Pääsiäisen pyöräilyt ja yksi jalkautuminen

Meillä oli pääsiäisen pyhinä tavoitteena ajaa pieni pyöräblokki: 3 tuntia joka päivä. Kaksi ekaa päivää menikin kivasti, kun tutustuimme ensin yhdessä ja sitten itseksemme Kettulan ja Sammatin hiekkateihin.





Minulla on nyt vähän probleemia GT Grade -pyöräni kanssa, sillä ketju tuppaa putoamaan takapakan ja pinnojen väliin vähän liiankin helposti. Eilisellä lenkillä olin ehtinyt ajaa reilut 10 kilsaa, kun ketju putosi. Sain sen nostettua takaisin pienimmälle rattaalle, mutta heti kun polkaisin alamäkeen, se putosi taas. Tällä kertaa se meni niin syvälle takapakan taakse, etten kovasta yrityksestä huolimatta saanut sitä tongittua takaisin rattaalle. Alkoi vähän jo kyllästyttää koko touhu.

Koska matkaa mökille oli reilu kymppi, ajattelin käveleväni sen tunnissa. Ehdin jo miettiä, että ehkä mökille päästyäni kävisin vielä juoksemassa, jotta saisin kolme tuntia treeniä täyteen. Taksia en halunnut tilata, koska pyörä oli niin likainen, ettei kukaan ottaisi sitä kyytiin. En myöskään innostunut ajatuksesta jättää pyörää metsään ja lähteä hakemaan sitä myöhemmin autolla. Petelle en soittanut, kun en tiennyt, mihin suuntaan hän mahdollisesti oli lähtenyt ajamaan. En ollut edes varma, olisiko hänellä puhelimessa äänet päällä ja kuulisiko hän sitä. Itsekseni päätin siis pärjätä ja lähdin taluttamaan pyörää.

Aika nopeasti kävelyvauhti osoittautua melko paljon hitaammaksi. Pyörää piti osittain kantaa, koska takarengas ei pyörinyt lainkaan. Polkimet iskivät pohkeet mustelmille kunnes keksin, että kätevin tapa viedä pyörää eteenpäin on nostaa takapyörä ilmaan ja työntää sieltä ja samalla tarpeen tullen ohjata toisella kädellä satulasta. Jäisissä kohdissa laskin takarenkaankin maahan ja työnsin pyörää. Sen nastat tekivät nättiä viivaa jäähän.

Mutta niin sitä vaan kilometri kerrallaan olin lähempänä mökkiä. Kun matkaa oli vain parisataa metriä ja aikaa kulunut noin kaksi tuntia ja vartti, Pete ajoi minut kiinni. Siinä oli tunteet pinnassa hetken aikaa. Väsytti, harmitti ja vähän itkettikin. Hän tietysti onnistui saamaan sen ketjunkin irti ja taas paikalleen. En aja sillä pyörällä metriäkään, ennen kuin takavaihtaja on säädetty varmasti oikein ja tämä ongelma kunnolla selätetty.

Tänään ei ajettu, koska aamuyön aikana oli tullut kymmenisen senttiä lunta ja koko päivän pyrytti lisää. Auton saaminen parkkipaikalta tielle kesti tunnin, vähän pitempään kuin kotimatka siitä eteenpäin.

Pieni pyöräblokki

Kirjoittelinkin jo vähän vuodenvaihteen pienestä pyöräblokista, kun ajoimme pyörillä kolmena päivänä peräkkäin. Palaan siihen kuitenkin vielä, koska jotenkin siitä jäi minulle (ja kuulemma Petellekin) tosi hyvä mieli. Jäin miettimään, että mistä se poikkeuksellisen hyvä fiilis oikein kumpusi.

Yksi vaikuttava asia oli varmasti se, että olimme mökillä. Vaikka sinne on vain vajaan tunnin matka, jotenkin siellä on ihan eri tavalla irti arjesta kuin täällä kotona, nukkuukin paremmin. Ja sähkösaunan saa ajastimella lämpimäksi juuri silloin kun haluaa. Varsinkin näiden pitempien lenkkien aikana varpaat jäätyvät. Tällä viikolla tosin ostin uudet talvipyöräkengät, jotta varpaatkin pysyisivät lämpiminä.

Pyörä parkissa mökin nurkalla.

Toinen juttu on se, että varsinkin sunnuntain neljän tunnin lenkille löysimme ihan uusia hiekkateitä, joilla emme olleet aikaisemmin päässeet ajelemaan. Nythän ne olivat tietysti lumessa ja jäisiä, mutta kivoja uusia reittejä kuitenkin. Asfalttireitit mökin lähistöllä on kyllä aika moneen kertaan jo ajeltu, nämä hiekkatiet olivat erittäin tervetullutta vaihtelua. Ehkä kesälläkin voisi pari lenkkiä ajaa hiekkateillä ihan vaan vaihtelun vuoksi.



