Norseman 2019 huoltotiimin näkökulmasta

Olipas mahtavaa päästä kokemaan Norseman huoltotiimin näkökulmasta. Kisapäivä kesti meillä lähes 24 tuntia, joten kyllä siihen monenmoista mahtui.  Kerron tässä kirjoituksessa vähän siitä, miten kisapäivä ja muutama sitä edeltävä päivä meiltä lopulta sujui.

Lensimme Osloon keskiviikkona ja ajoimme vuokra-autolla samantien Eidfjordiin. Kone myöhästyi ja vuokra-auton saaminen kesti, mutta kaikkien viivästystenkin jälkeen olimme perillä kahdeksan maissa illalla. Auto oli ihan hieno Volvo, jota poikamme ajoi riemumielin ja johon mahduimme hyvin kaikkien kapsäkkiemme kanssa. Auton piti olla aika iso, koska kisapäivänä sinne pitäisi mahtua kaikkien kolmen tavarat ja lisäksi myös pyörä.

Hyvissä käsissä.

Olin tehnyt huoltotiimille oman kisasuunnitelman, eikä torstaille oltu merkitty oikeastaan muuta kuin ilmoittautuminen. Pete lähti aamulla pyörälenkille ja minä kävin uimassa Eidfjordissa. Se oli ihan mahtava kokemus: vuono oli tyyni ja aurinko nousi vuonon takaa.  Vesi tuntui kylmemmältä kuin seuraavan päivän Social swimissä, piti laittaa kaksi uimalakkia ja välillä uida selkää, kun kylmä vesi tuntui otsassa. 

Petri kirjoitti nimensä Norseman-lakanaan.

Perjantaina kalenterissa oli sen yhteisen uintitreenin (Social swim) lisäksi vain pakollinen kisainfo ja tavaroiden pakkaamista autoon. Kisainfossa ei tullut meille Athlete Guiden lukeneille mitään uutta (paitsi taas joku uusi fiilistelyvideo), mutta olihan se hyvä tilaisuus nähdä kaikki kilpailijat ja heidän huoltotiiminsä. Kaikki mahduimme paikallisen urheilutalon isoon saliin.

Kisainfossa.

Support-hommissa

Auto ja Petrin Support-tiimi

Auton konepeltiin ja takalasiin piti kiinnittää näkyvät keltaiset tarrat. Jos liikenteessä tötöili, esimerkiksi pysäköi reitin varrella niin, ettei auto ollut kokonaan valkoisten viivojen ulkopuolella, kilpailijaa rankaistaisiin muutaman minuutin pakollisella pysähtymisellä.

Kisa-aamuna pyörien check-in alkoi klo 2:45. Me kaikki heräsimme siis jo pikkutunneilla, ja Peten kanssa lähdimme viemään pyörää ja laittamaan tavaroita paikalleen ensimmäiselle vaihtopaikalle. Lautta lähti laiturista neljältä mukanaan kaikki kilpailijat, jotka päästettäisiin hyppäämään vuonoon 3,8 kilometrin päässä.

Lautta näkyi hotellihuoneen ikkunasta heti herättyämme.

Kun Pete oli lähtenyt lautalle, kävimme Aten kanssa hotellissa aamiaisella. Se olikin päivän rauhallisin hetki. Kisan haasteet konkretisoituivat meille heti ensimmäisessä vaihdossa, kun silmä kovana tarkkailimme vedestä nousevia urheilijoita huomataksemme Petrin.

Ihan suunnitellusti vähän kuuden jälkeen Pete rantautui, ja juoksin hänen perässään huoltopaikalle. Voi että oli vaikea saada päälle pitkähihaista urheilupaitaa! Vessaankin olisi hänen pitänyt päästä, mutta bajamajoja ei vaihtopaikalla ollut. Atelle olin kerrannut, että minulla on vain kaksi muistettavaa asiaa: Peten puhelin (vyötärölläni Spibeltissä) ja vihkisormus (oikeassa keskisormessani) ja molemmat unohdin! Puhelinta ajattelimme tarvittavan siihen, että pystyisimme paikantamaan Peten reitillä ja seuraamaan hänen etenemistään. Pian kuitenkin huomasimme, että pystyimme häntä seuraamaan ihan riittävällä tarkkuudella myös väliajoista. Tosin ihan joka paikassa ei netti lopulta toiminut, mutta melko hyvin pysyimme kärryillä hänen etenemisestään pyöräosuuden aikana.

Alkumatkasta poliisi oli parissa paikassa pysäyttämässä autoja, jotta kilpailijoilla olisi esteetön kulku reitillä. Niinpä meidän lähtiessämme ajamaan oli tunnelien suilla jo jonkin verran ruuhkaa. Koska alkumatkassa on 30 kilometrin nousu, uskoimme kuitenkin ehtivämme ennen Peteä Dyranutiin (36k), jonne olimme sopineet ensimmäisen huollon.

Alkumatkan sumua.

Dyranutin tunnelmaa. 

Pyöräosuudella pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa pysähtyä reilun 30 km välein. Pete ei pyörällä tarvinnut oikeastaan muuta kuin aina uudet pullot urheilujuomaa. Yhdellä pysähdyksellä täydennettiin hieman myös energivarastoja (Gu chews, Nosht protein bites). Yhteensä huoltokeikkoja tuli pyöräosuudella neljä. Ennen kisaa olimme suunnitelleet pysähtyvämme myös viidennen kerran, mutta kun kisainfossa kuulimme, että aikaisempina vuosina jotkut kilpailijat olivat joutuneet odottelemaan juoksuvaihtossa huoltojoukkojaan (ja lenkkareitaan!), jätimme sen väliin, jotta varmasti ehtisimme vaihtoon ennen Peteä.

Jossain vaiheessa kisaa saimme kilpailutoimistosta tekstiviestin, jossa kehotettiin varovaisuuteen liikenteessä, kun rangaistuksia vaarallisesta ajamisesta oli jaettu jo melko paljon. Tuo viesti aiheutti meidänkin autossamme pieniä väristyksiä ja, jos mahdollista, vieläkin kirjaimellisempaa liikennesääntöjen noudattamista.

Rangaistuksia myös jaeltiin. Nämä numerot ehtivät vaihtua pariin kertaan,
kun odottelimme Peteä.

