän psyykkausta ja tsemppausta sekä itseltä että puolisolta. Keskiviikkona lähdin juoksemaan tunnin lenkkiä, vaikka ennen sitä olinkin jo ehtinyt vähän sohvalla viivähtää. Olisipa ollut helppoa jäädä siihen, onneksi Pete tuli kotiin ja sai minut liikkeelle. Kyllä siinä trikoita päälle kiskoessa alkoi vähän jo tehdäkin mieli juoksemaan.

Paikka paikoin oli jo vähän liukasta, ja vauhdin ylläpitäminen tuntui siksi työläältä. Se hyvä puoli näissä pimeissä keleissä on, että sykemittarin valot voi koko ajan pitää yö-asennossa - eipä tule ainakaan viikolla valoisaan aikaan juurikaan treenattua. Viikonloppunakin kolmen tunnin maastopyöräilylenkillä voi hyödyntää melkein täysimääräisesti päivän valoisat tunnit.

Otaniemessä on isot remontit meneillään, ja bussipysäkkejä ja jalkakäytäviä siirrellään tämän tästä. Lähes pilkkopimeässä ei ole ihan kauhean helppo huomata, että jalkakäytävä ei jatkukaan tien toisella puolella. Jokunen vuosi sitten minulla oli juostessa aina valo kiinni hihassa, mutta nyt olen jonnekin sen hukannut enkä ole löytänyt uutta. Valo olisi kyllä tarpeen näillä keleillä, ei tahdo ihan heijastin riittää.

Eilen on taas Heltrin torstai-uinti, toistaiseksi viimeistä kertaa. Valmentaja vaihtuu enkä enää jatka samassa ryhmässä. Nyt on aika kokeilla jotain muuta. Aika näyttää, mitä.

Vauhtipöksyt

Meillä on Peten kanssa sellainen nokkimisjärjestys uinnissa, että minä olen altaassa huomattavasti nopeampi, mutta märkäpuvuilla uimme avovedessä suunnilleen samaa vauhtia. Ei siitä vauhtierosta juurikaan haittaa ole, mitä nyt yhteisissä allasuintitreeneissä toinen joutuu vähän enemmän odottelemaan päädyssä kun samaa ohjelmaa uidaan.

Nyt vauhtiero on kuitenkin tasoittunut, kun Pete on käyttänyt silloin tällöin altaassakin Porkkala swimrunia varten ostamiaan neopreenishortseja. Ne toimivat kesällä tosi hyvin itse kisassakin, kelluttivat sopivasti eikä tullut kuuma kuten monilla märkäpuvussa. 

Eilen aamulla olimme jokalauantaiseen tapaan taas Märskyssä uimassa. Jännää, miten se aamu-uinnin ajankohta tuntuu koko ajan siirtyvän myöhäisemmäksi ja myöhäisemmäksi. Eilen taisimme olla altaassa vasta puoli yhdentoista maissa. Uimme noin 2,5 kilsaa, ja nopeissakin vedoissaPete pysyi vauhtipöksyillään hyvin peesissä, ja erityisen hyvin silloin kun uimme lättäreillä. Hänellä on varmaan nopeammat lättäritkin!

Sekin hyvä puoli neopreenishortseissa on, että uinti on mukavampaa. Neopreeni nostaa jalkoja juuri sopivasti niin, että uintiasento paranee ja vauhti lisääntyy, eikä tule sellaista ylämäkeen uimisen fiilistä.

Olisin ottanut kuviakin, mutta ilman hallipäällikön lupaa se on Märskyssä kielletty.

Kolmen tunnin peekoo

Tällaisena harmaana ja sateisena päivänä on välillä vaikea miettiä miten toteuttaisi treeniohjelmaan merkityn "180 minuuttia PK". Pari päivää sitten yritin herätellä aviomiehessäni innostusta lähteä kokeilemaan Kivikon hiihtohallia. Omakin innostus tosin lopahti, kun tajusin, ettei siellä ole sitä hiihtoon niin itsestäänselvästi kuuluvaa raitista ilmaa. Ei siis tarvinnut aviomiehen laittaa suksia kuntoon.

Eilen meillä oli kiva treenipäivä pienellä porukalla. Se alkoi Märskyssä 3000 metrin uinnilla, joka sisälsi kaikenlaisia tuttuja ja uusiakin drillejä sekä vähän nopeuttakin, kun uimme 10x50 m minuutin lähdöillä. Uinnin jälkeen söimme lounaat kahvila Uppopullassa, ja sovimme tapaavamme juoksutreeniä varten Otaniemen urheilukentällä.

Pahaksi onneksi ulkona oli aamupäivän aurinko vaihtunut iltapäivän sateeseen, ja päätimme siirtää juoksutreenin Esport Arenalle. Sinne päästyämme saimme huomata, että radat olikin varattu juoksukilpailuja varten. Lopulta päädyimme reiluksi puoleksi tunniksi Otahallin kuntosalille ennenkuin meille voima- ja liikkuvuustreeniin sieltä varattu tila vapautui.

Otahallin Aalto-salissa teimme alkuun juoksutekniikkaharjoitteita, ja niissä kyllä erottuivat oikeat juoksijat. Varsinkin loikat etenkin yhdellä jalalla ovat minulle tosi vaikeita, hyvä että osaan edes hyppiä yhdellä jalalla! Ei siis ihme, että juoksu on hidasta.

Voima- ja liikkuvuustreeni oli sekin mukavaa, vaikka selkä siitä kipeytyikin. Pitäisi näköjään pysytellä tutummissa liikkeissä tai ainakin kokeilla kaikkea uutta maltilla. En osaa pitää keskivartaloa niin tiukkana kuin pitäisi, ja tunnistan epäsopivat liikkeet vasta niitä kokeiltuani. 

Eilisen pitemmän treenipäivän jälkeen tänään piti siis päättää, miten vietän oman treenisessioni, kun ei siitä sisähiihdosta kiinnostunut meistä kumpikaan. Pete lähti maastopyöräilemään, mutta koska selkäni on viime viikkoina siitäkin kipeytynyt, päädyin sauvakävelemään. Kolme tuntia juoksua olisi ollut liian iso rasitus ja sauvojen kanssa kävellessä saan sykkeen vähän korkeammalle kuin ilman.

