sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Norseman 2019 huoltotiimin näkökulmasta

Olipas mahtavaa päästä kokemaan Norseman huoltotiimin näkökulmasta. Kisapäivä kesti meillä lähes 24 tuntia, joten kyllä siihen monenmoista mahtui.  Kerron tässä kirjoituksessa vähän siitä, miten kisapäivä ja muutama sitä edeltävä päivä meiltä lopulta sujui.

Lensimme Osloon keskiviikkona ja ajoimme vuokra-autolla samantien Eidfjordiin. Kone myöhästyi ja vuokra-auton saaminen kesti, mutta kaikkien viivästystenkin jälkeen olimme perillä kahdeksan maissa illalla. Auto oli ihan hieno Volvo, jota poikamme ajoi riemumielin ja johon mahduimme hyvin kaikkien kapsäkkiemme kanssa. Auton piti olla aika iso, koska kisapäivänä sinne pitäisi mahtua kaikkien kolmen tavarat ja lisäksi myös pyörä.

Hyvissä käsissä.

Olin tehnyt huoltotiimille oman kisasuunnitelman, eikä torstaille oltu merkitty oikeastaan muuta kuin ilmoittautuminen. Pete lähti aamulla pyörälenkille ja minä kävin uimassa Eidfjordissa. Se oli ihan mahtava kokemus: vuono oli tyyni ja aurinko nousi vuonon takaa.  Vesi tuntui kylmemmältä kuin seuraavan päivän Social swimissä, piti laittaa kaksi uimalakkia ja välillä uida selkää, kun kylmä vesi tuntui otsassa. 

Petri kirjoitti nimensä Norseman-lakanaan.


Perjantaina kalenterissa oli sen yhteisen uintitreenin (Social swim) lisäksi vain pakollinen kisainfo ja tavaroiden pakkaamista autoon. Kisainfossa ei tullut meille Athlete Guiden lukeneille mitään uutta (paitsi taas joku uusi fiilistelyvideo), mutta olihan se hyvä tilaisuus nähdä kaikki kilpailijat ja heidän huoltotiiminsä. Kaikki mahduimme paikallisen urheilutalon isoon saliin.

Kisainfossa.
Support-hommissa
Auto ja Petrin Support-tiimi
Auton konepeltiin ja takalasiin piti kiinnittää näkyvät keltaiset tarrat. Jos liikenteessä tötöili, esimerkiksi pysäköi reitin varrella niin, ettei auto ollut kokonaan valkoisten viivojen ulkopuolella, kilpailijaa rankaistaisiin muutaman minuutin pakollisella pysähtymisellä.

Kisa-aamuna pyörien check-in alkoi klo 2:45. Me kaikki heräsimme siis jo pikkutunneilla, ja Peten kanssa lähdimme viemään pyörää ja laittamaan tavaroita paikalleen ensimmäiselle vaihtopaikalle. Lautta lähti laiturista neljältä mukanaan kaikki kilpailijat, jotka päästettäisiin hyppäämään vuonoon 3,8 kilometrin päässä.

Lautta näkyi hotellihuoneen ikkunasta heti herättyämme.

Kun Pete oli lähtenyt lautalle, kävimme Aten kanssa hotellissa aamiaisella. Se olikin päivän rauhallisin hetki. Kisan haasteet konkretisoituivat meille heti ensimmäisessä vaihdossa, kun silmä kovana tarkkailimme vedestä nousevia urheilijoita huomataksemme Petrin.

Ihan suunnitellusti vähän kuuden jälkeen Pete rantautui, ja juoksin hänen perässään huoltopaikalle. Voi että oli vaikea saada päälle pitkähihaista urheilupaitaa! Vessaankin olisi hänen pitänyt päästä, mutta bajamajoja ei vaihtopaikalla ollut. Atelle olin kerrannut, että minulla on vain kaksi muistettavaa asiaa: Peten puhelin (vyötärölläni Spibeltissä) ja vihkisormus (oikeassa keskisormessani) ja molemmat unohdin! Puhelinta ajattelimme tarvittavan siihen, että pystyisimme paikantamaan Peten reitillä ja seuraamaan hänen etenemistään. Pian kuitenkin huomasimme, että pystyimme häntä seuraamaan ihan riittävällä tarkkuudella myös väliajoista. Tosin ihan joka paikassa ei netti lopulta toiminut, mutta melko hyvin pysyimme kärryillä hänen etenemisestään pyöräosuuden aikana.

Alkumatkasta poliisi oli parissa paikassa pysäyttämässä autoja, jotta kilpailijoilla olisi esteetön kulku reitillä. Niinpä meidän lähtiessämme ajamaan oli tunnelien suilla jo jonkin verran ruuhkaa. Koska alkumatkassa on 30 kilometrin nousu, uskoimme kuitenkin ehtivämme ennen Peteä Dyranutiin (36k), jonne olimme sopineet ensimmäisen huollon.