Sunnuntain reitin suunnittelimme etukäteen ja siirsin sen myös Spartaniin, josta sitä oli helppo seurata. Pete oli kaavaillut itselleen pitempää, 80 kilsan lenkkiä, mutta lopulta hän ajoi vain kolme kilometriä pitemmän lenkin kuin minä. Talvikelillä ei hänkään ihan kaikilla teillä päässyt 20 kilometrin keskariin...

Oli kivaa ajella vastasataneella lumella metsätiepätkillä, joilla ei ennen meitä ollut kulkenut kukaan. Ei siellä metsässä oikein ketään muita näkynyt muutenkaan. Ikävänä puolena mieleen tietysti juolahti, että jos jotain sattuu, ei kukaan välttämättä satu paikalle kovinkaan nopeasti. Siksi mukana on puhelin vedenpitävässä muovikotelossa ja reitti ainakin päällisin puolin aina myös puolison tiedossa.

Vuoden ekana päivänä oli oikeastaan koko päivän yllättävän hämärää, tuntui ettei tullut kunnolla valoisaa koko päivänä. Lamppu ei olisi ollut liioittelua vähänkään enemmän liikennöidyillä teillä keskipäivänkään aikaan.

Tyypillinen maisema matkan varrelta.

Vaikka ajoimmekin molemmat omia vauhtejamme, näimme muutaman kerran matkan aikana. Joillain pätkillä kaatuilimme vuorotellen, ja lähinnä se vaan nauratti. Yhden jäisen alamäen alle edellä ajanut Pete jäi odottamaan, kun halusi varmistaa, että olen päässyt kunnialla sen alas. Olin siinä tietysti kaatunutkin, ja vasta siinä pystyyn noustuani huomannut lumessa muutaman metrin päässä Peten kaatumisen jäljet.

Tauolla.

Oikeastaan kaikissa alamäissä tuli mieleen poikani kanssa joitakin viikkoja aikaisemmin ajamani lenkki, jonka aikana hän kysyi (kun en meinannut pysyä peesissä), että JARRUTATKO sä äiti alamäissä. No kyllä jarrutan, vaikkei varmaan pitäisi.

Kolmen päivän aikana tuli pyörällä ajettua yli yhdeksän tuntia, ja onhan se jo ihan sellaisenaan ihan palkitseva juttu, että pystyy niin paljon ajamaan ja sitten taas yhden lepopäivän jälkeen jatkamaan treeniohjelmaa ilman sen ihmeempiä.

Maastopyörällä Helsingissä

Tällä viikolla alkoi määrätietoinen treenailu reilun kolmen kuukauden tauon jälkeen. Reilun viikon flunssan jälkeen aloittelin varovasti torstaisella aamu-uinnilla UTORin (Uinnin tukiopetusryhmä) kanssa. Ohjelma oli ihan supersimppeli: 500 alkuverra, 500 lättäreillä, 500 pullarilla, 500 lättäreillä ja pullarilla, 500 loppuverra. Vaparia vaan, paitsi mausteeksi muistaakseni ainakin loppuverrassa jonkin verran selkääkin.

Ostin uudet Speedon uimalasit vahvuuksilla. Jotenkin ne vaan aina hörppäsivät vettä, ja silmäni olivat punaiset ja kipeät koko loppupäivän. Kokeilen vielä vaihtaa nenäkappaleen pienempään, toivottavasti se auttaa.

Perjantaina kävimme taas salilla, ja treenasimme uudelle ohjelmalla. Johan tässä melkein vuosi menikin edellisillä liikkeillä, tosin toistot ja painot vaihtuivat aina tilanteen mukaan. Nyt oli vähän enemmän liikkeitä vapailla painoilla, mistä tykkäsin kyllä kovasti.

Tänään pääsin pitkästä aikaa maastopyöräilemään. Sitä ennen sain Peteltä apua talvirenkaiden vaihtamiseen. Minulla on jo useamman talven olleet samat Schwalben Marathon Winterit, ja kai niillä vielä ainakin tämän talven ajelee. Ne kesärenkaat sen sijaan olivat parhaat päivänsä jo nähneet, ja vein ne samantien roskikseen. Turha niitä on varastossa ensi kesään saakka säilytellä.

Ajoin Lauttasaaren kautta Helsingin keskustaan ja sieltä taas pohjoista reittiä kotiin Kuusi- ja Lehtisaaren kautta. Aika sumuista oli alkumatkasta siellä, missä meri oli vielä auki. Pari kivaa uutta hiekkatiepätkääkin löytyi. Helsingin keskustassa oli mukavan näköistä joulupöhinää.

Lauttasaaressa oli sumuista.

