Ironman Haugesund 2019 - DNF

Mitä pahempaa, sen parempaa. Sellainen on Peten tälle vuodelle treenaamiseen lanseeraama mantra. Nupulakivet, sade, kylmyys, kuumuus tai mikään muukaan ei mitenkään voi haitata tai oikeastaan edes hidastaa, kun tuon pitää mielessä.

Norjan rajalla.

Mantralle oli käyttöä Norjan Haugesundin Ironmanilla eilen sunnuntaina. Ennen kisaa oli tiedossa, että vettä tulisi, mutta ehkä vain aamupäivällä. Lämpö- ja tuuliennusteissakin oli melkoisesti vaihtelua. Garminin mukaan kylmimmillään oli pyöräosuudella 13 astetta, uinnissa ehkä vähän vähemmän.

Tämä oli minun viides Ironman-kisani, ja kaikissa aikaisemmissa olen valmistautunut ja lähtenyt kisaan yhdessä Peten kanssa. Hän oli nytkin tietysti mukana matkassa, mutta osallistui samana päivänä  ja samalla reitillä järjestettävään puolimatkan kisaan.

Jotenkin se valmistautuminen ja etenkin herääminen yksin tuntui kuitenkin - no, yksinäisemmältä. Reippaasti kuitenkin lähdin ensimmäisellä bussilla uintipaikalle aamuviideltä. Samaan bussiin tuli myös sveitsiläinen nainen, jonka olin nähnyt jo edellisenä päivänä, kun kisanumeromme olivat peräkkäiset ja pyörämme vierekkäin vaihtoalueella. Hänen kanssaan jotain juttelimmekin ja kun kerroin, että tässä kisataan yksin ekaa kertaa hän sanoi lämpimästi "you are not alone in the swim, I will be thinking of you!" Ihana kohtaaminen.

Uinti oli kahtena kierroksena pienessä järvessä. Edellisenä aamuna olimme käyneet lyhyellä testiuinnilla ja todenneet veden suht puhtaaksi. Veden lämpötila oli kuulemma koko viikon ollut 16 astetta, mutta se tuntui kyllä lämpimämmältä. Ei tarvinnut kahta uimalakkia.

Testiuintiin lähdössä. Tolppa kasvaa päästä kuin Teletapilla!

Rolling start (5 uimaria veteen 5 sekunnin välein) sujui hyvin. Heti kun pystyin, heittäydyin järveen ja aloin kauhoa "matkavauhtia". Kierrosten välissä piti rantautua ja juosta joitakin metrejä takaisin lähtöpaikalle ja uudestaan järveen. Toisella kierroksella havahduin siihen , että alkoi sataa. Salamakin löi kahdesti. Vähän siinä mietin, että onkohan tämä turvallista, mutta kai meidät olisi sieltä pois käsketty jos jotain vaaraa olisi ollut. Kisainfossa oli sanottu, että ukkosen takia voidaan puolimatkan lähtöä joutua siirtämään, mutta mitään neuvoja ei ukkosen varalta oltu annettu.

Uinnin jälkeen vaihtoalueella märkäpuku lähti oikein lentämällä päältä, kun oli porukkaa siinä avustamassa. Kylmä ei ollut, ja laitoin märkäpuvun alla olleen kisa-asun lisäksi päälle irtohihat, tuuliliivin, sukat, pyöräilykengät, kypärän ja ajolasit.

Juuri ennen pyörään lähtöä näin Peten, joka vilkutteli iloisesti märkäpuku jo päällään. Vaihdoimme pari sanaa, muistaakseni Pete väitti että sadekuurot olisivat "tosi lyhyitä".

Maalialuetta rakennetaan.

Kisainfossa oli luvattu, että pyöräreitti ei ole mikään "Ironman Bike" vaan "bike course". Sillä varmaan tarkoitettiin sitä, että reitti oli mäkinen ja että mäet tehokkaasti rikkovat peesiporukat. Tämä pitikin paikkansa. Kisaoppaan mukaan nousua olisi 1600 m 180 km matkalla.

Ensimmäiset 50 kilsaa pyörällä tuntuivat nahkeilta. Ei ollut kylmä, mutta en saanut tavoitetehoja pysymään ylämäkiä lukuunottamatta. Tuli mieleen sekin, että jos ei oikein suju, pitää syödä ja niinpä tuntui että minulla oli koko ajan jotain suussa. Vettä tuli välillä niin, että pisarat kolisivat kypärään ja tiet lainehtivat.

Pyöräjalat löytyivät onneksi lopulta ensimmäisen kierroksen puolivälin jälkeen. Ajoon tuli vauhtia ja keskiteho alkoi mukavasti nousta.

Toisella kierroksella päätin pysähtyä vessaan ensimmäisellä huoltopisteellä reilun 100 kilsan ajon jälkeen. Siihen jo jarruttaessani kuulin pahaenteistä sihinää takarenkaasta, ja tyhjähän se oli kun pysähdyin sitä kokeilemaan. No eipä muuta kuin vaihtopuuhiin. Sain uuden sisärenkaan puhjenneen tilalle, mutta molemmat mukanani olleet hiilidioksidipatruunat sihisivät taivaan tuuliin. Toisesta sain vielä pienen paleltuman keskisormeeni. Kun olin itse mokaillut renkaan täyttöhommat patruunoilla eikä huoltopisteellä ollut pumppua, kisani päättyi siihen.

Harmitti isosti se oma tumpelointi ja kisan keskeytyminen. Jotenkin olen aina miettinyt enemmänkin olevani enemmin "Finisher" kuin "Ironman" - ehkäpä siksi että vauhti on hidas, mutta myös siksi, että minulle on tärkeää viedä loppuun aloittamani asiat. Tätä kisaa varten olin treenannut yli puoli vuotta, ja  maali jäi saavuttamatta.

Kylmä tuli yllättävän nopeasti, kun pysähdyin ja syke laski. Vaatteeni olivat ihan litimärät, eikä minulla tietenkään ollut mitään kuivaa mukana. Sain hopeisen avaruuslakanan ja viltin sen päälle. Niiden turvin pysyin suht koht lämpimänä, kun odottelin kyytiä takaisin kisakeskukseen. Aikaa siihen taisi kulua vajaat pari tuntia. Huoltopisteen team leader oli ihan mahtava, tarjosi ruokaa (söin hodarin) ja lainasi puhelintaan, jolla lähetin Petelle tekstiviestin.

Kun bussi vihdoin saapui viimeisen pyöräilijän jälkeen, otin sen avaruuslakanan mukaan ja istuin etupenkkiin. Oli kiva, että oli jotain, jonka laittaa bussin kangaspenkille minun ja hikisten, litimärkien vaatteideni väliin. Olin bussissa kahdestaan kuljettajan kanssa, ja näin nyt koko upean loppureitin bussin ikkunasta. Juttelimme niitä näitä.

Ennen pitkää saimme kiinni viimeisen pyöräilijän, ja hänen perässään ajoimme starttialueelle. Bussi jätti minut noin kolmensadan metrin päähän alueesta, ja sinne käveltyäni yksi toimitsija kysyi, onko kylmä kun huuleni olivat kuulemma siniset. Sanoin sitten, että kyllä tosiaan taitaa olla. Hän kävelytti minut samantien lääkintätelttaan, jossa sain ympärilleni pari vilttiä ja ihan mahtavan lämpöhuovan. Ystävällinen ea-ihminen kävi myös hakemassa molemmat pussukkani, ja sain vaihdettua päälleni kuivan paidan ja juoksutakin. Sain myös lainata puhelinta ja soitin Petelle, joka lupasi tulla hakemaan minut tavaroineni hotellille autolla.

Nättiä oli.