Juoksuvaihdossa meillä olikin jopa aikaa katsella väliaikoja ja ennakoida Peten saapumisaikaa. Kun hän sitten tuli paikalle, vaihto sujui ihan sutjakkaasti. Alunperin olimme suunnitelleet, että Pete ottaisi päälleen juoksuliivin, jossa olisi 1,5 litraa vettä. Suunnitelmasta luovuttiin jo vaihtotilanteessa,  ja huoltostrategia oli pysähtyä parin kilsan välein ja antaa vettä siinä paikan päällä ja mukaan pieni pullo geelin ja veden sekoitusta.

Juoksuosuudella emme sitten oikein muuta enää ehtineetkään tehdä kuin katsoa trippimittaria, etsiä parkkipaikkaa ja sekoitella geeliä ja vettä. Vähemmän tuntui kuitenkin olevan enemmän myös juoksuhuollossa, emmekä osanneet kaivata mitään, mitä ei ollut mukana. Joillain toisilla tiimeillä oli mukanaan mm. sieniä ja vesisankoja viilennykseen. Olin hetken aikaa niistä vähän kateellinen, mutta en enää sen jälkeen kun Pete kertoi, ettei sellaista kaivannut.

Juoksun alku, 25 ensimmäistä tasaista kilsaa,  ei ollut Petelle helppo. Kuulin ehkä jotain sen suuntaista, että "on tämä kovaa hommaa". Tekemisen meininki säilyi kuitenkin vahvana, ja aika pian alkoi näyttää siltä, että hän pääsisi 160 parhaan joukossa mustalle reitille Gaustatoppenin huipulle.

Ja jaksoihan hän. Zombie hillillä, seitsemisen kilometriä pitkässä serpentiininousussa, oli vaikea löytää parkkipaikkaa, joten jättäydyin siinä auton kyydistä noin 28 kilsan kohdalla mukanani vesipullo ja energiaa, jottei huoltoväli venyisi liian pitkäksi. Odottelin vähän aikaa Peteä ja kävelimme yhdessä pari kilometriä. Mäki oli niin jyrkkä, ettei siinä meidän ympärillämme kukaan muukaan juossut.

Atte oli saanut auton parkkiin jonnekin nousun loppuvaiheille. Hyppäsin takaisin kyytiin ja ajoimme etsimään seuraavaa parkkipaikkaa 32,5 kilsan kohdalla olleen cut-offin paikkeille. Se olikin aika haastavaa, kun kaikki paikat olivat autoja täynnä ja liikennettä ohjaamassa alle 10-vuotias tyttö, joka oli liian vaikean tehtävän edessä. Odottelun, peruuttelun ynnä muun sellaisen turhauttavan tekemisen jälkeen löytyi meillekin paikka.

Atte lähti kävellen Peteä vastaan ja käveli hänen kanssaan cut-offiin, jossa kilpailun johtaja kätteli Peten ja toivotteli hänelle hyvää matkaa Gaustatoppenille. Me jäimme Aten kanssa odottelemaan bussia, joka veisi meidät varsinaisen nousun alkuun.

Onnellinen mies lähdössä mustalle reitille.

Tänä vuonna support-tiimi ei saanut olla viimeisessä nousussa kilpailijan edellä ja niinpä taapersimme Peten perässä ne viimeiset viisi kilsaa huipulle. Keli oli loistava ja reitti näkyi selkeästi. Nousuun meni meillä aikaa 1 h 40 min. Nousuprosentti oli 14,4, eli ihan tuntuva. Huoltotiimi palkittiin ylhäällä  alkoholittomalla Gaustatoppen-oluella (Atte) ja vohvelilla (minä).

Norseman Petri ja huoltotiiminsä.

Kilpailijat pääsivät alas vuorelta funikulaarilla, me huoltotiimiläiset kävelimme alas. Tältä siellä näytti:

Kisapäivä oli huoltotiimillekin ikimuistoinen - varmasti  toisaalta stressaavin, mutta myös hienoin päivä pitkään aikaan. Olosuhteet olivat koko päivän erinomaiset, ja kisapäivän tekemiset osuivat koko tiimiltä hienosti lankulle. Maalin lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen pari muutakin huippuhetkeä. Ensimmäinen oli se, kun näimme ensimmäisen kerran Gaustatoppenin huipun jossain juoksureitin varrella. Se näytti olevan vielä todella kaukana ja korkealla. Toinen oli se, kun näin Peten ja poikamme kävelevän Zombie Hillin viimeiset kymmenet metrit yhdessä cut-offiin hyvissä ajoin ennen mustan reitin sulkeutumista. Oli hienoa nähdä, kuinka yksi unelma toteutui ja toinen ehkä alkoi syntyä.

*****

Peten luvalla lisään tähän hänen Facebook-päivityksensä 6.8.2019, koska arvelen, että se saattaa kiinnostaa ja koska se on niin hyvä :)

Osallistuin Norseman extreme-triathloniin 3.8 ja kokemus oli kokonaisuutena huikea. Kirjoittelen tässä laveasti miten Norseman vaikutti harrastamiseen ja miltä tapahtuma kokonaisuutena tuntui, en paljoa kuvaa itse kisapäivän suoritusta koska en usko että se on yleisesti kovin kiinnostavaa.

Sain oikeuden osallistua loppuvuodesta kun paikat arvottiin. Sisässä oli tietääkseni noin 8000 arpaa ja vajaa 300 paikkaa oli jaossa. Osallistuin ensimmäistä kertaa ja heti onnisti. Arpajaisia ennen olin miettinyt että triathlon-harrastuksen vuosikelloon olisi aika tehdä muutos, heinäkuussa puolimatka ja elokuussa Ironman kaava oli toistunut kuusi vuotta peräkkäin ja tämä alkoi jo kyllästyttää. Ironman on pääosin hieno systeemi, mutta uusia kokemuksia se ei enää tuntunut minulle tarjoavan ja pyrkimys parantaa omaa Ironman-aikaa vuosi vuoden jälkeen tuntui yksitoikkoiselta. Halusin siis uusia tuulia, ja olin jo ilmottautunut NUTS Karhunkierrokseen 80 km reitille muutoksen aikaansaamiseksi.

Kun arpajaisvoitto tuli niin triathlon-harjoittelun aito motivaatio löytyi välittömästi uudelleen. Arvioin, että kovalla treenillä saisin itseni mustan paidan edellyttämään kuntoon. Ajattelin myös että ennätys Tallinnan Ironmanilla 10:46 ei välttämättä olisi riittävä kuntotaso (Tallinnan pyöräreitti on aivan sikamaisen nopea). Norsemanin musta paita minulle toimi paljon suurempana motivaattorina kuin oman Ironman-ennätyksen parantaminen.