Lähtiessäni satoi, mutta onneksi sade laantui nopeasti ja keli oli lopulta ihan ok. Kävelin lopulta reilut 21 kilometriä, joista reilut puolet Espoon kaunista rantaraittia. Vesi on nyt todellä ylhäällä, ja lenkin vikoilla kilometreillä kastuivat tossutkin kun vesi oli katkaissut rantaraitin lähellä Otaniemen lintutornia. 

Nyt on meillä hieman erilainen itsenäisyyspäivä, kun poikamme on armeijassa. Aika paljon olen kuluneen vuoden aikana miettinyt niitä äitejä ja isejä, jotka ovat joutuneet lähettämään parikymppiset tai vieläkin nuoremmat poikansa rintamalle. Oma poikani osallistui viime viikolla kurssinsa loppusotaan Helsingin metrotunneleissa ja Kampissa. Hän päätyi myös Puolutusvoimien harjoituksesta tekemään videoon, josta tämä stillkuva (oma poikaseni pälyilee keskellä):

Nuorten varusmiespalvelukseen astuvien miesten ja naisten maanpuolutustustahtoa kehui myös prikaatikenraali Toveri, kun viime tammikuussa kävimme Santahaminassa tutustumassa varusmiesten oloihin. Olen iloinen siitä, että vajaan parin viikon päästä poikani on oman panoksensa isänmaalle ainakin toistaiseksi antanut ja pääsee taas kotiin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Mitä tein marraskuussa

Pitkään aikaan en olekaan tehnyt yhteenvetoa kuukauden treeneistä. Nyt voisi olla siihen hyvä aika, kun treeniohjelmakin on ihan uutta ja ihmeellistä.

Katsoin Movescountista samalla myös kahden edellisen vuoden marraskuiden treenit. Kolmen vuoden takaiset ovat Polarin nettipalvelussa, mutta niitä on niin vähän etten tainnut ihan kaikkia kirjata.

Päättyneen kuukauden aikana tuli liikuttua yhteensä 36 tuntia, lisäystä edellisvuoteen vajaat kaksi ja toissa vuoteen vajaat neljä tuntia. Näissä luvuissa on mukana myös satunnainen työmatkapyöräily, mutta ei esimerkiksi satunnaisia joogatunteja. 

Piikkipaikalla viime kuussa oli kuntosaliharjoittelu, noin 12,5 tuntia. Painonnostoa ja triathloniakin harrastanut PT teki meille treeniohjelman, jota olemme säntillisesti noudattaneet. Vain sen Teemun ehdottaman muutoksen teimme, että 3x10 -sarjojen sijaan olemme tehneet 2x20-sarjat.

Kuntosalilla.

Viime viikolla tapasimme PT:n toisen kerran, ja sainkin hyviä vinkkejä selän säästämiseksi. Se on nyt jonkin aikaa ollut aika kipeä, mikä johtunee lisääntyneestä salitreenistä sekä viisi vuotta sitten todetusta välilevyn rappeumasta ja liikakasvusta. Liikkeiden kanssa pitää olla supertarkkana. En mene enää kyykyssä ihan niin alas kuin aikaisemmin, ja yhdessä jumppapalloliikkeessä pitää varoa ettei lantio pääse putoamaan.

Hopealle treeniin käytetyssä ajassa kiri pyöräily, 10 tuntia ja vartti. Muutamana sunnuntaina olemme käyneet pitkällä lenkillä maastopyörällä, ja pari kertaa olen ajanut pyörällä töihin. Viime vuonna pyöräilin marraskuussa vajaat neljä tuntia ja toissavuonna 11 ja puoli. Silloin oli mukana työmatkapyöräilyä enemmänkin.

Matkalla töihin. Kotiinpäin ajaessa lampusta loppui akku ihan yllättäen. Noloa.

Altaassa vierähti melkein yhdeksän tuntia, mikä oli yli kolme tuntia vähemmän kuin vuosi sitten ja noin puoli tuntia vähemmän kuin 2013. Alkukuusta oli vähän uppotukkimainen olo altaassa, mutta parilla viime kerralla on jo kulkenut kevyemmin. Kroppa alkaa ehkä jo tottua salitreeneihinkin, eikä mene niin helposti jumiin. Uintikertoja on viikossa ollut keskimäärin kaksi, joista toinen on ollut Heltrin 75 minuutin ohjattu vuoro.

Juoksussa oli tosi iso pudotus viime vuoden yli 11:stä tunnista vajaaseen neljään. Viime vuoden isot määrät selittyvät Espoon Tapioiden Juoksuklubilla, jonka treeneihin viime vuonna osallistuin. Silloin taisi loppuvuodesta tulla akilleksetkin jo kipeiksi, kun treeneissä juostiin aina kovaa Esport Arenan kovalla radalla. Tänä vuonna ei vielä ole ollut jalkaongelmia.

Hännänhuippuna lajilistalla on traineri, kun sitä lajia on kertynyt vain vajaat pari tuntia, yli puolet vähemmän kuin viime vuonna. Varmasti tuo lisääntynyt maastopyöräily hieman kompensoi vähentyneitä traineritunteja. Ainakin pää kestää ulkona ajelua paljon paremmin. Toisaalta nyt wattimittarin myötä tuntuu siinä traineriajelussakin olevan enemmän järkeä.

Töissä olen pitänyt veden juomisesta aikaisempaa parempaa huolta. Juon aamu- ja iltapäivällä ainakin puoli litraa vettä, usein enemmänkin. Aamupäivällä laitan veteen kofeiinipitoisen elektrolyyttitabletin, iltapäivällä juon sen raakana. Teen juomista olen vähentänyt kahteen kuppiin päivässä.

Marraskuussa tein myös ensimmäisen FTP-testini omalla pyörällä ja juoksin ennätykseni 30 minuutin juoksutestissä. Olen iloinen, että olen saanut treenailla terveenä. Toivottavasti sama hyvä tahti ja tuuri jatkuu myös joulukuussa!

Neljä kertaa 30 min

Parin kuukauden sisällä olen juossut neljä kertaa 30 minuutin juoksutestin. Siinä juostaan 30 minuuttia niin kovaa kuin jaksaa ja katsotaan kuinka pitkälle pääsee. Olen juossut testin aina radalla, kolme ensimmäistä kertaa Otaniemessä ja nyt viimeisen eilen Esport Arenalla.