Tästä kisasta opin ainakin sen, että jatkossa minulla on aina pumppu mukana. Ei haittaisi sekään, jos vielä vähän treenaisi renkaanvaihtoa ja mielellään joskus jopa vähän huonommissa oloissa, esim. kylmässä ja kädet märkinä. Rengas oli myös inhottavan hiekkainen ja likainen eikä yhtään sellainen kuin vaihtaessani sitä kotona viimeksi (heh).

Tämä taisi olla viimeinen kisavuosi Haugesundissa, niin ainakin monet sanoivat. Ilmeisesti IM-lisenssin (tai ainakin suurimman osan siitä) on tähän saakka maksanut yksi perhe, ja nyt pitäisi löytää uusia maksajia, jotta kisat voisivat jatkua. Toivottavasti löytyy, tämä oli kiva kisa vaikken tällä kertaa maaliin päässytkään.

Kesän eka kisa: Tuusulanjärvi triathlon 2.6., perusmatka

Jo toisena vuonna peräkkäin kauden ensimmäinen tri-startti oli Tuusulanjärvellä. Pete oli mukana "vain" huoltojoukoissa, koska juoksi viime viikonloppuna Rukalla 55 km ja on luvannut ensi viikonloppuna vetää minut maaliin Pirkan pyöräilyn pitemmällä matkalla.

Vesi Tuusulanjärvessä oli mukavan raikasta, suunnilleen saman lämpöistä kuin Tallinnan Ironmanilla viime kesänä, 14,7 astetta. Kävin vajaat puoli tuntia ennen starttia uimassa, jotta välttyisin alkushokilta kisassa. Tallinnan Ironmanilla viime vuonna tämä oli selvästi voittava strategia, ja Tuusulassa sitä suosittelivat jo kisajärjestäjätkin.

Nyt riitti "lämmittely"

Lähtö oli rannalta, koska vesi oli niin kylmää. Jättäydyin ehkä hieman liian taakse, ja uinti ekalle poijulle oli aika ruuhkainen. Siinä alkoi melkein jo vähän ahdistaa. Onneksi lopun matkaa sain uida ns. omaa uintia. Suunnistaminen oli helppoa, koska reitti oli selkeä ja poijut isot. Ensimmäisen kierroksen jälkeen piti pyrähtää rannassa kymmenisen metriä ennen uutta kierrosta. Siinä juostessa kuulin, että olin oman sarjani (N50) kärkinainen. Toisella kierroksella ei tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista: uin vaan niin pitkään kunnes kädet osuivat pohjaan. Uintiaika 29.20, viitisenkymmentä sekuntia hitaampi kuin viime vuonna.

Juoksuaskelia, kun kuvaaja (Pete) käski.

Vaihtoalueella alkoi vähän huipata, mutta ei auttanut jäädä ihmettelemään, pyöräkenkiä jalkaan ja vaatetta niskaan. Kuivasin vähän jalkoja ja sain sukat jalkaan. Takkia en sitten saanutkaan riittävän nopeasti päälle märkien käsivarsien takia ja kun sprintissä jo kisannut seurakaveri Niinakin aidan takana huusi, että pärjään ilmankin, tyydyin pukemaan päälle vain tuuliliivin. Ja ihan hyvin se riittikin, ei tullut kylmä.

Uuden kypärän eka kisa.

Pyöräily oli kaksi 20 kilsan kierrosta, ja reitti oli hieman viime vuotista pitempi parin kääntöpaikan siirtämisen takia. Noin vartin pyörittelyn jälkeen sain pidettyä yllä tavoitetehoja. Reittiä ei oltu suljettu liikenteeltä, jota oli onneksi melko vähän. Yhden ohittavan auton kuljettajalle hermostuin, kun hän lähti ohittamaan minua, vaikka vastaankin tuli auto. Tiellä ei ole kunnon piennarta, joten samalla kaistalla ei vaan mahdu turvallisesti ohi.

Pyörällä kului aikaa 1.26:17. Kovinkaan paljon en jaksa datoihin perehtyä, mutta pikkuvertailu  viime vuoteen kertoo, että 9 wattia enemmän sain tänä vuonna enemmän irti kintuista.

Pyöräily on ohi.

No sitten juoksuun. Kolme oman sarjan naista oli minut jo ohittanut pyöräilyssä ja luulin olevani turvallisesti viimeisenä. Vasta kotona tuloksia katsoessani huomasin, että olihan sieltä joku saman sarjan nainen tullut vielä minunkin jälkeeni maaliin.

Suunnitelma oli yrittää nakuttaa tasaisesti kuuden minuutin kilsoja, ja melkein siinä onnistuinkin, kun juoksuaika oli lopulta 1.01.24. Juoksussa olin kuusi minuuttia nopeampi kuin viime vuonna. Reitti oli toki vähän muuttunut, mutta tuo kyllä ilahduttaa! Oma juoksutunnelmakaan ei vaipunut ihan niin syvälle apatiaan ja epätoivoon kuin muistelen viime vuonna käyneen.

Juoksua.

Maaliin pääsin, kun palkintoja jo jaettiin ja lähdöstä oli kulunut aikaa 3.05.06.

Petellä (ja sen myötä myös minulla) on tällä kaudella mottona "Mitä pahempaa, sen parempaa". Tausta-ajatuksena siinä taitaa olla jotain sen suuntaista, ettei koskaan voi tietää, millaiset olosuhteet kisassa voi olla, joten vähän huonommallakin kelillä kannattaa vaan lähteä treenaamaan ja nauttia siitä kokemuksesta, vaikkei se aina juuri silloin niin herkulta tunnukaan. Tämän päivän kisa tuntui ennen lähtöä osuvan siihen "pahempaa"-kategoriaan, mutta ei se näin jälkeenpäin tarkastellen kamalan paha ollutkaan.

Espoon Rantapuolikas 2018

Yammeriin tupsahti töissä viesti keväällä, että lähdettäisiinkö työporukalla juoksemaan Rantapuolikas syyskuussa. Ilmoittauduin mukaan, koska puolimaratonhan on aina ihan hyvä idea.

Juoksuharjoittelu on vaan jäänyt valitettavan vähälle. Tallinnan Ironmanin jälkeen juoksua on kertynyt alle kolme tuntia, kun olen enimmäkseen pyöräillyt ja käynyt salilla. Sen verran tein kuitenkin puolimaratonin vuoksi muutoksia suunnitelmiin, että söin koko viikon Bikini Challengen high carb -ruokavalion mukaan, kun aikaisempina kahtena viikkona olin syönyt hiilihydraatteja merkittävästi vähemmän. Perjantaina join lisäksi kaksi pulloa urheilujuomaa.

Kisapaikalle ajelin Jopolla hyvissä ajoin. Pete oli lähtenyt jo aikaisemmin aamulla pyörälenkille ja lupasi tulla kannustamaan loppureitin varrelle. Kivaksi yllätykseksi hän tulikin katsomaan myös lähtöä ja nappasi tämän kuvan:

Sadetta oli luvassa, mutta päätin silti lähteä juoksemaan lyhyissä hihoissa ja shortseissa. Juoksin alkumatkan yhden työkaverin kanssa samaa vauhtia, kunnes kahdeksan kilsan kohdalla minusta alkoi tuntua, että pitää vähän himmata. Matkalla napsin geelejä ja jokaiselta juomapaikalta otin vettä ja myöhemmin myös urheilujuomaa. Siitä ja kovasti yrityksestä huolimatta vauhti hiipui.

Tästä ei ollut maaliin kuin kolmisensataa metriä.

Reitti oli tosi hieno ja myös tuttu ihan muutamaa lyhyttä Matinkylän hiekkatiepätkää lukuunottamatta. Alkumatkasta juostiin Rantaraittia pitkin Matinkylään ja sieltä sitten vähän pohjoisempaa reittiä takaisin Otaniemeen.  Tuuli oli aika kova, mutta ei se näissä minun vauhdeissani sanottavammin haittaa. Sadekin alkoi onneksi vasta pari tuntia maaliintuloni jälkeen.