Alkumatkan sumua.
Dyranutin tunnelmaa. 
Pyöräosuudella pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa pysähtyä reilun 30 km välein. Pete ei pyörällä tarvinnut oikeastaan muuta kuin aina uudet pullot urheilujuomaa. Yhdellä pysähdyksellä täydennettiin hieman myös energivarastoja (Gu chews, Nosht protein bites). Yhteensä huoltokeikkoja tuli pyöräosuudella neljä. Ennen kisaa olimme suunnitelleet pysähtyvämme myös viidennen kerran, mutta kun kisainfossa kuulimme, että aikaisempina vuosina jotkut kilpailijat olivat joutuneet odottelemaan juoksuvaihtossa huoltojoukkojaan (ja lenkkareitaan!), jätimme sen väliin, jotta varmasti ehtisimme vaihtoon ennen Peteä.

Jossain vaiheessa kisaa saimme kilpailutoimistosta tekstiviestin, jossa kehotettiin varovaisuuteen liikenteessä, kun rangaistuksia vaarallisesta ajamisesta oli jaettu jo melko paljon. Tuo viesti aiheutti meidänkin autossamme pieniä väristyksiä ja, jos mahdollista, vieläkin kirjaimellisempaa liikennesääntöjen noudattamista.


Rangaistuksia myös jaeltiin. Nämä numerot ehtivät vaihtua pariin kertaan,
kun odottelimme Peteä.


Juoksuvaihdossa meillä olikin jopa aikaa katsella väliaikoja ja ennakoida Peten saapumisaikaa. Kun hän sitten tuli paikalle, vaihto sujui ihan sutjakkaasti. Alunperin olimme suunnitelleet, että Pete ottaisi päälleen juoksuliivin, jossa olisi 1,5 litraa vettä. Suunnitelmasta luovuttiin jo vaihtotilanteessa,  ja huoltostrategia oli pysähtyä parin kilsan välein ja antaa vettä siinä paikan päällä ja mukaan pieni pullo geelin ja veden sekoitusta.

Juoksuosuudella emme sitten oikein muuta enää ehtineetkään tehdä kuin katsoa trippimittaria, etsiä parkkipaikkaa ja sekoitella geeliä ja vettä. Vähemmän tuntui kuitenkin olevan enemmän myös juoksuhuollossa, emmekä osanneet kaivata mitään, mitä ei ollut mukana. Joillain toisilla tiimeillä oli mukanaan mm. sieniä ja vesisankoja viilennykseen. Olin hetken aikaa niistä vähän kateellinen, mutta en enää sen jälkeen kun Pete kertoi, ettei sellaista kaivannut.

Juoksun alku, 25 ensimmäistä tasaista kilsaa,  ei ollut Petelle helppo. Kuulin ehkä jotain sen suuntaista, että "on tämä kovaa hommaa". Tekemisen meininki säilyi kuitenkin vahvana, ja aika pian alkoi näyttää siltä, että hän pääsisi 160 parhaan joukossa mustalle reitille Gaustatoppenin huipulle.

Ja jaksoihan hän. Zombie hillillä, seitsemisen kilometriä pitkässä serpentiininousussa, oli vaikea löytää parkkipaikkaa, joten jättäydyin siinä auton kyydistä noin 28 kilsan kohdalla mukanani vesipullo ja energiaa, jottei huoltoväli venyisi liian pitkäksi. Odottelin vähän aikaa Peteä ja kävelimme yhdessä pari kilometriä. Mäki oli niin jyrkkä, ettei siinä meidän ympärillämme kukaan muukaan juossut.

Atte oli saanut auton parkkiin jonnekin nousun loppuvaiheille. Hyppäsin takaisin kyytiin ja ajoimme etsimään seuraavaa parkkipaikkaa 32,5 kilsan kohdalla olleen cut-offin paikkeille. Se olikin aika haastavaa, kun kaikki paikat olivat autoja täynnä ja liikennettä ohjaamassa alle 10-vuotias tyttö, joka oli liian vaikean tehtävän edessä. Odottelun, peruuttelun ynnä muun sellaisen turhauttavan tekemisen jälkeen löytyi meillekin paikka.

Atte lähti kävellen Peteä vastaan ja käveli hänen kanssaan cut-offiin, jossa kilpailun johtaja kätteli Peten ja toivotteli hänelle hyvää matkaa Gaustatoppenille. Me jäimme Aten kanssa odottelemaan bussia, joka veisi meidät varsinaisen nousun alkuun.

Onnellinen mies lähdössä mustalle reitille.