Tykkään juosta radalla, kun siellä on aina tasaista ja matka on helppo mitata. Näkyyhän se sykemittaristakin, mutta ainakin minulla mittari näyttää joskus liian pitkää juostua matkaa. Vajaan kuuden kilsan matkalla eroa on usein ollut vajaat 100 metriä. Eihän se paljon ole, mutta juuri tässä testissä silläkin on merkitystä.

Ihan ensimmäisellä kerralla ehdin juosta juuri ja juuri 15 kierrosta eli kuusi kilsaa.  Keskivauhti oli siis 5 min/km. Aurinko paistoi ja turvapaikanhakijat pelasivat futista kentällä. Kuuntelin musiikkia koko testin ajan, ja se varmasti osaltaan vaikutti hyvään vauhtiin. Sykettä en saanut talteen, kun Suunnon sykevyö ei jostain syystä toiminutkaan. Sittemmin olen vaihtanut Garminin vyöhön, ja se tuntuu toimivan paremmin.

Seuraavan kerran juoksin saman testin reilun viikon kuluttua ja jäin ekasta tuloksesta melkein kierroksen, 350 metriä. Voi pettymysten pettymys. Juoksu tuntui raskaalta ja jäykältä, rentoudesta ei ollut tietoakaan. Musiikkikin puuttui. Tulokseen vaikutti todennäköisesti myös edellisenä päivänä tekemäni vk-aamulenkki. Tämä oli näistä neljästä testistä kaikkein hitain. Pete oli samaan aikaan juoksemassa samanlaista testiä ja ohitti minut kierroksella.

Kolmannella kerralla pari viikkoa myöhemmin oli taas aina kokeilla, kuinka pitkälle puolessa tunnissa pääsee. Tällä kertaa jäin vain noin 130 metriä ekasta tuloksesta, mikä oli tietysti lupaavaa kun suunta oli vaihteeksi ylöspäin. Kotimatkalla autossa puhuttiin, kuinka tätä testiä aina etukäteen pienellä kauhulla ajattelee, mutta testin jälkeen on tosi hyvä fiilis.

Eilen oli taas pienten mentaalipelien päivä, kun testi oli ohjelmassa. Aamulla kävimme Märskyssä uimassa, ja iltapäivällä alkoivat testi ja sen toteutus hiipiä mieleen. Päätin juosta Esport Arenalla, kun ulkona oli pimeää ja mieli paloi taas radalle. Arenan rata on kuulemma keskeltä juuri 400 metrin pituinen, joten juoksin kolmanneksi uloimmalla radalla. Ilma oli kuivaa, mutta olin sentään muistanut ottaa musiikit taas mukaan. Juoksu tuntui tosi kivalta, varsinkin kun kaikki muut juoksijat näyttivät olevan pk-lenkillä ja sain aina pienet kicksit ohituksista. Ihan turhaan, tiedän.

Tulosmielessä nousujohteinen sarja sai jatkoa, kun ehdin juosta 15 kierrosta ja noin 100 metriä ylikin. Jipii! En ole edes viiden kilsan juoksuissa päässyt koskaan alle 5 minuutin kilsavauhdin, ja nyt juoksin sentään reilun kilsan pitemmälle. Salainen aseeni näyttää olevan musiikki, jota kuunnellessa en kuule omaa huohotustani ja toisaalta hyvät biisit saavat auttavat pitämään juoksutahtia yllä. Se on ihan tutkittukin juttu, että musiikki vaikuttaa suorituskykyyn.

Parasta oli kuitenkin se, että juoksu tuntui hyvältä ja ajoittain jopa rennolta. Ainakaan pariin viikkoon samaa testiä ei näytä olevan ohjelmassa, mutta eiköhän se sieltä taas eteen tupsahda jossain välissä. Nyt on treeneissä hyvä fiilis, kun kaikki sujuu ja vauhtikin alkaa pikkuhiljaa löytyä.

FTP-testin tulokset

Nyt kun omassa pyörässä on tehomittari, ei tarvitse lähteä kotoa ajaakseen FTP-testin. Tuo kiva, minussa pieniä kauhunväristyksiäkin nostattava lyhenne tulee sanoista Functional Treshold Power. Itse testissä ajetaan kunnon lämmittelyjen jälkeen 20 minuuttia niin kovaa kun lähtee.

Aikaisempina vuosina olen ajanut vastaavan testin Wattbikella joko edellisen työnantajani kuntosalilla Sanomatalossa tai Pirkkolassa. Näillä kerroilla testi on toiminut jonkinlaisena pyöräkunnon mittarina, kun itse harjoittelussa en juurikaan ole päässyt watteja hyödyntämään. Jonkin verran olen ajellut Wattbikella, mutta useimmat pyörätreenit on aikaisempinakin talvina tullut ajeltua omassa saunassa, jonne olemme tehneet pienen kipukellarin. Traineri on meillä ihan perusmalli (Tacx Satori), siinä ei ole mitään viihdyttäviä elementtejä.

Nyt kun omassa pyörässä on wattimittari, testin ajamisen logistiikka helpottui heti ja mikä tärkeintä, pystyn ajamaan kaikki traineritreenitkin "oikeilla" tehoilla. Kun nyt tässä vajaan vuoden opettelen ajamaan tehomittarin kanssa, pystyn toivottavasti myös ensi kesän kilpailuissa ajamaan fiksusti.

Pete ajoi testin ensin, ja lainasi siihen mun kampea, joka mahtui pyörimään Feltissä takajarrun irrotuksen jälkeen. Saunassa ajaessahan takajarrua ei onneksi tarvitsekaan. Pete on tilannut omaan pyöräänsä polkimessa olevan BePro-mittarin ja nyt vaan odotellaan, että sellainen tulisi saataville. 

Kun vihdoin tuli mun vuoro ajella, ei siinä auttanut enää muu kuin laittaa ikkuna kunnolla auki ja alkaa polkea. Triathlonpyörän selässä en noin kolmeen kuukauteen ollut ehtinytkään istua. Senkin olin jo unohtanut, että takavaihteet kaipaisivat hienosäätöä. Pari toimivaa komboa onneksi löytyi. 

Ei sitä lämppääkään voi iankaiken ajaa, vaikka mieli olisi kyllä tehnyt. Noin 25 minuutin pyörittelyn ja yhden vähän kovemman setin jälkeen piti laittaa uusi kierros käyntiin ja alkaa polkea vähän enemmän tosissaan. Jaoin ajan neljään viiden minuutin blokkiin. Viittä seuraavaa minuuttia on jotenkin helpompi ajatella kuin kahtakymmentä.