Vaikka sitä eforttia ainakin omasta mielestä oli ihan hyvin, loppuaika oli 2.15. Se on selvästi hitain tämän kymmenen vuoden urheiluharrastuksen aikana juoksemistani puolikkaista, mutta osui kyllä ennen kisaa asettamaani aikatavoitehaarukkaan, joka oli 2.00-2.15.

Syke oli yllättävän korkealla koko kisan ajan, vaikka laskikin loppua kohden. Kyllä tuosta viivasta taitaa huomata senkin kohdan, jossa jättäydyin työkaverin kyydistä.

Kävin viime viikolla Suunnon myymälässä Vallilassa valittamassa, ettei sykevyö toimi kunnolla. Minusta se oli jo pitempään näyttänyt vähän mitä sattuu. Huollon kaveri kävi sitä jossain testailemassa ja totesi, että se reagoi sykevaihteluihin pitkällä viiveellä. Sain uuden sykevyön veloituksetta tilalle, joten ainakin nyt tuon sykekäyrän pitäisi olla suht oikein.

Tänään sattuu on vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo. Seuraavat seitsemän viikkoa keskityn taas enemmän syömisiin, salihommiin ja työmatkapyöräilyyn. Siihen olen jäänyt jo sen verran koukkuun, etten ostanut uutta HSL:n kuukausilippua, kun edellinen meni umpeen reilu viikko sitten.

Tulokset.

Fiskars Village Gravel Grinder 65 km

Tallinnan kisan jälkeen on varsinkin pyöräily maistunut. Lähinnä olen ajanut työmatkoja, ja se on tuntunut pitkästä aikaa tosi kivalta. Varsinkin hienoina aurinkoisina aamuina työmatkapyöräily peittoaa mustien metrotunnelien (tai kännykän) tuijottamisen mennen tullen.

Jo kesällä oli tietoomme tullut Fiskars Village Trail Centerin Gravel Grinder -tapahtuma lauantaina 18.8. Reittejä oli kaksi: 35 ja 65 km ja molemmissa kilpa- ja kuntosarjat miehille ja naisille erikseen. Vain kilpasarjassa jaettiin palkintoja ja kuntosarjan lähtö tapahtui 5 minuuttia kilpasarjan jälkeen, muuta eroa ei sarjoilla ollut. Etukäteen emme olleet kisaan ilmoittautuneet, mutta onneksi jälki-ilmoittautuminen olisi mahdollista vielä kisa-aamuna.

Kun lähdimme aamulla mökiltä ajamaan Fiskarsiin, satoi kaatamalla. Vain pienen hetken välähti mielessä, että jos jäisinkin tänne mökille sadetta pitelemään ja lukemaan kirjaa takkatulen ääreen, mutta päätetty mikä päätetty. Sade loppui onneksi jo automatkan aikana ja saimme valmistautua kisaan kuivassa ja lämpimässä kelissä.

Olosuhteet mökkitiellä.

Etukäteen olin (laiskuuttani?) vähän ajatellut, että ajaisin vain sen 35 kilsaa, mutta siinä ilmoittautuessa päätin kuitenkin lähteä pitemmälle reitille. Kun koko viime talvenkin ajelin viikonloppuisin pyörällä kolmen tunnin lenkkejä, se 35 kilsaa olisi voinut tuntua vähän lyhyeltä.

Ilmoittautuessa saimme High5-geelejä ja yhdet sisuritkin kaupan päälle. Osallistumismaksuun (38 eur + 10 eur jälki-ilmoittautumislisä) sisältyi myös keittolounas ja suihku kisan jälkeen. Ajanottoa varten oli nilkkaan kiinnitettävä chippi. Reitin varrella oli kaksi huoltopistettä, joissa pystyi täyttämään vesipullot vedellä tai urheilujuomalla. Ihan ok hinta minusta.

Matkalla kilpailukeskukseen.

Oli jännittävää mennä ihan uudenlaiseen kisaan. Triathlon-kuvioissa tietää ja etukäteen ainakin vähän, millaista porukkaa sinne on tulossa ja miten oma taso suhteutuu muiden tekemisiin. Fiskarsiin mennessä ei oikein tiedetty, mitä odottaa: millaista porukkaa sinne on tullut, kuinka paljon ja millaista vauhtia lähdetään pitämään. Siellä näyttikin olevan mukana über-bikerien lisäksi myös ihan tavallisia ihmisiä. Kalustoakin oli monenlaista: hybridejä, fat bikeja, maastopyöriä sekä cyclocross- ja gravelpyöriä. Osallistujia oli yhteensä 84.

Oma GT Grade -pyörä etualalla, takana kilpailukeskus.

Pete lähti matkaan kilpasarjassa, minä kuntosarjassa viisi minuuttia myöhemmin.  Heti alkuun oli vähän nousua ja ylämäkiä. Vaikka ajatus oli lähteä ajamaan ihan rauhassa, ekoissa ylämäissä joukon hännillä tuli sellainen fiilis, ettei näin hiljaa voi ajella. Vähän lähti siis alkukilometreillä vauhti keulimaan ja alkoi jopa puuskututtaa. Ohitusten jälkeen oli kyllä tosi hyvin tilaa ajaa, mutta edessä ollut ryhmä ajoi sen verran kovempaa, etten saanut sitä kiinni.

Lähtöön pari minuuttia.

Alkurynnistyksen jälkeen tasoittelin hengistystä ja hidastin vähän vauhtia. Reitti oli merkitty pienillä viitoilla, jossa oli mustia nuolia. Risteyksissä oli vielä maahan piirretty punaisella maalilla nuolia merkkaamaan oikeaa suuntaa. Tästä huolimatta ajoin 30 kilsan paikkeilla harhaan. Aloin ihmetellä, miksei maassa enää näy pyörien renkaiden jälkiä. Lopulta pysähdyin katsomaan karttaa, jonka onneksi olin hakenut mukaan juuri ennen lähtöä. Kun vielä katsoin kännykästä oikean sijaintini huomasin, että olin ajanut jo noin kilometrin väärään suuntaan.



Kymmenisen minuuttia meni siinä häröillessä. Risteys oli ihan hyvin merkitty, en tiedä miksen niitä nuolia huomannut. Loppumatkan pysyinkin sitten paremmin reitillä. Siinä tosin auttoi yksi turkulainen mies, jonka kanssa ajoimme melko samaa vauhtia ja vähän juttelinkin. Yhdessä toisessakin risteyksessä meinasin ajaa suoraan, vaikka piti kääntyä oikealle. Siinä oli merkintä vain maassa punaisilla nuolilla, viittaa ei näkynyt lainkaan. On tainnut tulla aika uusia ajolasit, joissa ei enää ole muutamaan vuoteen ollut ihan riittävän paljon miinusta puhumattakaan plussasta #aikuisnäkö.

Reitti oli tosi kiva - lähes koko ajan mentiin ylä- tai alamäkeen. Yhteensä nousua reitillä oli noin 1000 metriä. Joillain pätkillä tiellä ollut sora oli melko kookasta, ja varsinkin alamäissä sai pyörästä pitää kiinni ihan kunnolla, että pysyi pystyssä. Kivet vain kolisivat runkoon, kun siinä tasapainoiltiin. Välillä oli kyllä aikamoista höykytystä ja toivoin vaan, että pyörä pysyisi kasassa. Kovempaankin eli jarruttelematta olisi varmaan voinut mennä, jos vaan olisi uskaltanut. Tosi kiva sunnuntai-ajelu ihan uusissa maisemissa kuitenkin.

Kisan jälkeen. Kuvan otti Pete.

Tapahtuma oli oikein onnistunut: reitti oli hyvä, järjestelyt toimivat ja linssikeitto maukasta. Ensi vuonnakin ollaan todennäköisesti mukana, jos vaan mahdollista. Itselle muistiin seuraavaa kertaa varten: risteyksissä kannattaa olla tarkkana ja kilpasarjaan ilmoittautua, kun siellä jaetaan palkintoja. Eilen 65 km kilpasarjassa oli vain yksi nainen ja minä olin pienen eksymisseikkailunkin jälkeen kuntosarjan toinen.