Tänä vuonna support-tiimi ei saanut olla viimeisessä nousussa kilpailijan edellä ja niinpä taapersimme Peten perässä ne viimeiset viisi kilsaa huipulle. Keli oli loistava ja reitti näkyi selkeästi. Nousuun meni meillä aikaa 1 h 40 min. Nousuprosentti oli 14,4, eli ihan tuntuva. Huoltotiimi palkittiin ylhäällä  alkoholittomalla Gaustatoppen-oluella (Atte) ja vohvelilla (minä).

Norseman Petri ja huoltotiiminsä.
Kilpailijat pääsivät alas vuorelta funikulaarilla, me huoltotiimiläiset kävelimme alas. Tältä siellä näytti:


Kisapäivä oli huoltotiimillekin ikimuistoinen - varmasti  toisaalta stressaavin, mutta myös hienoin päivä pitkään aikaan. Olosuhteet olivat koko päivän erinomaiset, ja kisapäivän tekemiset osuivat koko tiimiltä hienosti lankulle. Maalin lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen pari muutakin huippuhetkeä. Ensimmäinen oli se, kun näimme ensimmäisen kerran Gaustatoppenin huipun jossain juoksureitin varrella. Se näytti olevan vielä todella kaukana ja korkealla. Toinen oli se, kun näin Peten ja poikamme kävelevän Zombie Hillin viimeiset kymmenet metrit yhdessä cut-offiin hyvissä ajoin ennen mustan reitin sulkeutumista. Oli hienoa nähdä, kuinka yksi unelma toteutui ja toinen ehkä alkoi syntyä.

*****

Peten luvalla lisään tähän hänen Facebook-päivityksensä 6.8.2019, koska arvelen, että se saattaa kiinnostaa ja koska se on niin hyvä :)