Tunsin myös jonkinlaista velvollisuudentuntoa siten, että kun Norseman-paikka tulee niin sinne ei mennä puolivaloilla ja leväperäisellä treenillä viemään paikkaa joltain muulta joka olisi treenannut paikan arvoisesti. Tiedän useamman minua huomattavasti nopeamman triathlonistin jotka ovat paikkaa yrittäneet saada monta vuotta mutta ei ole napannut. Myös tämä motivoi treeniin ja alkuvuodesta alkoi sinnikäs, pyöräpainotteinen harjoittelu. Valmentajana minulle on Suomen kovin extreme-triathlonisti Teemu Lemmettylä joten tässä suhteessa asiat oli enemmän kuin hyvin.

Treeni maittoi ja mitään ongelmia ei ollut, eli lyhyesti treenit sujui ja varsinkin pyörässä tuli hyvää kehitystä. Uintia ylläpitävään tyyliin ja juoksua kestävyyspainotteisesti. Pyöräpainotteinen treeniloma Mallorcalla toukokuussa oli hyvin onnistunut ja juoksukuntoa pääsin koittamaan NUTS Karhunkierrokselle (matkan down shiftasin 55 km:iin). Heinäkuun alussa Norjassa Haugesundin 70.3 Ironman ja sieltä suoraan Norsemanin lähtökylään Eidfjordiin tutustumaan kisapaikkaan ja ajamaan mäkiä.

Kisapäivän lähestyessä huomasin, että asia oli mielessä todella paljon, saman tyyliin kuin ensimmäinen Ironman 2013. Suomeksi sanottuna jännitti, olin kuitenkin koko ajan melko luottavainen että kunnossa ollaan ja tulee hyvä päivä. Se että oltiin Pian kanssa käyty Eidfjordissa oli oikein hyvä ja varmasti rauhoitti ajatuksia kun tiesi miltä paikka näyttää miltä osa kisareitistä näyttää.

Itse kisa meni liikuntasuorituksena oikein hyvin. Liikuin omalla kuntotasolla koko matkan ilman teknisiä ongelmia ja sen enempäähän ei voi toivoa. Vuoden 2019 osallistujajoukossa tämä riitti 160 parhaan joukkoon ja sain siis himoitun mustan paidan.

Arvelen, että useita triathlon-harrastajia kiinnostaa mikä on peruskuntotaso jolla musta paita on saavutettavissa. Lyhyesti pyöristäisin asian niin että perus Ironman normaaleissa olosuhteissa olisi hyvä mennä noin 11 tuntiin, mieluummin alle. Jos on tällä tasolla niin pitää pystyä liikkumaan jonkinlaisella teholla noin 14-15 tuntia. Pyöräilyn mäkikunto on suhteessa tärkeämpi kuin juoksukunto. Watti-niiloille tiedoksi että oma NP oli kisassa 181, ja pyöräaika 6:53. Eli Norseman ei siinä mielessä ole extreme että pitäisi olla aivan harrastajien terävintä kärkeä että sinne kehtaa mennä.

Entä onko Norseman kaiken hypetyksen arvoinen? Vastaus riippuu varmasti keneltä kysyy mutta oma vastaukseni on kyllä. Pieni osallistujamäärä ja oma support tekevät tekemisestä hyvällä tavalla erilaisen kuin iso Ironman-tapahtuma, ja maisemat ovat omaa luokkaansa. Lopun 17 kilometrin ylämäki on omalla tavallaan raskas mutta ainakin itselle tasainen Ironman-maraton on ihan yhtä raskas, vaikkakin eri tavalla. Kun pääsin Gaustatoppenin huipulle kaikkiaan 14 tunnin ja 45 minuutin aherruksen jälkeen olin kliseisesti väsynyt mutta onnellinen, eikä liikutukseltakaan ihan vältytty. Yhdessä support-tiimin (poika ja vaimo) kanssa kavuttiin kivikkoinen polku Gaustatoppenin huipulle ja maaliin pääsy oli oikeasti ikimuistoinen kokemus, uskoakseni meille kaikille.

Hypetys siitä että Norseman olisi jotenkin aivan eeppisen haastava ja vain aivan superihminen voi siitä selvitä ei ihan ole näin, ainakaan tämän vuoden kelissä. Sekä ilma että vesi olivat lämpimiä eikä ollut edes tuulista, joten tänä vuonna kelin puolesta ei päästy extreme-olosuhteisiin.

Minulle olennaisimmaksi muodostui yhteinen tekeminen support-tiimin kanssa, mahtava suomalais-edustus ja yhteinen hengailu ennen ja jälkeen kisan, ja tietysti se että omakin tekeminen onnistui. Aivan hemmetin hienoa oli yhdessä fiilistellä viiden muun suomalaisen kanssa kisan jälkeen kun kaikilla oli musta paita päällä! Norseman-kuvastosta tutut asiat kuten uinnin aloitus autolautalta, pyöräreitin vuoriylängöt ja Gaustatoppenin maisemat olivat paikan päällä koettuna vaikuttavia. Kisaorganisaatio ylläpiti osallistujille suljettua Facebook-ryhmää jossa oli paljon hauskaa keskustelua, ja myös paikan päällä olivat mukavaa porukkaa.

Iso osa viehätyksestä on tietysti siinä että kokemus oli laatuaan ensimmäinen - varmaan jos tekisi Norsemanin kuutena vuotena peräkkäin niin siihenkin voisi leipääntyä. On kuitenkin hienoa että Ironman-kisojen rinnalle tulee uusia erityyppisiä tapahtumia joiden avulla voi rytmittää treenaamista ja koittaa saada itseään parempaan kuntoon.

Viikko Norsemaniin - mitä nyt tapahtuu?

Viikon kuluttua tähän aikaan Pete ui, pyöräilee ja juoksee Norjassa todennäköisesti elämänsä pisimmässä urheilusuorituksessa. Norsemanilla kaikilla osallistujilla pitää olla oma 1-2 hengen support-tiimi, joka huolehtii heidän kaikista mahdollisista tarpeistaan matkan aikana. Mitään järjestettyä huoltoa ei kisassa ole. Peten huoltotiimissä olemme minä ja poikamme Atte.