Tulokset.

Ironman Tallinn 4.8.2018

Ironman-kisa, jossa uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 km ja juostaan lopuksi maraton, järjestettiin Tallinnassa nyt ensimmäistä kertaa. Ensimmäisiin kertoihin sisältyy aina tiettyä jännitystä järjestelyjen sujumisesta, niin tälläkin kertaa. Esimerkiksi Athlete Guide ilmestyi vasta viikkoa ennen kisaa. Aikaisemmissa kisoissa se on tullut sen verran aikaisin, että olen jopa vähän kauhistunut, että niinkö lähellä se kisa on.

Tallinna valikoitui meille Peten kanssa tämän vuoden kisaksi siksi, että se on lähellä ja logistisesti helppo; ei tarvinnut vuokrata pyörälaukkuja, pakata pyöriä eikä lentää kisapaikalle. Varasin meille laivamatkat Tallink Megastarilla mennentullen. Pyörät piti viedä laivaan autokannen kautta ja jättää sinne, mutta sekin meni ihan hyvin. Minulla oli selässä 50 litran reppu, ja Petellä mukanaan vedettävä matkalaukku. Siirtymiset menivät siis kävelyksi, kun ei saatu kaikkia tavaroita selkään.

Meillä oli mukana pari lukkoa ja Peten viime hetken neronväläyksen ansiosta myös kuplamuovia, jota laitoimme vierekkäin lukitsemiemme pyörien väliin.

Pyöriä lukitaan.

Aika pitkiä ja kuumia olivat siirtymät satamissa.

Hotellimme (Hotell Palace) oli maalipaikan, Vapaudenaukion laidalla. Se oli oikein toimiva ratkaisu, kun illalla kisan jälkeen oli niin lyhyt matka suihkuun ja nukkumaan.

Maalialue hotellihuoneen ikkunasta.

Kisan uinti oli tietenkin Itämeressä, jonka lämpötila yleensä tässä vaiheessa vuotta on 18-20 astetta. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että veden lämpötila on alle 10 astetta, luulin sitä vitsiksi tai jopa trollaukseksi. Ennemminkin olin jo ehtinyt miettiä, että onko vesi niin lämmintä, että märkäpuku olisi kokonaan kielletty. Onneksi tuulet kääntyivät ja työnsivät lämmintä vettä Viron rannikolle niin, että kisa-aamuna veden lämpötila oli 15,4 astetta ja sääntöjen mukaan voitiin uida täysi matka.

KIsa-aamuna pääsimme uimapaikalle järjestäjän bussilla, josta tosin saatiin varmistus vasta edellisenä päivänä. Koska vesi oli niin kylmää, halusin ehdottomasti käydä uimassa jo ennen starttia. Ensimmäiset pari minuuttia tuntuivat viileältä, mutta kuitenkin siltä, että uinti sujuu. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, eivätkä meduusat tykkää noin kylmästä vedestä. Niitäkään ei siis ollut.

Minulla oli neopreenihattu ja sen päällä kisan uimalakki. Koska uimalakkeja oli jaossa lähdössä, otin vielä toisen eikä pää tai oikeastaan mikään muukaan paikka uidessa palellut tai kohmettunut, ei edes se tyypillisin eli vasemman käden pikkurilli.

Tri Diet Conquerin edustus Tallinnassa: me ja Pekka AWA-lakissaan Peten takana.
Kuva: Hannu Jumkkaala

Rolling startissa taisin jäädä taas vähän liian taakse, kun tuntui, että olin koko ajan uinnissa ohituskaistalla. Rinulityyppejäkin tuli vastaan yllättävän monta. Rata näytti ohjeissa melko selkeältä, mutta siinä uidessa sitä ei ollut yhtä helppo hahmottaa. Tuntui ennemminkin labyrintilta. Poijutkin olisivat voineet olla isompia, niitä oli välillä vaikea nähdä. Pari välipoijuakin olisi ollut ihan paikallaan. Maalisuoralla tuli pari iskua päähän, kun yritin läpi jostain ilmeisesti liian tiukasta välistä. Ihan suorinta reittiä en tullut, sillä Suuntoni näytti uiduksi matkaksi 4100 metriä,

Ekan kerran missään kisassa huomasin, että uimareita oli pysähtynyt pitelemään kiinni kanooteista. Kylmä taisi osalle kilpailijoista tehdä tepposensa.

Hyvä fiilis uinnin jälkeen.
Kuva: Hannu Junkkaala

Juostessani vaihtoon huomasin (vai huusiko joku), että Petehän on heti siinä perässä. Ehdittiin pienet moikat siinä heittää matkalla riisumaan märkkäreitä. Oli kiva tietää, että hänelläkin uinti oli mennyt hyvin.

Kylmään veteen mieltyneelle Petelle ei tehnyt uinti tiukkaakaan.
Kuva: Hannu Junkkaala

Kahtena kierroksena ajettu pyöräreitti oli tasainen ja nopea. Mäkiä ei juurikaan ollut, ja asfaltti oli hyvässä kunnossa. Ei näkynyt edes Suomen teillä niin tutuksi tulleita reikiä tai railoja. Parikymmentä kilsaa oli vähän karkeampaa alustaa, mutta muuten se oli ihan loistava. Pyörällä tuli pari sadekuuroa ja ukkostikin, mutta kylmä ei tullut. Huollot toimivat hyvin, pari kertaa pysähdyin käymään vessassa.

Pyörä kulki todella hyvin, ja tavoitetehot oli helppo ylläpitää. Siinä ehdin jo hetken aikaa ajatella, että hitto - mähän oon ihan kone!

Juoksu olikin sitten vähän toisenlainen tarina. Kierros alkoi ylämäellä, ja niitä oli reitillä muitakin. Oma inhokkini oli yhden tien ylitystä varten rakennettu väliaikainen, jyrkkä metallisilta. Se ei väsyneillä jaloilla ollut kiva. Reitillä oli paljon myös tiukkoja käännöksiä, joten se ei muutenkaan ollut erityisen nopea.

Juoksuosuuden aikana oli aurinkokin tullut esiin, ja keli tuntui helteiseltä. Viilentelin kroppaa sienillä, jäillä ja vedellä. Jo etukäteen olin päättänyt kävellä sen jyrkimmän mäen, mutta lopulta jouduin ottamaan kävelyaskelia muuallakin, kierros kierrokselta useammin. Etenkään kahdella viimeisellä kierroksella ei henki kulkenut eikä syke noussut. Positiivista oli se, ettei ennen kisaa kipeä jalka ei vihoitellut. Huono maratontulos johtui lähinnä varmaan vaan väsymisestä ja rankasta reitistä ja kelistä.

Kannustus reitillä oli tosi mahtavaa, suomalaisia tuntui olevan paljon reitin varrella. Erityiskiitos kannustuksesta oman seuran rytmiryhmälle ja muille tutuille suomalaisille! Superhienolta tuntui saada kannustusta omilta treenikavereilta ja tyypeiltä, jotka tietävät, miltä se kisaaminen oikeasti tuntuu.

Maalissa vihdoinkin! Kuva: Pete

Kun sitten lopulta pääsin maaliin reilun kolmentoista tunnin hikoilun jälkeen, tarjolla oli vain vettä, banaania, omenaa ja appelsiinia. Hampurilaisiakin oli kuulemma ollut, mutta ne olivat jo loppuneet. En ole varma, olisinko pystynyt sellaista heti kisan jälkeen syömään, mutta olisihan se ollut kiva, että niitä olisi riittänyt vielä meille vähän hitaammillekin Ironmaneille. Olisin siis odottanut parempaa.

