Maratonmietteitä ja kuvia Kaarinasta

Kun ajoimme sunnuntaina mökiltä kotiin, Pete yllätti minut autossa sanomalla että tietää miltä minusta tuntuu. Olin varmaan ollut normaalia pidempään hiljaa ja istunut normaaliin tylyyn tyyliini kädet puuskassa etupenkillä. Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppii toista ihmistä jonkin verran jo lukemaan.

Kysymys oli tietenkin hieman odotusten alle menneen lauantaisen maratonin jälkifiiliksistä; toisaalta olin iloinen, kun pystyin taas sen koko matkan juoksemaan, toisaalta taas harmitti kun aikatavoite jä kymmenen minuutin päähän. Ristiriitaiset fiilikset siis, mutta ehkä kuitenkin painotus aavistuksen verran jälkimmäisessä.

Vähän hölmöähän se on tällaisen kuntoilijan mieltään loppuajasta pahoittaa; juuri ketään muuta kuin minua ei loppuaikani voisi edes vähempää kiinnostaa. Itselle se kehittyminen tuntuu kuitenkin tärkeältä ja aika on lahjomaton mittari. Eikä ole kiva edes hiljaa sisäisesti miettiä mitään selityksiä. Loppuaika on loppuaika.

On tietysti epärealistista ajatella, että aina onnistuisi tekemään ennätysjuoksun. Silti se on kyllä ainakin minulla useimmiten tavoitteena, varsinkin noin pitkällä matkalla joita harvemmin pääsee juoksemaan. 

Alkumatkasta, kun on vielä takki päällä ja hanskatkin kädessä.

Maalaismaisemassa ja näköjään herraseurassa.

Stravasta saa aika kuvaavan ja informatiivisen graafin juoksukisoista. Siinä näkyy hyvin, miten alussa vauhti pysyi hyvänä ja pysähdykset huollossa lyhyinä. Matkan edetessä vauhti hiipui, ja huoltopysähdykset pitenivät pitenemistään. Tähän vaikutti tietysti myös se, että kahdella viimeisellä kierroksella otin Cokista ja silloin piti siis avata pullo, löytää pari mukia ja kaataa juoma mukeihin. Varmasti tuli käveltyäkin pitempään, mutta ei koskaan viimeisen roskiksen ohi.

Klikkaa isommaksi!

Ensimmäinen kilsa näyttäisi olleen nopein, hitain oli puolestaan toiseksi viimeisen huoltopisteen jälkeen. Syke ei näy yllä, mutta oli laskusuunnassa loppua kohden. Näin jälkikäteen on niin helppo ajatella, että miksen vaan juossut kovempaa, yrittänyt enemmän. Kisapäivänä sitä kuitenkin tekee vain sen, mihin sinä päivänä pystyy. 

Pete sai kuvasta päätellen hienon raaston päälle loppusuoralla:

Alla olin parin metrin päässä maalista. Aina sitä maaliintuloa kannattaa tuulettaa, vaikkei ihan sitä saanutkaan mitä lähti hakemaan. Mietin jo, että teenkö kärrynpyörän, mutta täytyy varmaan kokeilla sitä ensin jonkun pitemmän lenkin lopuksi. 

Maanantai-aamuna pääsin vihdoin osteopaatin käsittelyyn. Pahimmat jumit laukesivat, ja nyt on jo ihan erilainen olo.  Lantion alueen lihakset olivat kuulemma ihan ennätysjumissa, mikä maratonin jälkeen konkretisoitui esimerkiksi niin, että minulla oli olkapääkin kipeä. Jos ei tukea tule lantiosta, kroppa hakee sitä sitten muualta eli tässä tapauksessa ylävartalosta. Ei ihme että tuntui meno jäykältä!

Kuvat kopioin Kaarinan Syysmaratonin verkkosivuilta. Kiitos tapahtuman kuvaajille Miska Koivumäki, Aki Sahlström ja Tomi Junnila!

Lihasjumeja

Luulen satuttaneeni takareiteäni vähän, kun kisasin Peten kanssa 100 m pyrähdyksissä Esportilla tammikuussa. Siitä lähtien välillä istuessa ja etenkin juostessa on oikean takareiden ja pakaran välimaastossa istuinkyhmyn tienoilla ollut kipeä kohta. Välillä on sattunut istuessa ja useimmiten aina juostessa, etenkin jos ohjelmassa on ollut kovempaa vauhtia.