Kisan uintiosuus (3,8 km) uidaan Hardangerfjord-vuonossa, jonka lämpötila tähän aikaan vuodesta on 13-15 astetta. Urheilijat viedään uinnin lähtöpaikalle pienellä autolautalla, josta he vuorotellen hyppäävät vuonoon odottamaan lähtöä.

Pyöräosuudella ajetaan 180 kilometriä Eidfjordista Austbygdeen. Pyöräosuuden alussa on useiden kymmenien kilometrien pituinen nousu. Yhteensä nousua on 4490 metriä ja laskua 4310 metriä. Olemme suunnitelleet huoltavamme Peteä noin 30 kilometrin välein, lähinnä vaihtamalla urheilujuomapullot uusiin ja antamalla lisää energiaa ja mahdollisesti myös vaihtovaatteita. Ylämäissä voi tulla kuuma, alamäissä puolestaan kylmä.

Edellisellä reissullamme Pete kävi ensimmäisessä suositellussa huoltopaikassa Dyranutissa, mutta joutui kääntymään takaisin suunniteltua aikaisemmin, koska siellä oli kylmä ja satoi räntää. Tuli kuulemma kylmä.

Pete Dyranutissa pari viikkoa sitten.

Juoksuosuus on maratonin pituinen, ja sen ensimmäiset 25 kilsaa ovat suht tasaiset, ja sen jälkeen on nousua maaliin saakka. Jos vauhti riittää ja pääsemme Gaustatoppenille saakka, nousua kertyy 1850 metriä. Gaustatoppenille päässeet saavat mustan t-paidan. Jos taas vauhti ei sinne riitä, juoksun viimeinen kymppi on tasaisempi ja maaliin päässeet saavat valkoisen t-paidan.

Lennämme Osloon keskiviikkona ja ajamme sieltä vuokra-autolla Eidfjordiin. Majoitumme kisahotellissa, johon pienenä onnenkantamoisena saimme huoneen, kun joku peruutti tulonsa. Tämä on erikoisen kiva juttu siksi, että pyörien check-in on kisa-aamuna klo 3, joten herätys on joka tapauksessa aikainen. Nyt toinen huoltajista voi ehkä nukkua hieman pidempään, kun kaikkien ei tarvitsekaan lähteä liikkeelle kahden jälkeen aamuyöllä. Päivästä tulee ihan tarpeeksi pitkä muutenkin.

Veden lämpötilaa mittaamassa Eidfjordissa heinäkuun alussa. Se oli 11 astetta.

Support-tiimin roolit ja vastuutkin on jo sovittu: Atte ajaa ja minä hoidan vaihtopaikat sekä pullojen ja energian ojentelut Petelle huoltopaikoilla. Vaikka huoltajia saa olla kaksi, vain toinen saa olla kerrallaan aktiivinen. Athlete Guide on luettu tarkkaan.

Eidfjord

Jokainen kilpailija tarvitsee Gaustatoppenille mukaan oman huoltajan, jonka pitää tulla maaliin minuutin sisällä kilpailijasta. Siltä varalta, että Pete pääsee lopussa 160 nopeimman joukossa loppunousuun vuorelle, olen minäkin käynyt treenaamassa mäkijuoksua - tosin vain kerran.

Pete on jo aikaisempia polku-ultriaan varten kerännyt nousumetrejä Hyyppäränharjulla Salossa mökkimme lähellä. Nousua on reilun parinsadan metrin matkalla 53 metriä, ja kävin siellä ensi kertaa viime viikonloppuna. Ihan kipakka nousu, jossa suorituskykyni rajat tulivat vastaan jo ihan alkumetreillä. Onneksi ennakkotietojen perusteella vain kärki juoksee sen viimeisen nousun, muut joutuvat kävelemään.

Norjassakin noustiin ylämäkiä heinäkuussa.

Lue tästä Peten ennakkoajatukset Norsemanista kisapaikan varmistuttua marraskuussa.

Ironman Haugesund 2019 - DNF

Mitä pahempaa, sen parempaa. Sellainen on Peten tälle vuodelle treenaamiseen lanseeraama mantra. Nupulakivet, sade, kylmyys, kuumuus tai mikään muukaan ei mitenkään voi haitata tai oikeastaan edes hidastaa, kun tuon pitää mielessä.

Norjan rajalla.

Mantralle oli käyttöä Norjan Haugesundin Ironmanilla eilen sunnuntaina. Ennen kisaa oli tiedossa, että vettä tulisi, mutta ehkä vain aamupäivällä. Lämpö- ja tuuliennusteissakin oli melkoisesti vaihtelua. Garminin mukaan kylmimmillään oli pyöräosuudella 13 astetta, uinnissa ehkä vähän vähemmän.

Tämä oli minun viides Ironman-kisani, ja kaikissa aikaisemmissa olen valmistautunut ja lähtenyt kisaan yhdessä Peten kanssa. Hän oli nytkin tietysti mukana matkassa, mutta osallistui samana päivänä  ja samalla reitillä järjestettävään puolimatkan kisaan.

Jotenkin se valmistautuminen ja etenkin herääminen yksin tuntui kuitenkin - no, yksinäisemmältä. Reippaasti kuitenkin lähdin ensimmäisellä bussilla uintipaikalle aamuviideltä. Samaan bussiin tuli myös sveitsiläinen nainen, jonka olin nähnyt jo edellisenä päivänä, kun kisanumeromme olivat peräkkäiset ja pyörämme vierekkäin vaihtoalueella. Hänen kanssaan jotain juttelimmekin ja kun kerroin, että tässä kisataan yksin ekaa kertaa hän sanoi lämpimästi "you are not alone in the swim, I will be thinking of you!" Ihana kohtaaminen.

Uinti oli kahtena kierroksena pienessä järvessä. Edellisenä aamuna olimme käyneet lyhyellä testiuinnilla ja todenneet veden suht puhtaaksi. Veden lämpötila oli kuulemma koko viikon ollut 16 astetta, mutta se tuntui kyllä lämpimämmältä. Ei tarvinnut kahta uimalakkia.

Testiuintiin lähdössä. Tolppa kasvaa päästä kuin Teletapilla!