Tässä vielä meidän molempien viralliset tulokset. Pete teki hienon uuden ennätyksen, ja pääsi reilusti alle 11:n tunnin!

Kisan jälkeen töihinpaluu ei onnistunut suunnitellusti maanantaina, kun sairastuin vatsatautiin. Aika häijy olo on nyt, kun energiavaje on kova, mutta en voi syödä oikeastaan yhtään mitään.

Kisaraportti: Ironman Lahti 70.3

Pari päivää olen nyt miettinyt, mitä tästä kisasta kirjoittaisin. Ehkä kaikkein tärkein ensin: kisajärjestelyt sujuivat loistavasti ja Lahti tosiaan on urheilukaupunkien aatelia. Aikataulut pitivät, Sibeliustalo oli ehkä hienoin kisakeskus ikinä ja yleisöä oli juoksureitin lisäksi paljon myös pyöräreitin varrella.

Ajoimme Peten kanssa Lahteen edestakaisin sekä perjantaina ilmottautumaan ja kisainfoa kuuntelemaan että lauantaina kisaamaan. Se oli meille sopiva ratkaisu, vaikka kisan jälkeen pääsimmekin nukkumaan vasta aamukahdelta. Siihen mennessä oli kuitenkin jo laukut purettu ja pyykinpesukonekin ajastettu.

Maalisuoralla perjantaina.

Tämä oli minulle seitsemäs puolimatkan kisa. Kolme kertaa olen kisannut Joroisilla ja kerran Tahkolla, Jönköpingissä ja Sääksissä. Ennen kisaa ajattelin kuuden tunnin alituksen olevan taas mahdollinen.

Kisainfossa.

Näin jälkeenpäin ajatellen uinti tuntui (ehkä vähän liiankin) helpolta. Tyydyin seurailemaan muita etenkin paluumatkalla, kun en likaisista laseista johtuen kunnolla nähnyt poijuja. Olin unohtanut myös katsoa ennen lähtöä rantautumiskohdasta jonkun sopivan kohteen, jota kohti suunnistaa. Uintiaika oli 37:38. Niin hitaasti en ole uinut puolikkaalla sitten sen ensimmäisen vuonna 2013. Tosin Sääksissä matka oli varmasti alimittainen eikä se tietenkään kisoissa aina muutenkaan ole niin justiinsa 1900 metriä.

Vaihtoalue

Vaihtoalueelle oli pieni juoksumatka, ja siellä sitten laittelin normikamppeiden (kypärä, lasit, pyöräkengät) myös sukat, irtohihat ja tuuliliivin, koska keli oli melko viileä. Telkkarista myöhemmin katselin, että vaihtoa olisi varmaankin nopeuttanut se, että olisin pro-triatleettien tapaan tyhjentänyt vaihtopussin maahan ja noukkinut sieltä  nopeasti kaiken tarvittavan. Nyt meni turhaa aikaa tavaroiden noukkimiseen yksitellen.

Pyöräreitti oli pääasiassa vaihtelevaa suomalaista maalaismaisemaa ja oikein kivaa ajettavaa. Fiilis oli hyvä, mutta tavoitewattien ylläpitäminen tuntui vaikealta. Takaa tuli kovempia pyöräilijöitä jatkuvalla syötöllä, kunnes sitten loppumatkasta pääsin itsekin vähän ohittelemaan. Huoltopisteillä kaikki toimi todella hienosti ja sain kahdesti vaihdettua tyhjän pullon täyteen. Eväänä minulla oli urheilujuomaa ja Powerbarin geelikarkkeja, niihin olen tänä kesänä tykästynyt. Pyöräaika oli 3.10:26, hitain koskaan minulla puolikkaalla.

Juoksuosuus lähti liikkeelle ihan mukavasti. Uudet Feet Distance -lenkkarini ovat ihan mahtavat. Varvasosa on tarpeeksi leveä, eikä vasempaan päkiään enää tule rakkoa kuten kaikissa aikaisemmissa lenkkareissa. Myös tuntuma alustaan on ihan toista luokkaa kuin edellisissä Hoka-lenkkareissa. Juoksureitti oli sekin todella upea, ja kulki pitkälti järvenrantaa. Huoltopisteillä otin kävelyaskeleita juodessani mukin vettä ja toisen Cokista.

Juoksureitin kohokohta oli yläläpsy Pauli Kiurun kanssa ekalla kierroksella. Vaikka hän kehottikin pitämään paineen päällä, juoksuvauhti hidastui toisella kierroksella. Sekunti lisää ja puolimaratonin loppuaika olisi ollut 2.19. Juoksussa sama juttu kuin pyörässä, hitain aikani koskaan puolimatkalla.

Maalissa olin puoli yhdentoista jälkeen, kuusi tuntia ja reilut 17 minuuttia startin jälkeen, sekin omanlaisensa ennätys eli hitain puolikkaani.

Maalissa.

Kisan jälkeisinä päivinä pyörittelin mielessäni samoja ajatuksia kuin samassa tilanteessa aikaisemminkin: Miksen saanut itsestäni enempää irti? Olisinko pystynyt raastamaan enemmän? Toisaalta ne edellisetkin kisat vein todennäköisesti läpi samalla intensiteetillä, joten se ei todennäköisesti selitä hidastumista.

Ymmärrän kyllä, ettei vertailu muihin vie asioita eteenpäin, mutta nyt olen sellaisessa tilanteessa että häviän vertailussa omillekin aikaisemmille suorituksilleni. Reitillä ja kelilläkin on tietysti omat vaikutuksensa, mutta silti oma taaplaaminen harmittaa.

Nyt vaikuttaa siltä, ettei treeni oikein pure. Olen saanut treenata terveenä ja loukkaantumatta, ja palautumiseenkin on satsattu. Viime lokakuusta lähtien olen kiinnittänyt paljon aikaisempaa enemmän huomiota syömisiini ja etenkin riittävään hiilihydraatin saantiin. Painoni on kuitenkin sen myötä noussut 6-7 kiloa. Onko kyse jostain aineenvaihdunnan ongelmasta? Olenko minä niitä ihmisiä, joiden kunto ei treenaamisesta huolimatta kohoa? Onko tässä taustalla jotain keski-ikäistymiseen liittyviä hormonaalisia muutoksia? Olenko treenannut liikaa?

Jos nyt jotain positiivista haluaa etsiä, niin juoksuvauhtini oli Lahdessa hieman nopeampi kuin puolta lyhyemmässä Tuusulanjärven kisassa.

Tykkään tästä elämäntyylistä, jossa vapaa-aika pitkälti pyörii treenaamisen ja palautumisen ympärillä. Kilpailu ei ole pääasia, eikä kisapäivänä voi aina odottaa pystyvänsä siihen omaan optimaaliseen suoritukseen. Tallinnassa reilun neljän viikon kuluttua toivon kuitenkin pystyväni vähän parempaan suorittamiseen.

Kisaraportti: Tuusulanjärvi Triathlon 10.6. perusmatka

Kisakausi on nyt avattu Tuusulanjärvi Triathlonin perusmatkalla (1500 m uinti, 40 km pyörä, 10 km juoksu). Koska startti oli vasta klo 11, ehdimme ihan hyvin hoidella kaikki aamuhommat ja ihan viime hetkellä vielä etsiskellä auton pyörätelineiden avaimia kun pyörät olivat jo katolla. Onneksi avainnippu löytyi pienen etsiskelyn jälkeen Peten repusta.

Matka Tuusulaan oli aika hiljainen, sillä ainakin minua jännitti taas yllättävän paljon tuo kesän eka startti. Menomatkalla ajoimme pienen pätkän pyöräreittiäkin, joka näytti oikein kivalta. Kisapäivän sää oli tosi hieno: aurinkoa ja varmaan reilut parikymmentä astetta lämmintä.

Kisainfo oli katsottu jo edellisenä iltana videolta. Tosi hyvä idea ja selkeä toteutus, jonka toivoisin yleistyvän muissakin kisoissa.