Reilun tunnin ajon jälkeen alkoi varpaita paleltaa. Talvipyöräilykengät ovat olleet hankintalistallani jo aika monta talvea, mutta en ole saanut aikaiseksi sellaisia ostaa. Luulen, että ainakin työmatka-ajoa tulisi enemmän, jos ei tarvitsisi palella. Maastopyöräilykenkäni ovat jotkut ikivanhat muoviset Shimanot, jotka eivät pysy tarpeeksi lämpiminä edes neopreenikengänsuojien sisällä.

Samoin Merikadulla.

Ilokseni muuten huomasin (vasta nyt!), että Stravaan on jo syyskuusta saakka siirtynyt oikein myös uintitreenien kesto ikivanhasta sykemittaristani, Suunto Ambit2 S:stä. En vieläkään oikein osaa päättää, mitä sen mittarihankinnan kanssa pitäisi tehdä. Mielelläni vaihtaisin uudempaan Suuntoon, mutta Spartan ei vielä oikein vakuuuta. Garminin leiriinkään ei haluttaisi lähteä, kun olen kuullut, ettei Stages-wattimittari välttämättä toimi kaikkien Garminin kellojen kanssa. On sekin tietysti yksi vaihtoehto, että jatkan myös ensi kesän nykyisellä kombollani Ambit2 S ranteessa + Garmin Edge 500 tri-pyörässä.

Nastat alle

Nyt kun kelit ovat vähän vaihtelevia, on välillä vaikea miettiä mikä olisi mukavin tapa tehdä viikon pitkä lenkki. Tänään ohjelmassa oli kolmen tunnin liikunta teemalla "ei saa hengästyä". Eilen vähän katselin myös jumppia ja joogia ja niiden yhdistämistä, mutta lopulta päädyin maastopyöräilyyn. Hiihto olisi tietysti ollut mieluista sekin, mutta latujen kunto arveluttaa. Mastopyörälläkin saa olla ulkona.

Pyöräretki piti aloittaa renkaiden vaihdosta, jotta sain nastat alle. Petelle iso kiitos siitä! Viime yönä oli tupruttanut pari senttiä lunta ja aamupäivällä oli ehkä asteen verran pakkasta. Lenkille lähdin yksin, koska Pete on vielä flunssainen. 

Ajelin noin 45 kilsaa tosi rauhallista vauhtia Rantaraittia Suomenojalle ja sieltä pienen kiekuran kautta takaisin Rantaraitille Westendissä ja samaa reittiä kotiin. Kolme tuntia ja pari minuuttia tuli sopivasti täyteen eli vauhti oli tosi maltillinen. Reitti on kyllä hieno, mutta varsinkin Westendissä ja Haukilahdessa on tosi paljon muitakin ulkoilijoita aamupäivän parhaina tunteina.  Yksinajeluun se on kuitenkin ihan kelpo reitti, kahdestaan oltaisiin ehkä lähdetty enemmän metsään ja käyty jossain kahvillakin. 

Evääksi otin pullon vettä, pari geeliä ja energiakarkkeja. Syömisten kanssa hölmöilin kuitenkin, kun en ottanut energiaa lainkaan, join vain sen veden. Mitä ihmettä mahtoi päässä pyöriä? Ennenkin olen huomannut, että mun kone käy sokerilla ja että sitä pitäisi kyllä pitemmillä lenkeillä saada ettei tule täyttä kyykähdystä. Kotiin päästyä niin vähän kävikin; oli ihan kamala nälkä, ja nopeasti tuli kylmä kun preferoin syömistä lämpimän suihkun ja kuivien vaatteiden sijaan. Pieni sohvakoomakin pääsi yllättämään, mutta sain lopulta kammettua itseni ylös kun lähdimme ulos syömään ja juhlistamaan pojan viimeistä iltaa siviilissä ennen huomenna alkavaa varusmiespalvelusta.

Vaatetta oli sopivasti yllä, mutta jalkapohjat ja varpaat palelivat reissun aikana. Pitää varmaan hankkia jotkut paksummat pohjalliset pyöräkenkiin. Talvella on erityisen ikävää pysähtyä liikennevaloihin tai ottamaan valokuvia, kun lumi pakkautuu kengänpohjiin ja klosseihin. Niitä saa sitten puhdistella jonkin aikaa kunnes saa taas kengät kiinni polkimiin. En siis juurikaan pysähdellyt lukuunottamatta kahta lyhyttä stoppia näitä kuvia varten:

Karhusaaressa

Keilaniemessä

On se talvipyöräily vaan tosi hienoa hommaa! Täytyy yrittää ryhdistäytyä ja saada työmatkapyöräilykin taas polkaistua käyntiin parin kuukauden totaalitauon jälkeen. Ehkä se on nyt vähän helpompaa, kun päivät pikkuhiljaa pitenevät, on lunta ja senkin myötä enemmän valoa.