Testi oli just niin kamala kuin muistinkin. Minuutit kuluivat hitaasti ja loppua kohden watteja oli yhä vaikeampi pitää yllä vaikka kuinka yritin jaksaa jaksaa. Sykkeet huitelivat vaikka miten korkealla, ja kadenssi meni vastakkaiseen suuntaan, alaspäin. Koko ajan piti keskittyä, ja siinä auttoi musiikki. Michael Jacksonin Thriller tuli just hyvään kohtaan.

Garmin näyttää 3 sekunnin, 30 sekunnin ja koko kierroksen keskiwatit. Näistä minulle käyttökelpoisin oli 30 sekunnin lukema, kolmen sekunnin watit vaihtelivat niin vinhasti. Huomasin myös sen, että sain watit nousemaan aina, kun keskityin nimenomaan vasemman jalan pyörittämiseen (Stages-kampi on vasemmalla). Viimeisten minuuttien aikana keskityin eniten kadenssiin. Yritin pitää se 90:n paremmalla puolella, jolloin watitkin pysyivät suunnilleen aikaisemmalla tasolla.

Stravan dataa 20 minuutin testistä.

Tehot jäivät kyllä melko paljon aikaisemmissa testeissä ajamistani lukemista, mutta tulipahan nyt ajettua pohjat tällä pyörällä ja mittarilla. Eilen 20 minuutin testin keskiwatit olivat 154, keskisyke 167 ja -kadenssi 91. Posket olivat punaiset koko loppuillan, onneksi sen sai viettää kotisohvalla.

Watteja ja muuta dataa

Ostettuani wattimittarin aloin miettiä, mistä tehodatan kätevimmin näkisin ajaessa. Tähän saakka olen pitänyt Suunnon Ambit2 S -sykemittaria ranteessa myös pyöräillessä, ja siinä on kyllä ollut se hankaluus, että kättä pitää kääntää nähdäkseen sykkeen, kadenssin ym. tiedot.

Kirjoitin tästä pohdinnasta noin viikko sitten, ja kas, bloggauksen ansiosta sainkin ostettua Jupikselta käytetyn Garmin Edge 500 -mittarin. Se on kooltaan melko pieni, ja kiinnittyy kätevästi aika-ajotankoon. Koska haluan nähdä siinä helposti silmien alla myös sykedatan, piti sykevyö vaihtaa. Suunnon vyö on ANT ilman plussaa, joten sen tilalle piti ostaa Garminin ANT+ -sykevyö. Siitä siirtyy data sekä Suunnon kelloon että Garminin mittariin.

Pyörälenkeille taitaa jatkossa riittää vain tuo Garminin laite. Kisoissa näen pyöräosuuden datat Garminista ja juoksuosuuden vauhdit Suunnon kellosta, molempia siis tarvitaan. Nyt täytyy vielä miettiä, missä jatkossa pidän yllä kaikkia harjoitustietoja. Minulla on nyt käytössä sekä Movescount että Garmin Connect, joista treenit siirtyvät Stravaan. (Garmin Connect íntegraatio on tosin vielä testaamatta). Parin aikaisemman vuoden treenitiedot ovat ehkä tallella Polarin palvelussa niiltä ajoilta kun vielä Polarin mittaria käytin.

Kätevintä olisi, jos kaikki olisi Stravassa. Siinä on vain se hankaluus, etteivät kuntosali- tai halliuintitreenit siirry Stravaan Movescountista automaattisesti, ja avovesiuintidatakin siirtyy virheellisesti. Uintien kestot lyhentyvät siirrossa vain muutamiksi sekunneiksi. Täytyy vähän selvitellä, auttaisiko siihen uusi sykemittari. Nykyisen kelloni ostin 2,5 vuotta sitten, ja ainakin toistaiseksi olen ajatellut odotella uutta Ambit nelosta. En kyllä tiedä, kuinka pitkä tästä odotuksesta oikein on tulossa.

Aamulla kävimme uimassa Märskyssä, ja nyt illemmalla on ohjelmassa FTP-testi, ekaa kertaa omalla pyörällä. Siinä ajetaan alkulämmittelyjen jälkeen 20 minuuttia niin kovaa kuin jaksaa. Testin perusteella on sitten helpompi ajella talven traineritreenit oikeilla tehoalueilla.

Sain Garminin ja Stages-kammen paritettua ongelmitta, ja onnistuin samantien myös mittarin kalibroinnissa. Kuulostaa hienolta, mutta käytännössä pari napin painallusta riitti.

Kerrankin oli muuten helppo laittaa trainerirengas alle, kun se oli jo valmiiksi omalla vanteellaan. Ihanan vaivatonta! Sekin pieni plussa tässä kaikessa laitevenkslauksessa on, että voin siirtää kadenssianturin triathlonpyörästä maastopyörään, ja näen jatkossa aina silläkin ajaessani kadenssin. Kehitys kehittyy.

Noviisi kuntosalilla

Parin viime viikon aikana harjoitusohjelmassa oli kuntosali mainittu jopa kolme (3!) kertaa. Niinpä Esport Mankkaa Express on tullut jo kovin tutuksi paikaksi. Siellä tuntuu käyvän porukkaa laidasta laitaan, mikä on kiva juttu. Melko täyttä siellä kyllä on, etenkin arki-iltoina, mutta toistaiseksi treenin tekeminen on onnistunut ihan kohtuullisesti eikä ole liiemmin tarvinnut odotella. 

Useimmiten kuljen salimatkan (2,5 km) autolla, koska kotiinpäin tullessa vieressä olevassa Supparissa on niin helppo käydä ruokaostoksilla. Toki tuo pätkä olisi pituudeltaan paljon sopivampi pyöräilyyn, juoksuun tai kävelyyn. Tylsä se tosin on kuin mikä, suoraa baanaa pari kilometriä ja melkoisen paljon autoliikennettä korvan juuressa.

Saliohjelmassa on lämmittelyliikkeiden ohella mm. kyykkyä painon kera, yksi palloliike takareisille ja pakaroille, punnerruksia maassa ja TRX:llä, pystypunnerrus painoilla ja ylätalja sekä henkilökohtainen suosikkini, jossa kevyt tanko olkapäillä noustaan vuorojaloin boksille ja nostetaan toinen polvi rivakasti ylös. 