Rolling start (5 uimaria veteen 5 sekunnin välein) sujui hyvin. Heti kun pystyin, heittäydyin järveen ja aloin kauhoa "matkavauhtia". Kierrosten välissä piti rantautua ja juosta joitakin metrejä takaisin lähtöpaikalle ja uudestaan järveen. Toisella kierroksella havahduin siihen , että alkoi sataa. Salamakin löi kahdesti. Vähän siinä mietin, että onkohan tämä turvallista, mutta kai meidät olisi sieltä pois käsketty jos jotain vaaraa olisi ollut. Kisainfossa oli sanottu, että ukkosen takia voidaan puolimatkan lähtöä joutua siirtämään, mutta mitään neuvoja ei ukkosen varalta oltu annettu.

Uinnin jälkeen vaihtoalueella märkäpuku lähti oikein lentämällä päältä, kun oli porukkaa siinä avustamassa. Kylmä ei ollut, ja laitoin märkäpuvun alla olleen kisa-asun lisäksi päälle irtohihat, tuuliliivin, sukat, pyöräilykengät, kypärän ja ajolasit.

Juuri ennen pyörään lähtöä näin Peten, joka vilkutteli iloisesti märkäpuku jo päällään. Vaihdoimme pari sanaa, muistaakseni Pete väitti että sadekuurot olisivat "tosi lyhyitä".

Maalialuetta rakennetaan.

Kisainfossa oli luvattu, että pyöräreitti ei ole mikään "Ironman Bike" vaan "bike course". Sillä varmaan tarkoitettiin sitä, että reitti oli mäkinen ja että mäet tehokkaasti rikkovat peesiporukat. Tämä pitikin paikkansa. Kisaoppaan mukaan nousua olisi 1600 m 180 km matkalla.

Ensimmäiset 50 kilsaa pyörällä tuntuivat nahkeilta. Ei ollut kylmä, mutta en saanut tavoitetehoja pysymään ylämäkiä lukuunottamatta. Tuli mieleen sekin, että jos ei oikein suju, pitää syödä ja niinpä tuntui että minulla oli koko ajan jotain suussa. Vettä tuli välillä niin, että pisarat kolisivat kypärään ja tiet lainehtivat.

Pyöräjalat löytyivät onneksi lopulta ensimmäisen kierroksen puolivälin jälkeen. Ajoon tuli vauhtia ja keskiteho alkoi mukavasti nousta.

Toisella kierroksella päätin pysähtyä vessaan ensimmäisellä huoltopisteellä reilun 100 kilsan ajon jälkeen. Siihen jo jarruttaessani kuulin pahaenteistä sihinää takarenkaasta, ja tyhjähän se oli kun pysähdyin sitä kokeilemaan. No eipä muuta kuin vaihtopuuhiin. Sain uuden sisärenkaan puhjenneen tilalle, mutta molemmat mukanani olleet hiilidioksidipatruunat sihisivät taivaan tuuliin. Toisesta sain vielä pienen paleltuman keskisormeeni. Kun olin itse mokaillut renkaan täyttöhommat patruunoilla eikä huoltopisteellä ollut pumppua, kisani päättyi siihen.

Harmitti isosti se oma tumpelointi ja kisan keskeytyminen. Jotenkin olen aina miettinyt enemmänkin olevani enemmin "Finisher" kuin "Ironman" - ehkäpä siksi että vauhti on hidas, mutta myös siksi, että minulle on tärkeää viedä loppuun aloittamani asiat. Tätä kisaa varten olin treenannut yli puoli vuotta, ja  maali jäi saavuttamatta.

Kylmä tuli yllättävän nopeasti, kun pysähdyin ja syke laski. Vaatteeni olivat ihan litimärät, eikä minulla tietenkään ollut mitään kuivaa mukana. Sain hopeisen avaruuslakanan ja viltin sen päälle. Niiden turvin pysyin suht koht lämpimänä, kun odottelin kyytiä takaisin kisakeskukseen. Aikaa siihen taisi kulua vajaat pari tuntia. Huoltopisteen team leader oli ihan mahtava, tarjosi ruokaa (söin hodarin) ja lainasi puhelintaan, jolla lähetin Petelle tekstiviestin.

Kun bussi vihdoin saapui viimeisen pyöräilijän jälkeen, otin sen avaruuslakanan mukaan ja istuin etupenkkiin. Oli kiva, että oli jotain, jonka laittaa bussin kangaspenkille minun ja hikisten, litimärkien vaatteideni väliin. Olin bussissa kahdestaan kuljettajan kanssa, ja näin nyt koko upean loppureitin bussin ikkunasta. Juttelimme niitä näitä.

Ennen pitkää saimme kiinni viimeisen pyöräilijän, ja hänen perässään ajoimme starttialueelle. Bussi jätti minut noin kolmensadan metrin päähän alueesta, ja sinne käveltyäni yksi toimitsija kysyi, onko kylmä kun huuleni olivat kuulemma siniset. Sanoin sitten, että kyllä tosiaan taitaa olla. Hän kävelytti minut samantien lääkintätelttaan, jossa sain ympärilleni pari vilttiä ja ihan mahtavan lämpöhuovan. Ystävällinen ea-ihminen kävi myös hakemassa molemmat pussukkani, ja sain vaihdettua päälleni kuivan paidan ja juoksutakin. Sain myös lainata puhelinta ja soitin Petelle, joka lupasi tulla hakemaan minut tavaroineni hotellille autolla.

Nättiä oli.

Tästä kisasta opin ainakin sen, että jatkossa minulla on aina pumppu mukana. Ei haittaisi sekään, jos vielä vähän treenaisi renkaanvaihtoa ja mielellään joskus jopa vähän huonommissa oloissa, esim. kylmässä ja kädet märkinä. Rengas oli myös inhottavan hiekkainen ja likainen eikä yhtään sellainen kuin vaihtaessani sitä kotona viimeksi (heh).

Tämä taisi olla viimeinen kisavuosi Haugesundissa, niin ainakin monet sanoivat. Ilmeisesti IM-lisenssin (tai ainakin suurimman osan siitä) on tähän saakka maksanut yksi perhe, ja nyt pitäisi löytää uusia maksajia, jotta kisat voisivat jatkua. Toivottavasti löytyy, tämä oli kiva kisa vaikken tällä kertaa maaliin päässytkään.

Kevään ja vähän alkukesänkin kuulumisia

Paljon useammin tulee näköjään mietittyä, että mitä blogiin kirjoittaisi kuin lopulta kirjoitettua. No, tässä nyt kootusti kuulumisia keväältä ja vähän alkukesältäkin.