Tätä en toivonyt näkeväni juuri ennen kisan alkua: Suunto Spartan Ultra lakkasi toimimasta. Yritin googlailla, millä ilveellä kellon saisi resetoitua, mutta juuri ennen kisaa en kovin kauaa ehtinyt ohjeita etsiskellä enkä siis niitä siihen hätään löytänyt. Heitin kellon reppuun, piti pärjätä ilman. Ostin Spartanin viime vuoden maaliskuussa, ja viime kesänä minulla oli jonkin verran ongelmia sen kanssa, kun treenien tallennus katkeili. Viime aikoina kello on toiminut ihan hyvin, kunnes nyt taas pahassa paikassa feilasi. Onneksi sentään pyörässä minulla oli toimiva Garminin laite.

Ennen uintia oli mahdollisuus vähän verrailla järvessä, ja vesi tuntui mukavan raikkaalta. Lähtö oli vedestä, ja samassa lähdössä olivat kaikki yli nelikymppiset miehet ja naiset. Kisaan ensimmäistä vuotta N50-sarjassa, jossa meitä oli kolme osallistujaa.

Uinti oli kahtena kierroksena, joiden välissä juostiin lyhyt spurtti rannalla. Uinti tuntui sujuvan tosi hyvin, poijut olivat isot, järvi oli lähes tyyni ja kontakteja muihin uimareihin vähän. Välillä sain uitua ihan hyvässä peesissäkin. Ekan kierroksen aika oli 13:29 ja kahden kierroksen yhteensä 28:31. Siinä vaihtopaikalle juostessani kuulin, että olin sarjani johdossa.

Pete ohitti minut ekassa vaihdossa. En tiedä, mitä siinä oikein kupeksin, mutta reilut viisi minuuttia siinä meni. Varmaan sukkien pukeminen märkiin jalkoihin oli se suurin hidaste.

Mun vaihtopaikka kisan jälkeen. Kaikki tavarat piti laittaa muuttolaatikkoon. Aika toimiva systeemi.

Pyörällä pyrin pitämään tehoja yllä ja juomaan vettä ja syömään geelikarkkeja säännöllisin väliajoin. Melkein pari pulloa vettä siinä menikin. Geelikarkit tuntuvat geelejä kätevämmiltä nautittavilta, kun ei tule sotkua tai roskia. Olen nyt käyttänyt niitä melkein kaikilla pitemmillä pyörälenkeillä, eikä mitään ongelmia ole ollut. Takaa tuli jonkun verran porukkaa ohi, mm. molemmat oman sarjani muut kilpailijat jo aika alkumatkasta.

Toisessa vaihdossa huomasin harmikseni, että joku oli jättänyt pyöränsä niin, ettei minun pyörälleni ollut enää tilaa. Eipä siinä auttanut kuin siirrellä muiden pyöriä hetkisen, jotta omani mahtuisi niiden väliin.

Juoksusta ei jäänyt jälkipolville paljoakaan kerrottavaa. No ehkä sellainen hauskuus, kun joku keksi kehua juoksuasentoani parisataa metriä ennen maalia "hienolta näyttää päkiäaskellus", varmaan jostain kannustushuutojen kliseelistalta sen poiminut. Muutenkin Tuusulanjärven kisassa oli kyllä tosi kiva fiilis, kun talkoolaiset kilvan meitä kannustivat.

Uudet juoksukengät ovat tosi hyvät, ei tullut rakkoja tai ollut muitakaan ongelmia, en vaan jaksanut juosta kovempaa. Pete ohitti kierroksella ja lausahti kannustavia sanoja ekan kierroksen loppupuolella. Se piristi hetkeksi.

Jo siinä matkalla ehdin miettiä, että tässä sitä varmaan lyllerretään seitsemän minuutin kilsavauhtia. Ei se kuitenkaan ihan niin hidasta ollut (mutta melkein), kun juoksuaika oli 1:07:05.

Kisan jälkeen.

Kun tarpeeksi pitkään juoksee, niin maali tulee varmasti vastaan, niin tänäänkin. Loppuaikani oli 3:07:48. Kaikki tulokset täältä.

Pete oli pakannut mukaan myös Alepan pirteän värisen muovipussin,
johon mahtuivat meidän molempien märkkärit.

Kisan jälkeen kävimme rantasaunalla suihkussa ja sitten vielä syömässä Vanhankylän kartanolla ihan kisakeskuksen ytimessä. Siellä oli tänään 3-vuotissynttärit ja kympin lounaalla jätskiä jälkkäriksi! Oli kyllä tosi kiva saada heti kisan jälkeen päästä lämpimään suihkuun ja sitten vielä buffapöydän ääreen. Kisapaikka oli muutenkin kaikin puolin hieno ja toimiva, samoin järjestelyt toimivat ihan loistavasti. Kiitos järjestäjille, kanssakisaajille ja kaikille hurranneille!

Vantaa Maraton 14.10.2017

Se on nyt näköjään kisa ja viikko -tahti, kun taas kisaraporttia kirjoittelen. Vantaan maratoniin huipentui tämän kausi, ja Pete oli luvannut lähteä kuljettajaksi ja kannustajaksi.

Olen Vantaalla juossut aikaisemmin puolikkaan vuonna 2012 ja Fun Runin eli yhden kierroksen jonain toisena vuonna kauan sitten, mutta tämä oli ensimmäinen maraton. Reitti oli siis jotakuinkin tuttu jo etukäteen.

Ennen lähtöä vähän lämmittelin ensin sisällä hallissa ja sitten kävin vielä juoksemassa pienen lenkin. Juoksu tuntui ihan hyvältä, tosin vasemmassa sääressä oli pieniä tuntemuksia kuten aikaisemminkin tällä viikolla. Lähtörynnistyksessä jäin sinne porukan hännille.

Näissä tamineissa juoksin. Juoksutrikoissa on isot taskut reisien kohdalla, ja siellä pullistelevat parit geelit, ei lihakset :)

Ekaan kierrokseen meni aikaa 1.03.57, ja toinen meni muutamaa sekuntia nopeammin, koska olin puolivälissä ajassa 2.06.56. Toisella kierroksella oli hetken aikaa ihan sellaista lennon kivan keveää fiilistä, joka ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauaa. Tuttuun tapaan otin geelin ja vettä jokaisella huoltopisteellä. Niitä oli kolme per kierros. Kahden kierroksen jälkeen teki mieli suolaa, mutta harmikseni suolatabletit olivat sulaneet trikoiden taskussa, joten ihan kamalan paljon siitä ei suuhun saakka saanut. Ensi kerralla suolatabletit pieneen muovipussiin... Nyt en niitä sellaiseen laittanut, koska ajattelin sen pussin siinä juosten avatessa harmittavan.

Pete oli lähtenyt lähdön jälkeen uimaan Märskyyn ja näinkin hänet autossa kolmennella kierroksella Teboilin jälkeisellä pitkällä suoralla. Sieltä hän ehti maalialueelle ottamaan kuvan, kun lähdin neljännelle, viimeiselle kierrokselle.  Väliaika kolmannen kierroksen jälkeen oli 3.12.02 eli vähän se vauhti sillä kierroksella hiipui. Se oli muutenkin ainakin henkisesti vaikein kierros, kun puoliväli oli jo ohitettu ja reilut pari tuntia juostu, mutta maali ei ollut lähelläkään.

Viimeiselle kierrokselle lähdössä.

Viimeiselle kierrokselle yritin nostaa vauhtia, mutta niin ei varmaankaan tapahtunut. Oli kyllä kiva juosta, kun oma jaksaminen oli ihan ok jat alkoi tulla ohitettaviakin vastaan. Yksikin mies kääntyi 180 astetta 32 kilsan merkin kohdalla ja lähti kävelemään takaisin maalialueelle, taisi jättää kesken. Minulla juoksu kulki olosuhteisiin nähden ihan kivasti, ja pidin energiasuunnitelmastakin kiinni lukuunottamatta viimeistä huoltopistettä, jonka ohi juoksin ottamatta mitään. Siitä oli maaliin vain kolmisen kilsaa, ja tunsin jaksavani.