Ohjelma on tullut jo niin tutuksi, että teen sen uilkomuistista. Ensi viikolla tapaamme taas PT:n, jonka kanssa katsotaan, että kaikki liikkeet tehdään oikein ja varmaan päivitetään vähän niitä painojakin. Olen kyllä huomannut, että helposti alan kiemurrella esim. pystypunnerruksessa, jos käsipainot ovat liian suuret. Kiemurtelun jälkeen on taas selkä kipeä, joten pyrin välttämään sitä. 

Kerran ollessani salilla yksin  kokeilin treenata kuulokkeet korvilla, mutta se ei kyllä tuntunut oikein hyvältä. Kai minusta sitten vain on kiva kuulla, mitä ympärillä tapahtuu. En halua eristäytyä ympäristöstä omaan kuplaani. Toistaiseksi kuulokkeet tuntuvat olevan paikallaan vain traineritreeneissä.

Useimmiten onnistumme järkkäämään aikataulumme Peten kanssa niin, että voimme mennä salille yhdessä. On se kyllä ehkä vähän ylisöpöä. kun kyykkäilemmekin samaan tahtiin, mutta menköön! Vaatteet sentään koordinoimme niin, ettei samoja kisa- tai finisher-paitoja ole salilla päällä.

Yleensä reilu tunti riittää salitreenin tekemiseen. Puolison mukanaolosta tulee treeniin vain noin viisi minuuttia lisäkestoa. Tulostakin voi ehkä jo pian alkaa tulla. Ainakin viime viikolla yhdellä lyhyellä juoksulenkillä tuntui ihan siltä, että jaloissa olisi enemmän voimaa kuin aikaisemmin. Onkohan se edes mahdollista näin lyhyen treenirupeaman jälkeen? Ainakin painoa on tullut lisää, mutta se tuskin on lihasta ja voi johtua ihan herkuttelustakin.

Stages-wattimittariostoksilla

Pikkuhiljaa on mieleen hiipinyt ajatus wattimittarista ja sen avulla saatavista hyödyistä pyöräharjoittelussa. Uusia, halvempia mittareita on tullut markkinoille ja päätös mittarien hankinnasta oli lopulta melko helppo tehdä. Pete on hoitanut meidän perheessä nämä pohdinnat niin hienosti, että jokin aika sitten tilasimme meille molemmille Stages-kammet Toni & Toni -pyöräliikkeestä.

Vihdoin viime viikolla saimme viestin, että kammet ovat saapuneet, ja menin eilen metrolla suoraan töistä Kalasatamaan. Pete kävi hakemassa pyörät mukaan kotoa ja tuli samaan paikkaan autolla. Vähän piti kai pumpata ilmaakin renkaisiin, kun ei kummallakaan pyörällä ole ajettu metriäkään Kööpenhaminan kisan jälkeen...

Ostimme kammet asennuksineen, kun Peten pyörään oli tiedossa vähän enemmän jumppaa. Minun pyörääni asennus kävi helposti, sillä viime keväänä ostamiini Shimano 105 -kompaktikampiin Stages-kampi meni ihan simppelisti ruuvaamalla paikalleen. Kampi on vain vasemmalla puolella ja mittaa tehoa vain toiselta puolelta.

Cannondale Sliceen kampi meni paikalleen ilman mitään kommervenkkejä.

Peten pyörään piti vaihtaa myös eturattaat ja keskiö, ja siinä vierähti vähän enemmän aikaa. Kun sitä kampea sitten päästiin laittamaan paikalleen, huomattiinkin ettei se sovi pyörimään takajarrun vuoksi, se kun sattuu juuri siihen Stages-mötikän kohdalle. Melko kiperä juttu, jota yritettiin ratkaista miettimällä uutta paikkaa takajarrulle (ei onnistunut) ja uutta jarrua (ei löytynyt kapeampaa). Niinpä Peten kannalta ilta päättyi "abysmaaliseen pettymykseen". Uudet kammet eivät paljon lohduttaneet, kun itse pääasia, tehon mittaaminen, jäi toistaiseksi ratkaisematta.

Petrin Feltissä ei Stages-kampi mahdu millään pyörimään

Noh, minulla on kaikki hyvin ja trainerikausi voi pian alkaa. Uskon, että trainerillakin ajamiseen tulee wattimittarin kanssa lisää mielekkyyttä. Konffasin jo Suunto Ambit2 S- sykemittariinkin yhden näytön tälle wattihommalle (teho 3s/kadenssi/syke). Koko talvi on aikaa sitä opetella, ja on kiva ettei enää tarvitse FTP-testiäkään varten lähteä Pirkkolaan ajamaan Wattbikella.

Vielä en ole mittaria sen kummemmin testannut. Pitää ensin vaihtaa pyörään taakse trainerirengas ja miettiä sykemittarille hyvä paikka. Watit ja kadenssi olisi kiva nähdä koko ajan, ja ranteessa se ei oikein onnistu. Ehkä joku viritelmä kellolle aika-ajotankojen väliin olisi hyvä? Stages-mittari pitää myös kalibroida. Siinäkin on varmaan vähän opeteltavaa ekalle traineriajelulle.

Sellaiset merkit ovat ilmassa, että Petekin kyllä löytää jonkun hyvän ratkaisun ja ajelee pian wateilla hänkin.

Viikon treenitauko

Maratonin jälkeen tuntui, että pieni treenitauko voisi olla paikallaan. Kun vielä osteopaattikin suositteli jumeista vapautetuille kropalle kokonaista viikkoa ilman varsinaista treeniä, päätin kokeilla. En käynyt viikkoon edes uimassa tai ajanut pyörällä töihin. Ironmaninkaan jälkeen en ollut kokonaista viikkoa liikkumatta, ja nyt päätin kärsivällisesti kokeilla.

Ihan mukava viikkohan se oli, ja siihen vähemmän liikkuvaankin elämään oli helppo sukeltaa, ainakin vain viikoksi. Ehdin hakea talvivaatteet varastosta, siivoilla, leipoa herkkuja ja katsoa aika monta jaksoa Downton Abbeya Netflixistä. Poikaakin ehdin käydä tervehtimässä yhtenä arki-iltana Santahaminassa. 

Sunnuntaina Peten lähtiessä maastopyörälenkille alkoi vihdoin olla sellainen fiilis, että olisin ehkä sittenkin halunnut lähteä mukaan. Sitä fiilistä olinkin oikeastaan koko viikon odottanut; että tekisi mieli alkaa taas treenata eikä vaan lepäillä sohvalla. Maltoin kuitenkin mieleni, jotta tuli koko viikko otettua rennommin liikuntojen suhteen.