Huhtikuun alussa olin pyörälenkillä mökillä ja minua puri koira. Näin jo vähän kaeumpaa, että metsätiellä oli mies kolmen vapaana olevan koiran kanssa. Pysähdyin odottamaan, että hän saisi koirat hallintaansa ja pääsisin ohi. Yksi koirista lähti juoksemaan minua kohti, eikä pysähtynyt tai muutenkaan kiinnittänyt huomiota omistajansa huutoihin. Se tuli ihan viereeni ja siinä omistajaan päin katsoessani minua sattui reiteen ja tajusin, että koira oli purrut.

Minulla oli jalassa uudet paksut talvipyöräilyhousut, enkä ihan heti päässyt katsomaan, millaista jälkeä oli tullut. Koiran omistaja pyysi anteeksi, mutta ei tarjonnut esim. yhteystietojaan, joita minä olin liian hämmennyksissäni kyselemään. Valokuvaakaan en ottanut, en koirasta enkä omistajasta. Klenkkasin vähän matkaa eteenpäin, jotta sain katsottua vauriot. Verta ei tullut, mutta hampaiden jäljet näkyivät selvästi. Housut  eivät onneksi menneet rikki. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon, että olisi pitänyt soittaa kyyti. Seuraavana maanantaina kävin Terveystalossa ottamassa jäykkäkouristusrokotuksen. Mustelma parani muutamassa viikossa. Koirien omistajat - pitäkää ne koirat kiinni!

Maaliskuussa vastasin Hesarissa olleeseen verkkokyselyyn, jossa piti kertoa kuinka oli alkanut sohvaperunasta liikkujaksi. Heti tuntui, että tähän on ihan pakko vastata ja kirjoittelin vastaukset muutamaan kysymykseen. Muutaman päivän päästä soitti Hesarin toimittaja. Pienen puhelinhaastattelun ja yhden valokuvaussession jälkeen tämä juttu ilmestyi Hesarissa: https://www.hs.fi/elama/art-2000006056612.html Ehkä kivoin siitä saamani palaute oli, että se oli "minun oloiseni". Ihan tutulta se toki tuntuikin, kun olin osan tekstistä itse kirjoittanut. 

Olikohan sekin vielä huhtikuuta kun aloin haaveilla uusista vanteista triathlonpyörään? Aika pian hoksasin kuitenkin, ettei varmaan kannata ostaa vanteita nyt, jos ehkä vuoden-kahden päästä haluaisin uudemman pyöränkin. Jos vaikka uudessa pyörässä olisikin levyjarrut, eivät nykyiseen pyörään ostamani vanteet sopisi enää siihen uuteen. Tyydyin sitten käymään bike fitissä Lauttasaaren pyörähuollossa, ja se olikin tosi hyvä päätös. Aika isot muutokset tehtiin ajoasentoon, ostin mm. uuden vähän pitemmän stemmin.

Uutta ajoasentoa pääsin heti kokeilemaan Mallorcan treenileirillä. Lähdimme sinne vappupäivänä ja kymmenisen päivää ajelimme saarta ristiin rastiin. Se oli huippureissu: ihan mahtavaa seuraa, hotellissa hyvää ruokaa (meillä oli puolihoito) ja kelitkin suosivat lomailijoita. Ensimmäistä kertaa ajoin Küsten Klassikin. Lähdimme aamulla taksilla hotelliltamme Andratxiin. Sieltä ajoimme rantatietä koko matkan takaisin hotellille. Hieno reitti, kun meri näkyi melkein koko ajan.

Kuva Formentorin reissulta.

Polkujuoksemassakin käytiin.

Hotellissamme oli myös 25 m lämmitetty ulkoallas, jossa kävimme lähes joka aamu pienellä aamu-uinnilla. Pari kertaa uimme myös meressä. Hotellia (Club Pollentia) voin kyllä suositella, kymmenessä päivässä ei ehtinyt vielä kyllästyä joka päivä vaihtuviin buffetin antimiin puhumattakaan jälkkäreistä. Hotellin edestä pääsi bussilla kätevästi Alcudiaan ja Puerto Pollensaan parilla eurolla. Mennään varmasti samaan paikkaan joskus uudestaankin.

Hotellin uima-allas

Mallorcan leiri huipentui siihen, kun kävimme katsomassa Mallorcan puolimatkan Ironman-kisaa. Aika passelit olosuhteet triathlon-kilpailulle oli siellä! Näimme uinnin ja pyöräosuutta jonkin matkaa, kun kävelimme Alcudiasta takaisin hotellille.

Toukokuun lopussa lähdin Peten mukaan kannustajaksi Karhunkierrokselle. Alun perin hän oli ilmoittautunut 83 kilsan matkalle, mutta saatuaan Norseman-paikan vaihtoi sen lyhyempään ja juoksi "vain" 55 kilsaa. Aamulla kävin itsekin juoksemassa Valtavaaralle, ja ehkä pikkuisen kävi mielessä, että voisin hyvinkin innostua polkujuoksusta. Järjestäjän bussilla pääsin Basecamp-huoltoon katsomaan kisaa, ja passelisti näinkin siellä Peten. Siinä vaiheessa juoksua oli takana jo reilut kolmisenkymmentä kilsaa, ja Pete puksutti menemään hyvällä höökillä.

Omalla lenkillä Rukan rinteessä.

Palasin takaisin Rukalle "raatobussilla", jossa kiersi pieni sanelin, johon kaikki keskeyttäneet saivat purkaa sydäntään. Jäi mieleen se, miten yksi mies sanoi hänelle kerrotun, että polkujuoksu on kuin maraton, jossa vaan vauhdit ovat hitaampia. EI TOSIAANKAAN OLE, kuulemma! Tälle naurahtivat kaikki, vaikka muuten bussissa oli aika hiljaista.

Pete iloisena maalissa.

Kesäkuun alkupuolella kävimme Peten ja poikamme kanssa Pirkan pyöräilyssä. Ajoimme siellä 217 km, tosin mittarini näytti reitin pituudeksi vain 212 km. Poikamme ajoi 32 km keskinopeusryhmässä maaliin saakka ja Pete oli luvannut vetää minut maaliin haluamallani teholla. Ajatus oli ajaa IM-tehoilla koko matka ja siinä onnistuttiin ihan hyvin. Lopussa tuli minulle yllättäen vielä pieni vauhdin kiristys, mutta sinnillä pysyttelin perässä. Lähtiessämme vähän seitsemän jälkeen sateli vettä, mutta lopulta päivä oli niin aurinkoinen, että käsivarteni vähän kärähtivät.