Osallistuin Norseman extreme-triathloniin 3.8 ja kokemus oli kokonaisuutena huikea. Kirjoittelen tässä laveasti miten Norseman vaikutti harrastamiseen ja miltä tapahtuma kokonaisuutena tuntui, en paljoa kuvaa itse kisapäivän suoritusta koska en usko että se on yleisesti kovin kiinnostavaa.
Sain oikeuden osallistua loppuvuodesta kun paikat arvottiin. Sisässä oli tietääkseni noin 8000 arpaa ja vajaa 300 paikkaa oli jaossa. Osallistuin ensimmäistä kertaa ja heti onnisti. Arpajaisia ennen olin miettinyt että triathlon-harrastuksen vuosikelloon olisi aika tehdä muutos, heinäkuussa puolimatka ja elokuussa Ironman kaava oli toistunut kuusi vuotta peräkkäin ja tämä alkoi jo kyllästyttää. Ironman on pääosin hieno systeemi, mutta uusia kokemuksia se ei enää tuntunut minulle tarjoavan ja pyrkimys parantaa omaa Ironman-aikaa vuosi vuoden jälkeen tuntui yksitoikkoiselta. Halusin siis uusia tuulia, ja olin jo ilmottautunut NUTS Karhunkierrokseen 80 km reitille muutoksen aikaansaamiseksi.
Kun arpajaisvoitto tuli niin triathlon-harjoittelun aito motivaatio löytyi välittömästi uudelleen. Arvioin, että kovalla treenillä saisin itseni mustan paidan edellyttämään kuntoon. Ajattelin myös että ennätys Tallinnan Ironmanilla 10:46 ei välttämättä olisi riittävä kuntotaso (Tallinnan pyöräreitti on aivan sikamaisen nopea). Norsemanin musta paita minulle toimi paljon suurempana motivaattorina kuin oman Ironman-ennätyksen parantaminen.
Tunsin myös jonkinlaista velvollisuudentuntoa siten, että kun Norseman-paikka tulee niin sinne ei mennä puolivaloilla ja leväperäisellä treenillä viemään paikkaa joltain muulta joka olisi treenannut paikan arvoisesti. Tiedän useamman minua huomattavasti nopeamman triathlonistin jotka ovat paikkaa yrittäneet saada monta vuotta mutta ei ole napannut. Myös tämä motivoi treeniin ja alkuvuodesta alkoi sinnikäs, pyöräpainotteinen harjoittelu. Valmentajana minulle on Suomen kovin extreme-triathlonisti Teemu Lemmettylä joten tässä suhteessa asiat oli enemmän kuin hyvin.
Treeni maittoi ja mitään ongelmia ei ollut, eli lyhyesti treenit sujui ja varsinkin pyörässä tuli hyvää kehitystä. Uintia ylläpitävään tyyliin ja juoksua kestävyyspainotteisesti. Pyöräpainotteinen treeniloma Mallorcalla toukokuussa oli hyvin onnistunut ja juoksukuntoa pääsin koittamaan NUTS Karhunkierrokselle (matkan down shiftasin 55 km:iin). Heinäkuun alussa Norjassa Haugesundin 70.3 Ironman ja sieltä suoraan Norsemanin lähtökylään Eidfjordiin tutustumaan kisapaikkaan ja ajamaan mäkiä.
Kisapäivän lähestyessä huomasin, että asia oli mielessä todella paljon, saman tyyliin kuin ensimmäinen Ironman 2013. Suomeksi sanottuna jännitti, olin kuitenkin koko ajan melko luottavainen että kunnossa ollaan ja tulee hyvä päivä. Se että oltiin Pian kanssa käyty Eidfjordissa oli oikein hyvä ja varmasti rauhoitti ajatuksia kun tiesi miltä paikka näyttää miltä osa kisareitistä näyttää.
Itse kisa meni liikuntasuorituksena oikein hyvin. Liikuin omalla kuntotasolla koko matkan ilman teknisiä ongelmia ja sen enempäähän ei voi toivoa. Vuoden 2019 osallistujajoukossa tämä riitti 160 parhaan joukkoon ja sain siis himoitun mustan paidan.
Arvelen, että useita triathlon-harrastajia kiinnostaa mikä on peruskuntotaso jolla musta paita on saavutettavissa. Lyhyesti pyöristäisin asian niin että perus Ironman normaaleissa olosuhteissa olisi hyvä mennä noin 11 tuntiin, mieluummin alle. Jos on tällä tasolla niin pitää pystyä liikkumaan jonkinlaisella teholla noin 14-15 tuntia. Pyöräilyn mäkikunto on suhteessa tärkeämpi kuin juoksukunto. Watti-niiloille tiedoksi että oma NP oli kisassa 181, ja pyöräaika 6:53. Eli Norseman ei siinä mielessä ole extreme että pitäisi olla aivan harrastajien terävintä kärkeä että sinne kehtaa mennä.
Entä onko Norseman kaiken hypetyksen arvoinen? Vastaus riippuu varmasti keneltä kysyy mutta oma vastaukseni on kyllä. Pieni osallistujamäärä ja oma support tekevät tekemisestä hyvällä tavalla erilaisen kuin iso Ironman-tapahtuma, ja maisemat ovat omaa luokkaansa. Lopun 17 kilometrin ylämäki on omalla tavallaan raskas mutta ainakin itselle tasainen Ironman-maraton on ihan yhtä raskas, vaikkakin eri tavalla. Kun pääsin Gaustatoppenin huipulle kaikkiaan 14 tunnin ja 45 minuutin aherruksen jälkeen olin kliseisesti väsynyt mutta onnellinen, eikä liikutukseltakaan ihan vältytty. Yhdessä support-tiimin (poika ja vaimo) kanssa kavuttiin kivikkoinen polku Gaustatoppenin huipulle ja maaliin pääsy oli oikeasti ikimuistoinen kokemus, uskoakseni meille kaikille.
Hypetys siitä että Norseman olisi jotenkin aivan eeppisen haastava ja vain aivan superihminen voi siitä selvitä ei ihan ole näin, ainakaan tämän vuoden kelissä. Sekä ilma että vesi olivat lämpimiä eikä ollut edes tuulista, joten tänä vuonna kelin puolesta ei päästy extreme-olosuhteisiin.
Minulle olennaisimmaksi muodostui yhteinen tekeminen support-tiimin kanssa, mahtava suomalais-edustus ja yhteinen hengailu ennen ja jälkeen kisan, ja tietysti se että omakin tekeminen onnistui. Aivan hemmetin hienoa oli yhdessä fiilistellä viiden muun suomalaisen kanssa kisan jälkeen kun kaikilla oli musta paita päällä! Norseman-kuvastosta tutut asiat kuten uinnin aloitus autolautalta, pyöräreitin vuoriylängöt ja Gaustatoppenin maisemat olivat paikan päällä koettuna vaikuttavia. Kisaorganisaatio ylläpiti osallistujille suljettua Facebook-ryhmää jossa oli paljon hauskaa keskustelua, ja myös paikan päällä olivat mukavaa porukkaa.
Iso osa viehätyksestä on tietysti siinä että kokemus oli laatuaan ensimmäinen - varmaan jos tekisi Norsemanin kuutena vuotena peräkkäin niin siihenkin voisi leipääntyä. On kuitenkin hienoa että Ironman-kisojen rinnalle tulee uusia erityyppisiä tapahtumia joiden avulla voi rytmittää treenaamista ja koittaa saada itseään parempaan kuntoon.

3 kommenttia:

  1. Huikea tarina! Onnea vielä koko porukalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Uskon, että kisapäivä tapahtumineen ja fiiliksineen säilyy mielessä todella pitkään meillä kaikilla.

      Poista
  2. Onko blogi kuollut :(

    VastaaPoista