Heti maanantaina otin sitten härkää sarvista ja lähdin töihin pyörällä. Liian kauan oli ilmeisesti treenitaukoa ollut, kun rutiinini pettivät pahasti ja unohdin lukon kotiin. Ei auttanut muu kuin kantaa pyörää kolmanteen kerrokseen, jossa se oli varmassa tallessa selkäni takana koko päivän. Illalla kävin vielä salilla. Tänään keskiviikkona ovatkin lihakset olleet vähän kipeät, mutta ehkä viikon toinen ja toiseksi viimeinen salitreeni tuo lihaskipuihin vähän helpotusta. Kokeilen ainakin. 

Kävin kampaajalla joitakin viikkoja sitten ja leikkautin kolmisen vuotta kasvattamani hiukset taas lyhyiksi. En ole oikeastaan koskaan jaksanut väkertää hiuksia, ja vähän pitempinäkin pidin niitä aina laiskasti ponnarilla. Ensimmäisellä kerralla kampaaja ei ilmeisesti uskaltanut leikata niitä ihan niin lyhyiksi kuin olisin toivonut, ja tänään löytyi onneksi vähän rohkeampi kampaaja. Olin tallentanut Pinterestiin joitakin kuvia malliksi, ja nyt sain sen mitä halusinkin. Nyt hiukset tuntuvat taas omimmilta ja ovat mukavan helppohoitoiset. 

Maratonmietteitä ja kuvia Kaarinasta

Kun ajoimme sunnuntaina mökiltä kotiin, Pete yllätti minut autossa sanomalla että tietää miltä minusta tuntuu. Olin varmaan ollut normaalia pidempään hiljaa ja istunut normaaliin tylyyn tyyliini kädet puuskassa etupenkillä. Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppii toista ihmistä jonkin verran jo lukemaan.

Kysymys oli tietenkin hieman odotusten alle menneen lauantaisen maratonin jälkifiiliksistä; toisaalta olin iloinen, kun pystyin taas sen koko matkan juoksemaan, toisaalta taas harmitti kun aikatavoite jä kymmenen minuutin päähän. Ristiriitaiset fiilikset siis, mutta ehkä kuitenkin painotus aavistuksen verran jälkimmäisessä.

Vähän hölmöähän se on tällaisen kuntoilijan mieltään loppuajasta pahoittaa; juuri ketään muuta kuin minua ei loppuaikani voisi edes vähempää kiinnostaa. Itselle se kehittyminen tuntuu kuitenkin tärkeältä ja aika on lahjomaton mittari. Eikä ole kiva edes hiljaa sisäisesti miettiä mitään selityksiä. Loppuaika on loppuaika.

On tietysti epärealistista ajatella, että aina onnistuisi tekemään ennätysjuoksun. Silti se on kyllä ainakin minulla useimmiten tavoitteena, varsinkin noin pitkällä matkalla joita harvemmin pääsee juoksemaan. 

Alkumatkasta, kun on vielä takki päällä ja hanskatkin kädessä.

Maalaismaisemassa ja näköjään herraseurassa.

Stravasta saa aika kuvaavan ja informatiivisen graafin juoksukisoista. Siinä näkyy hyvin, miten alussa vauhti pysyi hyvänä ja pysähdykset huollossa lyhyinä. Matkan edetessä vauhti hiipui, ja huoltopysähdykset pitenivät pitenemistään. Tähän vaikutti tietysti myös se, että kahdella viimeisellä kierroksella otin Cokista ja silloin piti siis avata pullo, löytää pari mukia ja kaataa juoma mukeihin. Varmasti tuli käveltyäkin pitempään, mutta ei koskaan viimeisen roskiksen ohi.

Klikkaa isommaksi!

Ensimmäinen kilsa näyttäisi olleen nopein, hitain oli puolestaan toiseksi viimeisen huoltopisteen jälkeen. Syke ei näy yllä, mutta oli laskusuunnassa loppua kohden. Näin jälkikäteen on niin helppo ajatella, että miksen vaan juossut kovempaa, yrittänyt enemmän. Kisapäivänä sitä kuitenkin tekee vain sen, mihin sinä päivänä pystyy. 

Pete sai kuvasta päätellen hienon raaston päälle loppusuoralla:

Alla olin parin metrin päässä maalista. Aina sitä maaliintuloa kannattaa tuulettaa, vaikkei ihan sitä saanutkaan mitä lähti hakemaan. Mietin jo, että teenkö kärrynpyörän, mutta täytyy varmaan kokeilla sitä ensin jonkun pitemmän lenkin lopuksi. 

Maanantai-aamuna pääsin vihdoin osteopaatin käsittelyyn. Pahimmat jumit laukesivat, ja nyt on jo ihan erilainen olo.  Lantion alueen lihakset olivat kuulemma ihan ennätysjumissa, mikä maratonin jälkeen konkretisoitui esimerkiksi niin, että minulla oli olkapääkin kipeä. Jos ei tukea tule lantiosta, kroppa hakee sitä sitten muualta eli tässä tapauksessa ylävartalosta. Ei ihme että tuntui meno jäykältä!

Kuvat kopioin Kaarinan Syysmaratonin verkkosivuilta. Kiitos tapahtuman kuvaajille Miska Koivumäki, Aki Sahlström ja Tomi Junnila!

Kaarinan syysmaraton 24.10.2015

Osallistuin tänään Kaarinan syysmaratonille. Kisa oli sympaattisen kyläkisan oloinen hyvin järjestetty tapahtuma. Se järjestettiin tänä vuonna jo viidennen kerran ja käsittääkseni osallistujaennätyskin syntyi.

Eilen ajoimme Peten kanssa Suomusjärvelle mökille yöksi. Matkalla kävimme hankkimassa tankkausnamit. Tällä kertaa valitsin pussiin vain jelly beansejä. Niitä söin illalla telkkaria katsellessa.

Kaarinassa järjestelyt toimivat hienosti, kun kymmenen maissa haimme juoksunumerot. Mokasimme omien juomien kanssa, kun toimme ne myöhässä. Onneksi ystävällinen toimitsija lupasi viedä isot Cokis-pullomme pyörällä oikeisiin paikkoihin ennen kisaa.