Pete oli niin hyvä peesi, että siihen oli muitakin tulijoita. Yhdelle miehelle, joka siinä meinasi koko ajan ajaa rinnalleni sanoinkin, että voisitkos ajaa vähän taaempana. Hän sitten siitä lähtikin vähän ajan päästä omille teilleen.

Vähän ennen lähtöä

Loppureissusta oli vähän surullisempaa, kun joku oli kaatunut ryhmässä yllättäen eteen tulleen routavaurion takia. Takaa oli ajettu päälle, mutta luunmurtumilla ilmeisesti selvittiin. Kaikki pyöräilijät pysäytettiin siihen odottamaan, että hoitotoimet saadaan tehtyä ja ambulanssit liikkeelle. Piti siinä odotellessa tsekata Petrin puhelimesta, ettei omalta pojalta edellä ajaneelta ollut tullut mitään viestiä, ei onneksi ollut.

Maalissa.

Treenit ovat sujuneet pääsääntöisesti ihan hyvin ja kun FTP-testissäkin tuli eilen uusi ennätys, ensi sunnuntain Ironman-kilpailu Haugesundissa ei jännitä ihan kamalan paljoa.

Kesän eka kisa: Tuusulanjärvi triathlon 2.6., perusmatka

Jo toisena vuonna peräkkäin kauden ensimmäinen tri-startti oli Tuusulanjärvellä. Pete oli mukana "vain" huoltojoukoissa, koska juoksi viime viikonloppuna Rukalla 55 km ja on luvannut ensi viikonloppuna vetää minut maaliin Pirkan pyöräilyn pitemmällä matkalla.

Vesi Tuusulanjärvessä oli mukavan raikasta, suunnilleen saman lämpöistä kuin Tallinnan Ironmanilla viime kesänä, 14,7 astetta. Kävin vajaat puoli tuntia ennen starttia uimassa, jotta välttyisin alkushokilta kisassa. Tallinnan Ironmanilla viime vuonna tämä oli selvästi voittava strategia, ja Tuusulassa sitä suosittelivat jo kisajärjestäjätkin.

Nyt riitti "lämmittely"

Lähtö oli rannalta, koska vesi oli niin kylmää. Jättäydyin ehkä hieman liian taakse, ja uinti ekalle poijulle oli aika ruuhkainen. Siinä alkoi melkein jo vähän ahdistaa. Onneksi lopun matkaa sain uida ns. omaa uintia. Suunnistaminen oli helppoa, koska reitti oli selkeä ja poijut isot. Ensimmäisen kierroksen jälkeen piti pyrähtää rannassa kymmenisen metriä ennen uutta kierrosta. Siinä juostessa kuulin, että olin oman sarjani (N50) kärkinainen. Toisella kierroksella ei tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista: uin vaan niin pitkään kunnes kädet osuivat pohjaan. Uintiaika 29.20, viitisenkymmentä sekuntia hitaampi kuin viime vuonna.

Juoksuaskelia, kun kuvaaja (Pete) käski.

Vaihtoalueella alkoi vähän huipata, mutta ei auttanut jäädä ihmettelemään, pyöräkenkiä jalkaan ja vaatetta niskaan. Kuivasin vähän jalkoja ja sain sukat jalkaan. Takkia en sitten saanutkaan riittävän nopeasti päälle märkien käsivarsien takia ja kun sprintissä jo kisannut seurakaveri Niinakin aidan takana huusi, että pärjään ilmankin, tyydyin pukemaan päälle vain tuuliliivin. Ja ihan hyvin se riittikin, ei tullut kylmä.

Uuden kypärän eka kisa.

Pyöräily oli kaksi 20 kilsan kierrosta, ja reitti oli hieman viime vuotista pitempi parin kääntöpaikan siirtämisen takia. Noin vartin pyörittelyn jälkeen sain pidettyä yllä tavoitetehoja. Reittiä ei oltu suljettu liikenteeltä, jota oli onneksi melko vähän. Yhden ohittavan auton kuljettajalle hermostuin, kun hän lähti ohittamaan minua, vaikka vastaankin tuli auto. Tiellä ei ole kunnon piennarta, joten samalla kaistalla ei vaan mahdu turvallisesti ohi.

Pyörällä kului aikaa 1.26:17. Kovinkaan paljon en jaksa datoihin perehtyä, mutta pikkuvertailu  viime vuoteen kertoo, että 9 wattia enemmän sain tänä vuonna enemmän irti kintuista.

Pyöräily on ohi.

No sitten juoksuun. Kolme oman sarjan naista oli minut jo ohittanut pyöräilyssä ja luulin olevani turvallisesti viimeisenä. Vasta kotona tuloksia katsoessani huomasin, että olihan sieltä joku saman sarjan nainen tullut vielä minunkin jälkeeni maaliin.

Suunnitelma oli yrittää nakuttaa tasaisesti kuuden minuutin kilsoja, ja melkein siinä onnistuinkin, kun juoksuaika oli lopulta 1.01.24. Juoksussa olin kuusi minuuttia nopeampi kuin viime vuonna. Reitti oli toki vähän muuttunut, mutta tuo kyllä ilahduttaa! Oma juoksutunnelmakaan ei vaipunut ihan niin syvälle apatiaan ja epätoivoon kuin muistelen viime vuonna käyneen.

Juoksua.

Maaliin pääsin, kun palkintoja jo jaettiin ja lähdöstä oli kulunut aikaa 3.05.06.

Petellä (ja sen myötä myös minulla) on tällä kaudella mottona "Mitä pahempaa, sen parempaa". Tausta-ajatuksena siinä taitaa olla jotain sen suuntaista, ettei koskaan voi tietää, millaiset olosuhteet kisassa voi olla, joten vähän huonommallakin kelillä kannattaa vaan lähteä treenaamaan ja nauttia siitä kokemuksesta, vaikkei se aina juuri silloin niin herkulta tunnukaan. Tämän päivän kisa tuntui ennen lähtöä osuvan siihen "pahempaa"-kategoriaan, mutta ei se näin jälkeenpäin tarkastellen kamalan paha ollutkaan.

Pääsiäisen pyöräblokki

Naurahdin, kun näin pääsiäisen treenikalenterin: yhteensä 12 tuntia pyöräilyä, kolme tuntia per päivä. Välillä vähän rauhallisempaa ja sitten taas kovempaa peekoota.

