Hitaasti mutta varmasti

Jo muutaman päivän olen pitänyt kiinni vähintään kolmen kilsan kävelystä. Yleensä lähden töistä kotiin junalla, ja kävelen kotiin Leppävaarasta. Enää ei ole niin tulenpalava kiire viideksi kotiin laittamaan ruokaa, kun Pete tekee usein kotona töitä ja lapsistakin on kuin varkaan tullut jo teinejä. Puolen tunnin kävelyn aikana ei ainakaan näillä keleillä tule edes hiki, ja on kiva jättää työasiat mielestä ja siirtyä vähitellen kotimoodiin.

Se kyllä vähän harmittaa, että työmatkapyöräily on tammi-helmikuussa jäänyt vain yhteen kertaan. On vaan ollut niin kylmä, liukasta, paljon lunta ja monta muutakin tekosyytä olla ajamatta. Jotenkin se bussilla meno on nyt vaan ollut paljon helpompaa.

Koulujen hiihtolomat ovat taas käsillä täällä etelässä. Lähdemme perjantaina anivarhain Kanarialle. Ainakin pyöräilyä, uintia ja retkeilyä on suunnitelmissa koko viikoksi. Lapsillekin on sattumalta samassa hotellissa tuttua seuraa. Jotain uutta kampettakin piti matkaa varten hankkia; nimittäin värilliset uimalasit vahvuuksilla.On sitten kivempi uida ulkona auringonpaisteessa, kun ei aurinko paista silmiin!

Maanantaina kävin osteopaatilla. Samanlaista heiluttelua, painelua ja nitkuttelua se oli kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lantio on edelleen vinossa, ja nyt uutena havaintona lantion koukistajat jumissa. Osteopaatti kehotti välttämään istumaannousuja ja venyttelemään paremmin. Juoksua hän ei ihan kategorisesti kieltänyt, kehotti vain aloittamaan varovasti vaikkapa kahden kilsan lenkillä ja kuuntelemaan kehoa. Nyt kun lantio on vinossa, toinen puoli rasittuu enemmän. Yritän tehdä työtä käskettyä, vaikka juuri se oman kehon kuunteleminen on minulle todella vaikeaa. Pitää kai yrittää opetella. Tähänkin mennessä kivut ovat usein tulleet vasta liikunnan jälkeen, ja silloin on aina liian myöhäistä.


Tällä viikolla olen ihan normiliikuntavauhdissa; tunti per päivä. Eilen se oli pilatesta ja tänään trainerilla ajoa.