Yksi juoksun kivoimpia hetkiä oli tänään juuri viimeisellä kierroksella, kun sen loppukilsoilla ohitin painavan rinkan kanssa juoksevan, Obelixiksi pukeutuneen Läskimaijan ja hänen seurueensa. Siinä juoksi myös muutama suuresti arvostavani juoksututtu.

Viimeiseen kierrokseen meni aikaa reilu tunti ja kuusi minuuttia, ja maratonin bruttoaika oli tänään 4.18.02, netto 4.17.26.

Maalissa. Vihdoinkin.

Tämä oli toiseksi nopein neljästä juoksemastani maratonista, ja olen aikaan ja juoksuun muutenkin ihan tyytyväinen. Pari viikkoa sitten en pystynyt kahden tunnin lenkillä pitämään yllä samaa vauhtia kuin missä nyt onnistuin reilun neljän tunnin ajan. Olen ilmeisesti kärsinyt energiavajeesta ainakin pari viime kuukautta, mahdollisesti ja todennäköisesti pitempäänkin. Nyt aion ottaa syömisestä niskalenkin ja kunnostautua silläkin saralla. Enemmän ja parempaa lähinnä. Tai ainakin enemmän.

Tästä alkaa nyt pieni ylimenokausi, ja sitten aletaan treenata ja varsinkin syödä ensi vuoden tavoitteet (triahtlonin puolimatka Lahdessa ja täysi Tallinnassa) mielessä.

Tämän postauksen kuvat otti Pete. Kiitos ja halaus ykköskannustajalleni!

Viikonloppu Kolilla

Yllätyksekseni pääsin itsekin kisaamaan nyt viikonloppuna, vaikka alunperin piti olla vain kannustamassa. Kävi nimittäin niin, että sain kuin sainkin ilmoittauduttua Vaarojen maratonin 13,5 kilsan matkalle, kun kävimme kisakeskuksessa hakemassa Peten kisanumeron maratonille perjantai-iltana.

Olimme vuokranneet pienen mökin Loma-Kolilta, noin 10 kilsan päästä kisakeskuksesta. Ajoimme Kolille jo torstai-iltana, ja teimme molemmat perjantaina mökillä etäpäivän. Se sujui yllättävän hyvin, ja oli tosi mukavaa. Molemmat naputtelivat omaa konettaan ja välillä käytiin (ihan sikakalliilla) lounaalla Sokos Hotel Kolissa.

Pari kuvaa perjantailta, kun kävimme pienellä metsäretkellä kisakeskuksen ympäristössä:

Lauantaina oli sitten molemmilla kisapäivä. 13,5 kilsan reitin juoksijat lähetettiin matkaan kahdessa osassa; ensin ne, jotka uskovat alittavansa 1,5 tuntia ja 10 minuuttia myöhemmin loput. Jäin sen loppuporukan hännille päivän viimeiseen lähtöön. Ekat kilsat juoksimme jonossa hissukseen, ja siitä se porukka matkan edetessä harveni. Oli kuitenkin kiva, että ympärillä oli melkein koko ajan samanvauhtisia juoksijoita. Matkalla oli ylä- ja alamäkeä, portaita, pitkospuita ja lopussa se sama usean kilsan nousu satamasta kuin maratonillakin.

Juoksu tuntui hyvältä ja pitempäänkin olisin poluilla viihtynyt. Ylämäissä kävelin, tasaisella ja alamäissä juoksin. Enemmän kuin maisemia katsoin jalkojani. Vartin välein join vettä, puolen tunnin välein otin geelin ja kerran tunnissa suolaa. Loppuaikani oli 2.06, joten melkein spekseihin meni. Sen kyllä tajusin ihan alkumetreillä, että jos joskus maratonille tuolla haluaisi osallistua, pitäisi kyllä juosta aika paljon enemmän mäkiä, kuten Pete on nyt pari kuukautta tehnyt.

Maaliintulon jälkeen kävin suihkussa ja syömässä ja ilokseni tapasin myös hyviä ystäviä, joiden seurassa aika aina kiitää vähän liian nopeasti.

Pete oli arvioinut juoksevansa maratonin 6-7 tuntiin, joten vähän ennen kolmea menin odottamaan häntä viimeisen ylämäen loppuun, josta oli maaliin enää noin 150 m. Siihen muodostui kiva muutaman henkilön kannustusporukkakin, ja kaikkia tsemppasimme ottamaan pienen loppukirin juosten.

Noin tunnin odottelun jälkeen näin tutun sinisen takin ja otin äkkiä puhelimen esiin kohmeisin käsin. Tässä Peten hieno loppukiri (ensin siinä on edessä joku pipopää,  mutta Pete on se, joka juoksee!

Näin Pete kertoo kisasta:

Tänään mulla oli jo perinteeksi muodostunut post-Ironman syysmaraton. Etelä-Suomen pikkumaratonit on koluttu niin päätin lähteä Kolille Vaarojen Maratonille.

Jonkinlainen peukalosääntö on, että täällä menee aikaa 1,5 kertaisesti tasamaan maraan verrattuna. Arvelen että olisin noin 3:45 kunnossa, joten teorian mukaa tästä olisi selvitty alle kuuden tunnin.

Polkujuoksu ei ole teorialaji.

Loppuaika oli 6:51. Hyvin jaksoin vääntää ylämäet (noin 1600 nousumetriä) ja helpot polkupätkät. Jyrkät alamäet ja teknisin pätkä jota oli noin 10 km oli mulle vaikeita, kömpelö kun olen.

Mutta mun mielestä polkuhommissa ei tarvii kellosta niin välittää! Tämä on hauskaa hommaa ja suosittelen Kolin polkuja kaikille.
Tässä virkeänä maalissa.

Tänään kävin aamupäivällä reilun kahden tunnin pyörälenkillä. Osuin sattumalta eilisen maratonin reitille ja otin pari kuvaa. Tässä polku taisi kyllä olla poikkeuksellisen hyvässä kunnossa:

Maratonin huoltopiste. Eilenkin siellä oli tarjolla vain vettä.

Ihana kamala Ironman Hamburg 2017

Sunnuntaina kisattiin Hampurissa Ironmanilla ihka ensimmäistä kertaa. Kaikki järjestelyt sujuivat hienosti saksalaisella täsmällisyydellä. Expo, uinti ja vaihtoalue olivat ihan kaupungin sydämessä ja majoituskapasiteettiakin kävelymatkan päässä on riittämiin. Palveluita (ravintoloita, kauppoja jne) oli myös ihan niin paljon, kuin miljoonakaupungissa voi odottaa, ja kisan logistiikkapuoli oli helppo hoitaa.

Kisainfo lauantaina pidettiin sateessa maalialueella. Me menimme tietenkin paikalle, kun kisainfo on pakollinen, mutta kun kuulimme, että sen voi katsoa myös nauhoitettuna netistä, lähdimme sisätiloihin.

Kisassa oli noin 2500 osallistujaa, joista 95% saksalaisia ja 13 % naisia. Varsinkin naisten vähyys ihmetytti, mutta ehkä tilanne on samankaltainen muissakin Ironmaneissa. Meitä suomalaisia oli kisaan ilmoittautunut vajaat 30, ja meillä oli oma Facebook-ryhmäkin. Perjantaina kävimme yhteisellä päivällisellä reilun kymmenen hengen porukalla.

Uintia pääsimme testaamaan lauantaina puolenpäivän maissa. Se olikin ainoa mahdollisuus uida Alster-järvissä ennen kilpailua. Uintipaikka oli niin lähellä, että kävelimme sinne hotellilta märkkärit päällä. Vesi ei ollut ihan niin likaista, kun olin pelännyt. Toki tummaa kuten vaikkapa Kuusijärvessä.