No mikäs siinä, olemme olleet Peten kanssa mökillä kahdestaan. Täällä riittää reittivaihtoehtoja, ja joka päivä olen ajanut eri lenkin. Parasta taisi olla se, kun eilen sunnuntaina ajoimme Fiskarsiin kahville ja pullalle. Miinuspisteitä puolestaan ropisee Varsinais-Suomen ja Uudenmaankin teiden päällysteille, jotka ovat paikka paikoin jo ihan vaarallisen huonossa kunnossa: reikiä, raitoja ja romahtaneita reunoja riittää.

Fiskarissa tarkeni juoda kahvit terassilla.

Kelit ovat olleet niin kesäiset, että pari lenkkiä ajoin shortseissa. Ihan kuin kesällä! Lähtiessä lämpöasteita on ollut viileimmillään kahdeksan, tänään 14. Tosin ihan aamun aikaisimpina (ja kylmimpinä) tunteina emme vielä ole tunteneet vetoa maantielle.

Kävin reilu viikko sitten bike fitissä Larun pyörässä. Vähän kaikenlaista säädettiin ja asento tuntuu nyt tällä kokemuksella aika hyvältä. Se on jo hyvä merkki, että saan selän suoraksi heti lenkin jälkeen. Tehoja tuntuu tulevan aikaisempaa helpommin ja tilaakin tuntuu olevan enemmän.

Vähän harkitsin jo uusien kiekkojenkin hankintaa, mutta sitten hoksasin, että jos ostan parin vuoden kuluessa uuden pyörän, haluan siihen varmaankin levyjarrut, eivätkä nyt ostetut vanteet sitten enää sopisikaan uuteen pyörään. Se idea jäi sitten siihen. Samalla pyörällä olen ajanut vuodesta 2012, vanteet taisin ostaa käytettynä pari vuotta myöhemmin. Eiköhän niillä vielä jonkun matkaa ajella - ainakin nyt siis tuleva kausi.

Bike fitin lisäksi tein myös toisen investoinnin, nimittäin uudet ajolasit. Minulla on ollut silmälasit jo nelisenkymmentä vuotta, enkä huonon kyynelnesteen vuoksi voi lainkaan käyttää piilolinssejä. Tarvitsen siis myös ajolaseihin vahvuudet. Kuusi-seitsemän vuotta ajelin ajolaseilla, joiden sisäpuolella on toiset pienet linssit, ns. adapterit voimakkuuksilla. Jo viime kesänä huomasin, etten näe niillä enää kovin tarkasti, ja noin kuukausi sitten kävin luotto-optikollani kyselemässä vaihtoehtoja. Tilasin sellaiset Rudy Projectin lasit, joissa voimakkuudet on hiottu suoraan linsseihin. Sain ne viime viikolla, ja hyvin tuntuvat toimivan. Linssit ovat tietysti vähän paksummat kuin normaalisti, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. Uusilla laseilla näen helpommin terävästi myös taakse vilkaistessani, siinä oli adapterimallin kanssa välillä vähän toivomisen varaa.

Meillä on Peten kanssa hyvä uusi tapa suhtautua puutarha- ja miksei muihinkin hommiin: tehdään ne tunnin - puolentoista purskeissa. Mökin rakentamisen ajoilta on mielen perälle jäänyt ajatus, että puutarhahommiin menee helposti koko päivä tai useampikin. Nyt innostamme toinen toistamme tekemään hommia niin, että sovimme jo etukäteen kauanko asialle aikaa varataan. Eilen saimme reilussa puolessatoista tunnissa raivattua esiin mökille johtavan liuskekivipolun ja kaadoimme pari pientä kuusta ja mäntyä juhannusruusujen tieltä. Asiaa oli toki suunniteltu jo useampi vuosi.

Puutarhahommissa.

Kolme kuukautta kisaan on

"Pia is back", kirjoitti yksi treenikaveri yhteiseen WhatsApp-ryhmään pari viikkoa sitten yhden hyvin menneen uintitreenin jälkeen ja siltä tosiaan tuntuu. Tasapaino tekemiseen tuntuu löytyneen, poissa ovat viime vuonna vaivanneet väsymys ja haluttomuus. Uskon, että lisäraudalla on tässä iso merkitys. Hankittuani Oura-sormuksen olen myös alkanut varata enemmän aikaa nukkumiselle.

Hyvästä treenifiiliksestä rohkaistuneena ilmoittauduin Haugesundin Ironman-kisaan, joka pidetään 30.6. Pete on ilmoittautunut samana päivänä ja samalla radalla järjestettävään puolimatkan kilpailuun. Suunnitelmamme on nyt ajaa omalla autolla Norjaan ja kisan jälkeen Haugesundista Eidfjordiin, jossa Pete pääsee treenaamaan Norsemanin mäkiä ja minä tutustumaan reittiin ja olosuhteisiin huoltajan näkökulmasta.

Ennen ilmoittautumista Haugesundiin pohdin osallistumista Kööpenhaminan Ironmaniin tai Finntriathlonin kisaan Tahkolla, mutta nuo kisat ovat vasta Norsemanin (3.8.) jälkeen, eikä oma valmistautumiseni varmaankaan olisi niihin olisi Norjan reissun vuoksi ollut optimaalinen. Nyt voin tehdä rauhassa omat treenit ja aloittaa kesäloman heti kisan jälkeen, kun aikaisemmin on aikalailla heti kisan jälkeen pitänyt mennä töihin.

Treeniolosuhteissa tapahtui viime viikolla meillä kotona pientä paranemista, kun ostimme uuden Wahoo Kickr -trainerin ja Zwift-ohjelman meille molemmille. Ajoin perjantaina ensimmäisen treenin sillä, ja olihan se jännempää kuin tavallisella harjoitusvastuksella ajaminen. "Maisemat" vaihtuivat niin, että käännöksissä teki mieli kallistaa pyörää, samalla reitillä näkyi muita pyöräilijöitä ympäri maailmaa ja lähes kaikki mahdollinen treenidata näkyi ruudulla. Vastus muuttui automaattisesti, eikä tarvinnut vaihteilla pelata kuten aikaisemmin.

Zwiftistä näytti löytyvän kattava valikoima valmiita treeniohjelmia. Ensimmäisenä kokeilin Emily's Short Mix -treeniä, joka oli ohi jo 30 minuutissa.