Vähän verrasinkin ennen lähtöä. Oli vähän pehmeä olo, mutta lähtöpaikalla ryhmittäydyin kuitenkin 4.15 jäniksen eteen. Ekan kierroksen pystyinkin juoksemaan suunnilleen tavoitevauhtia (5:50 min/km) maratonidolini Hannan kanssa, mutta sitten oli pakko vähän hidastaa. Takin ja hanskat heitin maalin lähellä olevan huoltopaikan taakse.

Kahdeksantoista kilsan kohdalla sain pistoksen kylkeen. Pelästyin jo, että selkä kramppaa, mutta kun hidastin vauhtia entisestään, pistos väistyi. Puolimatkassa aikaa oli mennyt 2.05 ja osia, ja mietin että jos tätä vauhtia jaksan loppuun asti, olen lähellä ennätystä.

Mutt enhän minä jaksanut. Jalat, etenkin takareidet ja pohkeet alkoivat tuntua ihan pökkelöiltä ja juoksusta oli rentous kaukana. 26 kilsan kohdalla vaihdoin geelit ja veden Cokikseen. Meillä oli siis Peten kanssa huoltopaikoilla yhteiset 1,5 litran pullot ja kun sitä kaatelin kahteen mukiin, toimitsijat välittivät  minulle terveiset  rakkaalta aviomieheltäni. Se ilahdutti kovasti, kun alkoi olla jo puurtamisen fiilistä ilmassa.

Cokis maistui tosi hyvältä, eikä enää tehnyt mieli vaihtaa takaisin geeleihin. Energia riitti, mutta jalat eivät tuntuneet toimivan. 4.15 -jänis meni ohi porukoineen kolmannella kierroksella. Minulla alkoi mennä yhä enemmän aikaa huoltopisteillä.

Viimeiselle kierrokselle oli kuitenkin kiva lähteä, kun sillä pystyi jo miettimään, että nyt vikan kerran tämä ylämäki, alamäki tai huoltopaikka. Toimitsijat kannustivat tosi kivasti, muuten porukkaa ei juurikaan ollut radan varrella maalialuetta lukuunottamatta. Tosin ne yksittäiset pienet porukat, jotka maratonia olivat tulleet katsomaan, kannustivat kyllä villisti.

Viimeisellä kierroksella askel oli jo melkoista töpöttelyä. Aika yksin juoksin, ja se sopi minulle hyvin. Pikkuhiljaa kilsat kertyivät ja ihan loppumetreillä kramppasi vasemman jalan pohkeen vierestä joku pieni lihas. Kramppi onneksi laukesi nopeasti, ja pystyin ottamaan pienen loppukirin maaliin, jossa minua odotti oman ennätyksensä (3.51:27) juossut Pete. Minun loppuaikani tänään oli 4.19:49.

Tässä ollaan just menossa suihkuun juoksun jälkeen:

Reitti oli kiva, vaikka ei kuitenkaan ihan niin tasainen kuin odotin. Aika paljon oli sellaista lievää ylä- ja alamäkeä, jonka väsyneenä kyllä huomasi. Tykkään maratonilla juosta saman reitin useampaan kertaan, kun tiedän mitä tuleman pitää. Sää oli todella upea ja järjestelyt toimivat hienosti. Hieno loppusyksyn juoksutapahtuma siis, voin suositella!

Kisakeskuksena toimineessa Kaarinan lukiossa oli suihkut ja lämmintä vettä riitti meille vähän hitaammillekin maratoonareille. Hernekeittoakin olisi ollut tarjolla, mutta nälkää piti vähän odotella. Suihkun jälkeen kävimme Turussa syömässä ja kaupassa. Takareidet, pohkeet ja alaselkä ovat nyt niin kipeät, että kävely on todella hidasta.

Huomenna sunnuntaina vähän palautellaan lyhyellä pyörällä ja heti maanantai-aamuna pääsen onneksi osteopaatin käsittelyyn. Sitä olen odottanut jo useamman viikon. 

Odotettavissa lauantaina

Kaarinan syysmaratonille ilmoittautuessa piti ilmoittaa aikaisemmin juostujen maratonien määrä. Meillä oli niistä Peten kanssa vähän erimielisyyttä, koska hän laski mukaan myös Ironmanilla juostut maratonit ja minusta se oli väärin. Koska hän kuitenkin hoiti ja myös maksoi osallistumiseni, aikaisempia maratoneja laitettiin minulle juostuksi kolme.

Sain yksi päivä itseni kiinni sellaisestakin ajatuksesta, että enhän minä ole juossut maratonille valmistautuessani edes yhtä pitkää lenkkiä. Sitten muistin, että juoksinhan mä siellä Köpiksessä kuitenkin sen 42 kilsaa. Jotenkin se tuntui niin erilaiselta juoksulta kuin normaali katumaraton, että pääsi lipsahtamaan mielestä. 

Nyt reilun kuukauden aikana juoksukilsoja on tullut ihan kohtuullisesti, joten luottavaisin mielin olen lähdössä matkaan, vaikka selkä on edelleenkin pienoisessa jumissa. Pisimmät juoksulenkit Köpiksen jälkeen ovat olleet 17-19 kilsan pituisia. Uskon pääseväni maaliin, ja tavoittelen parin minuutin ennätysparannusta eli vähän reilua neljän tunnin aikaa. Lähden juoksemaan kellon mukaan suunnilleen 5:50-kilsavauhtia ja katson miten pitkälle sillä pötkitään. Jos maaliin saakka, voisi tulla uusi enkka. Jos ei, tulee kokemusta.

Lauantaiksi on Kaarinaan luvattu ihan kivaa keliä, 8-10 astetta ja puolipilvistä. Päälle meinaan laittaa puolipitkät mustat ikivanhat trikoot, valkoisen paljettihameen (!), pitkähihaisen mustan paidan ja lyhythihaisen harmaan paidan. Ainakin lähdössä on päällä vielä ohuenohut valkoinen juoksutakki, jonka saa taiteltua pieneksi mytyksi juostessa, jos tulee kuuma. Päähän laitan varmaan lippiksen ja jalkoihin kuluneet Newtonit. Ja onhan minulla mukana tietysti myös suosikkiasuste, oma aviomies Pete, joka myös starttaa maratonille.

Tällä kertaa ajattelin kokeilla tankkausta normiruualla. Yritän siis tänään ja huomenna syödä normaalia enemmän. Aikaisemmin olen tankannut pitkiin suorituksiin sekoittamalla maltodekstriinijauhetta mehuun, mutta se on joskus saanut vatsani hieman sekaisin. Voi olla, että huomenna tankkauksen viimeistely vaatii myös hedelmäkarkkeja. 