Ehdin tietenkin jo googlata kaikenlaista, ja itsediagnoosi alkoi kääntyä hamstring-vamman puoleen. Kyselin jo hamstring-leikkauksesta toipuvalta Teroltakin kuntoutusohjeita. Mieli musteni hetkeksi, kun ajattelin että tiedossa voisi olla pitempää taukoa juoksusta. Onneksi perjantai-aamulle oli jo pari kuukautta sitten varattu aika osteopaatille. Lähdin sinne innokkaana kertomaan huoleni ja kuulemaan hänen käsityksensä vamman laadusta.

Tunnin aikana selvisi, että jumissa tai kireänä oli taas moni paikka: niska tietenkin sekä lonkankoukistajat ja lantionpohjan lihakset oikealla puolella. Lantionpohjan lihasten jumi on voinut heijastua myös hamstring-alueelle ja aiheuttaa kipua. Jotenkin osteopaatti löytää juuri sen oikean paikan, mistä painamalla lihakset saa rentoutumaan. Aina se sattuu, ja eilen varsinkin juuri lantionpohjan lihasten painelu tuntui erityisen kivuliaalta, mutta aukenihan se jumi vihdoin. Ihan mahtavaa, jos vaiva korjaantui nyt tällä! Ainakin vajaan kilsan kävely työpaikalle tuntui tosi kevyeltä, pehmeältä ja rennolta. Parin päivän päästä voin käydä kokeilemassa juoksemista.

Sain myös opastuksen lantionpohjan lihasten omatoimiseen rentouttamiseen: istu käsien päällä kämmenet ylöspäin istuinkyhmyjen alla ja heiluta yläkroppaa rauhallisesti eteen ja taakse, sivulta toiselle ja lopuksi pyöritä vielä ympäri. Kokeilin tätä uudelleen aamulla Hesaria lukiessa, ja yritän jatkossa ottaa tavaksi.

Voi olla, että maastopyöräni satula on osasyyllinen vaivan syntymiseen. Se on alusta asti tuntunut melko huonolta, en oikein löydä siinä hyvää kohtaa istua. En ole kuitenkaan vielä raaskinut ostaa siihen uutta satulaa, nyt kyllä täytyy.

Pää suoraan

Pääsin pitkästä aikaa käymään osteopaatilla. Edellinen aika jotakin kuukausia sitten peruuntui hänen sairastuttuaan, ja sitten jäin odottamaan peruutusaikaa, jota ei koskaan tullut. Lopulta varasin uuden ajan eilisaamuksi. Ja tulihan se käsittely taas tarpeeseen.

Lantio oli taas hieman vinossa, minkä olinkin kuullut jo fyssarilta pari viikkoa sitten. Sen lisäksi yläselkä oli jumissa niin, että pääkin oli kuulemma vähän vinossa. Itse en sitä ollut huomannut, mutta enpä ole aikaisemminkaan ollut kovinkaan herkkä huomaamaan jumeja tai muita harmeja kuopassa ennen kuin on liian myöhäistä. Yläselkäongelmat johtunevat huonosta työasennosta ja pyöräilystä.  Oma osansa on varmasti myös sillä, että juoksin pari viikkoa sitten maratonin juomapullo kädessä. Heti maratonin jälkeen varsinkin oikea olkapää tuntui kipeältä, mutta kipu hävisi onneksi pian.

En tiedä kuvittelenko vaan, mutta eilisissä uintitreenissä yläselkä ja kädet tuntuivat kyllä toimivan tosi kivasti. Pääkin kääntyi helposti molemmille puolille.

Varasin seuraavan ajan taas parin kuukauden päähän joulukuulle. Kyllä siihen mennessä saan varmasti taas jonkun paikan jumiin vaikken edes yrittäisi.

Osteopaattini Markku Torvinen on muuten vahva mies ja osallistuu pian veteraanien kahvakuulan MM-kisoihin Kroatiassa. Nyt kun vähän googlailin, törmäsin tähän videoon. En ollut aikaisemmin tiennyt miten kahvakuulassa kisataan, mutta tuostahan se selvisi. Melko rankan näköistä puuhaa.

Kivutonta

En tee tästä blogista mitään sairaskertomusta tai vali-vali-tarinaa, mutta kerronpa nyt kerrankin missä mennään, kun on hyviä uutisia.