Matkalla uintitreeneihin.

Uintiramppi, taustalla Hampurin keskustaa.

Pelastusvene varmisti turvallisuuden.

Kisapäivän aamuna söimme hotellilla pienen aamupalan ja olimme vaihtoalueella heti viiden jälkeen sen avauduttua. Pumppasin renkaat ja tsekkasin, että vaihtopusseissa on kaikki tarvittava. Pienellä lämmittelyuinnillakin ehdimme käydä. 

Aamulla oli kiva myös nähdä sillalta, kuinka joutsenia vietiin veneellä kauemmaksi uinnin rantautumispaikasta.  Edellisiltana mieleen oli jäänyt etenkin yhden aggressivisen joutsenen uhittelu.  

Uinnissa oli rolling start. Kaikki arvioivat itse oman uintiaikansa ja menivät sen mukaiseen paikkaan jonossa. Me Peten kanssa sijoittauduimme 1.05 - 1.15 -porukoihin. Kisaajia päästettiin uimaan sujuvasti neljän-viiden henkilön leveydeltä. Uinti lähti ongelmitta käyntiin, mutta aina aika ajoin eteen tuli ihmismuuri, jota oli vähän vaikea ohitella. Jotkut olivat varmaankin arvioineet oman uintiaikansa hieman liian optimistisesti. Ekan kerran kisassa sain myös iskun päähän, ei onneksi kovaa kuitenkaan.  Reitti oli tosi selkeä, välillä piti nousta ramppia ylös laiturille ja laskeutua taas toista ramppia pitkin takaisin järveen. 

Kauanko siihen meni? No 1.10 ja osia. Kuva: Finisherpix

Vaihtoalue oli pitkä. Uinnin jälkeen piti juosta parisataa metriä vaihtotelttaan, ja sieltä oli vielä useita satoja metrejä omalle pyörälle.

Pyöräosuuden alussa harmitti, etten ollut vaihdossa laittanut päälle tuulitakkia. Ilma ei ollut vielä kovin lämmin ja tuuli viilensi oloa entisestään. Huoltoja oli noin 20 kilometrin välein. Huoltopaikoilla vaihdoin aina vauhdissa vesipullon uuteen ja otin puolikkaan banaanin. Pyörällä suunnitelma oli syödä ja juoda noin 20 minuutin välein, vuorotellen geeliä tai banaania vähän riippuen siitä, mihin aikaan satuin huoltopaikalle. Suolaa otin 1-2 kapselia tunnissa. Kerran pysähdyin käydäkseni vessassa. 

Kuva: Finisherpix

Pyöräilyosuus ajettiin kahtena 91 kilometrin kierroksena, ja se oli siis hieman ylipitkä (182 km). Ekat 100 kilometriä takaa tuli pyöriä jatkuvalla syötöllä kovaa ohi. Sen jälkeen tilanne muuttui, ja sain itse ohitella muita kisaajia. Tavoitteeni oli ajaa wattien mukaan, enkä edes seurannut nopeutta. Alusta asti oli sellainen olo, että töitä sai tehdä tavoitteessa pysyäkseen. Toisella kierroksella sain kuitenkin pidettyä tehot samana edelleen, ja se oli vähän helpompaakin, kun alamäissäkin sai polkea ihan kunnolla. Ensimmäisellä kierroksella en uskaltanut alamäissä lähteä ohittelemaan ja toisella kierroksella ei enää tarvinnut.

Aika paljon näytti sattuneen rengasrikkoja. Reitillä oli paljon kiskojen ylityksiä ja kaivonkansia, joissa näytti renkaita paukkuneen. Myös pulloja, geeliroskia ja varakumeja oli reitillä varsinkin toisella kierroksella aina silloin tällöin. Kerran ajoin Cliffbar-patukan yli, kun en ehtinyt väistää, mutta selvisin tilanteesta säikähdyksellä. 

Kuva: Finisherpix

Reitillä oli nousua järjestäjän mukaan 1000 m, mutta jotenkin se tuntui raskaammalta. Ehkä voimakas sivutuulikin vaikutti asiaan. Mäet olivat melko pitkiä ja loivia, ja varsinkin alaspäinhän sellaisia on ihan mahtava ajella.

Pyöräilyn jälkeen oli vuorossa maraton. Olin etukäteen yrittänyt haarukoida "IM-vauhtiani", ja päättänyt, että se voisi olla kuuden ja puolen minuutin kilsavauhti. Ensimmäiset sadat metrit jalat lähtivät viemään paljon kovempaa, ja himmasin vähän vauhtia. Kolmella ensimmäisellä kierroksella kävelin vain huoltopaikoilla, joita oli vajaan kahden kilsan välein. Viimeisellä kierroksella jouduin kävelemään jo parissa muussakin paikassa, ja IM-vauhtini osoittautui lopulta paljon hitaammaksi kuin kaavailemani 6.30. 

Maalisuoralla. Kuva: Finisherpix

Yleisöä oli juoksureitin varrella tosi mukavasti, ja se toi lisää virtaa. Juoksuaskelien ylläpitäminen vaati sekin keskittymistä ja jäljellä olevaa matkaa piti useaan kertaan pilkkoa mielessä lopulta melko pieniinkin pätkiin ( esim. juoksua ainakin seuraavaan huoltoon). Petri ohitti minut, kun olin toisella kierroksella, taisi silloin olla jo menossa maaliin. Olimme etukäteen sopineet, että nähdessä vaan tsempataan eikä aleta valitella, vaikka mieli ehkä tekisi.

Kahdella viimeisellä kierroksella sain hyvin lisäbuustia cokiksesta, kun aloin ottaa sitä kaksin käsin. Välillä join myös suolavettä ja söin pieniä pretzeleitä. Niitä pureskellessa kävelty matka pikkuhiljaa piteni, kun sain itseni vakuutettua siitä, että suu täynnä juokseminen voisi olla vaarallista. Kaikkea sitä väsyneeseen päähän pälkähtää matkan varrella...

Lopulta koitti minullekin se ihan hetki, kun ei tarvinnut lähteä enää uudelle kierrokselle, vaan sain juosta suoraan punaiselle matolle ja maaliin. Äitinikin oli kuulemma nähnyt minut maalisuoralla suoraan netistä. Se hetki oli niin hieno, ja ehdottomasti kaiken tämän treenailun arvoista. Oli mahtavaa päästä terveenä lähtöviivalle ja sieltä 226 km myöhemmin maaliin ilman mitään kommelluksia tai ylimääräisiä kipuja. Hiertymiä tai lihaskipuja ei tässä yhteydessä lasketa.

Maalissa sain mitalin kaulaan ja avaruuslakanan ympärilleni. Saattajan kanssa kävelimme noin korttelin pituisen matkan elpymisalueelle. Siellä Pete olikin minua jo odottamassa. Nämä ihanat kuvat meistä otti ystävämme Jarmo:

Ironman-kisaaminen tuntui rankemmalta kuin muistinkaan. Helpolta tuntui oikeastaan vain uintiosuudella, muuten piti keskittyä. Ehkä sen ei pidä helpolta tuntuakaan. Heti kisan jälkeen sairastuin pieneen flunssaan. Onneksi tänään tiistaina oli jo etukäteen sovittu vapaapäivä, niin ehdin levätä ennen töihin paluuta toivottavasti jo huomenna.

Kiitos kaikista saamistani tsemppiviesteistä ja vinkeistä, niistä oli hyötyä vaikeina hetkinä!

Vähän pientä piiperrystä, mutta tästä näkyy kyllä, että Pete juoksi alle 4 h maran!

Kaikki tulokset täältä. Juuri nyt kohdallani näkyy virheellisesti DNF, Saksan päässä taitaa olla joku bugi. Toivottavasti se korjataan pian.