Maratonilla en aio kantaa mukana juomapulloa mukana, vaan ainoastaan geelejä. Kaarinassa maraton juostaan neljänä reilun kymmenen kilometrin kierroksena. Ensimmäisillä kierroksilla otan geelin ja pari mukia vettä aina huollossa, joita on kolme per kierros. Aika monta geeliä saa siis mukaan pakata. Viimeistä (ja ehkä myös toiseksi viimeisintä) kierrosta varten aion viedä huoltopaikoille omat juomat. Luotan taas Coca-Colan virkistävään vaikutukseen maratonin viimeisillä kilometreillä. 

Kolmen tunnin pyörälenkki

En ole tainnut Köpiksen kisan jälkeen ajaa tripyörälläni metriäkään. Siellä se odottaa portaiden alla kumit tyhjinä trainerikauden alkua. On se sentään pesty kisan jälkeen, mutta muuten on saanut olla aika rauhassa. Wattimittarikin on vielä hankkimatta, vaikka sellaisen itselleni palkinnoksi maaliinpääsystä lupasin.

Maastopyörälle sen sijaan ollut käyttöä aina viikonloppuisin. Jo viitenä sunnuntaina peräkkäin olemme Peten kanssa ajelleet joko mökillä tai täällä Espoossa. Mökkimaisemissakin alkaa kivoja polkuja löytyä, mm. Kiikalan lentokentän ympäristöstä. Siellä ajellaan maastossa ilmeisesti myös moottoripyörillä, mutta kyllä sinne ihan fillarillakin mahtuu. Meillä on edelleen auton katolla pyörätelineet näitä mökkireissuja varten, vaikka tytär aina välillä kyseleekin, että koska ne oikein otetaan pois. Häntä ilmeisesti häiritsee telineistä kovemmissa vauhdeissa kuuluva ujellus.

Espoossa ollessamme ajamme yleensä Nuuksioon, ja sielläkin alkaa jo lempipolkuja olla. Viime sunnuntaina Nuuksiossa ajoimme sattumalta Nouxtreme-maastojuoksun reitin poikki juuri yhden huoltopaikan kohdalla. Näin kauempaa ensimmäiseksi huoltopaikan ensivasteauton, ja luulin jo sen joitakin viikkoja sitten kadonneen naisen löytyneen, mutta auto olikin siellä juoksijoita varten. Niin paljon porukkaa pyöri metsässä karttoineen, että osa oli varmasti etsintäpuuhissa. Hienoa, että vapaaehtoisia löytyy.

Tänään ajoimme ensin Pirttimäkeen ja sieltä Luukkiin. Vaikka pikkuhiljaa olenkin tullut rohkeammaksi ajajaksi myös poluilla, on tuolla reitillä aika monta paikkaa, joissa meni tunkkailuksi. Kiviä, juuria, mutaa ja kiviä - kivaa! Tai niin ainakin yritin ajatella. Luukista käännyin takaisin ja ajoin suorinta reittiä kotiin, kun Pete ja ystävämme Mikko jatkoivat edelleen Salmeen ja Solvallaan Reitti 2000:a pitkin.

Kotona olin taas tosi iloinen pikkuruisesta pihasta, vesiletkusta ja pyörätelineestä, johon pyörän saa hyvin kiinni pesun ajaksi.

Selkä jumissa, viikko maratoniin

Ironman-kisan jälkeen aloitimme uuden valmentajan etsinnän laittamalla viestiä Lemmettylän Teemulle. Joitakin viestejä siinä vaihdeltiin ja muutaman päivän harkittuaan Teemu lupautui hommaan. Jee! Tapasimme syyskuun puolivälissä, ja siinä tavoitteista jutustellessamme Teemu kysäisi, että mitäs jos juoksisitte maratonin vielä tänä vuonna. No tuumasta toimeen ja kalenteria selailemaan. Päädyimme valitsemaan ajankohdaksi 24.10. ja paikaksi Kaarinan.

Reilut neljä viikkoa on treeniohjelmassa ollut melko paljon juoksua. Lisääntynyt juoksumäärä on pikkuhiljaa saanut selän jumiutumaan niin, että tällä viikolla piti yksi juoksutreeni vaihtaa vesijuoksuksi. Melko huono vaihtokauppa, jos minulta kysytään, mutta minkäs teet. Tapiolan uimahalli avataan vasta 6.11., joten Mäkelänrinteeseen saakka piti ajella.

Viime sunnuntaina kävimme pitkällä maastopyörälenkillä, ja lähtö oli Leppävaarasta. Siinä seuraa odotellessamme fiilistelimme sitä, miten mahtavaa on, että vajaan vartin pyörämatkan päähän avataan tammikuussa peruskorjattu, laajennettu uimahalli ja ensi kesänä myös maauimala. Ulkoaltaassa oli jo vettä ja ratoja kaikkiaan kymmenen!

Nyt syksyllä tuli treeniohjelmaan sellainenkin muutos, että vaihdoimme kuntopiirin salitreeniin. Se vähän harmitti, sillä kuntopiiriin on ollut aina kiva mennä ja treenaamisen lomassa on tavannut mukavia tyyppejä. Toisaalta nyt vapautui perjantai-ilta muulle treenille ja tuli vähän lisää väljyyttä kalenteriin.

Salihommat aloitimme uudessa Mankkaa Esport Expressissä, johon on meiltä vain muutaman kilsan matka. Ostimme salille samantien vuoden kortit ja kolme PT-tapaamista. Pari kertaa olemme siellä nyt ehtineet käydä, ja ihan hyvin olemme mahtuneet tekemään omat muuvimme. Salin parvella on juoksumattoja, kuntopyöriä ja soutulaitteita, joilla hikoillessa voi seurailla viereisen Turuntien liikennettä.

Vähän jännittää lähteä juoksemaan maratonia. Ennätys olisi kiva yllätys, joten toivon pystyväni juoksemaan kovempaa kuin vuosi sitten Rantamaratonilla, jolloin loppuaika oli 4.11. Neljän tunnin haamuraja taitaa olla vähän liian kaukana, kun siihen vaadittava kilsavauhti 5:40 on ainakin toistaiseksi lenkeillä tuntunut melko kovalta.