Vasemmassa nilkassani on tuntunut viime viikkoina varsinkin juostessa viiltävää kipua. Kipua on tuntunut vähän eri paikoissa nilkan ulkosyrjällä, ja joskus lenkin jälkeen ja vielä seuraavanakin päivänä on ollut vaikea kävellä nilkuttamatta. Se on myös naksunut joka askeleella, mikä on kyllä juostessa melkoisen ärsyttävää - ihan kuin joku metronomi. Myös oikeassa nilkassa on ollut tuntemuksia, mutta vähemmän kuin vasemmassa. Eilen vasen nilkka oli niin kipeä, että portaatkin piti melkein mennä alas yksi kerrallaan.

Tänään otin nilkkakivun puheeksi osteopaatilla. Hän paineli ja pyöritteli jalkaa ja sai nilkan alemman nivelen lukon ja kantakalvon jumit aukeamaan. Vähän se sattui, mutta ihme kyllä nyt ei kävellessä satu enää yhtään! Vaivan syntyyn on osaltaan voinut vaikuttaa korkea jalkaholvi, jonka vuoksi nilkka on rakenteellisesti jäykkä. Omahoito-ohjeeksi sain yhden venytyksen ja ohjeen pyöritellä palloa jalkapohjan alla lenkin jälkeen. Kohta minulla on niin paljon ennen lenkkiä ja sen jälkeen tehtäviä oheisharjoitteita, että olen näännyksissä ilman lenkkiäkin!

Tosi hieno olo oli koko päivän, kun käveleminen ei enää sattunut. Toivottavasti tämä hyvä tilanne jatkuu parin juoksutaukopäivän jälkeenkin, kun pääsen taas treenaamaan. Juokseminen tuntuu nyt tosi mukavalta, ja olisi kiva saada vähän lisää vauhtia koneeseen ennen kesän tri-kisoja.

Selän tilanne on nyt sekin nyt hyvä, vaikka juoksun jälkeen lonkassa tuntuukin vähän kipua. Mielessäni olin ehtinyt senkin jo koplata yhteen nilkkakivun kanssa ja miettiä, että juoksutekniikkani taitaa olla ihan totaalisen pielessä ja ihan liian kuormittava. Onneksi löytyi "parempi" syy: lonkkakipu on ilmeisesti heijastus mataloituneesta nivelvälistä, jonka iskunvaimennus ei enää ole parasta A-luokkaan. Tässä tapauksessa tieto vähensi tuskaa.

The theme of the day was me!

Joitakin viikkoja sitten katselimme Peten kanssa telkkarista jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa amerikkalaisista hirviömorsiamista. Yksi heistä tokaisi jossain vaiheessa että "the theme of the day is ME!". Aika hyvin lohkaistu morsmaikulta!

Järjestin tänään itselleni lähes vastaavan teemapäivän, kun varasin aamulle osteopaatin ja vielä iltapäivälle tunnin fysioterapiaa. Taas löytyi kropasta korjattavaa; lonkankoukistajat ovat ihan jumissa, samoin lantio. Lonkankoukistajien jumi ei ollut yllätys, lantion oli. Minulla onkin ollut jo jonkin aikaa ihan uuden tyyppisiä kipuja lantion alueella oikealla puolella. Ilmeisesti juoksen jonkin verran epäsymmetrisesti niin, että oikea jalka tulee enemmän kantapää edellä maahan ja sen seurauksena lantio oli oikealta puolelta kiertynyt taaksepäin. Sitä sitten fiksailtiin, ja pari päivää pitää nyt pitää juoksutaukoa. Sen jälkeen voisi kokeilla vaikka porrasjuoksua (ylöspäin!), koska siinä juostaan vain päkiällä ja SI-niveletkin aktivoituvat kivasti.

Joka tapauksessa ajattelin nyt ennen joulua noudattaa Kinetic Revolutionin kuuden viikon juoksutekniikkaohjelmaa, ja olenpa valmis myös harkitsemaan vielä vähän minimalistisempien juoksukenkien hankkimista. Ehkä seuraavana minä-teemapäivänä voisin käydä vaikka kenkäostoksilla tai pyöriä Helsingin ja Espoon lähiöissä etsimässä tarpeeksi pitkiä portaita juoksutreeniä varten...