Kevään ja vähän alkukesänkin kuulumisia

Paljon useammin tulee näköjään mietittyä, että mitä blogiin kirjoittaisi kuin lopulta kirjoitettua. No, tässä nyt kootusti kuulumisia keväältä ja vähän alkukesältäkin.

Huhtikuun alussa olin pyörälenkillä mökillä ja minua puri koira. Näin jo vähän kaeumpaa, että metsätiellä oli mies kolmen vapaana olevan koiran kanssa. Pysähdyin odottamaan, että hän saisi koirat hallintaansa ja pääsisin ohi. Yksi koirista lähti juoksemaan minua kohti, eikä pysähtynyt tai muutenkaan kiinnittänyt huomiota omistajansa huutoihin. Se tuli ihan viereeni ja siinä omistajaan päin katsoessani minua sattui reiteen ja tajusin, että koira oli purrut.

Minulla oli jalassa uudet paksut talvipyöräilyhousut, enkä ihan heti päässyt katsomaan, millaista jälkeä oli tullut. Koiran omistaja pyysi anteeksi, mutta ei tarjonnut esim. yhteystietojaan, joita minä olin liian hämmennyksissäni kyselemään. Valokuvaakaan en ottanut, en koirasta enkä omistajasta. Klenkkasin vähän matkaa eteenpäin, jotta sain katsottua vauriot. Verta ei tullut, mutta hampaiden jäljet näkyivät selvästi. Housut  eivät onneksi menneet rikki. Jalkaan sattui, mutta ei niin paljon, että olisi pitänyt soittaa kyyti. Seuraavana maanantaina kävin Terveystalossa ottamassa jäykkäkouristusrokotuksen. Mustelma parani muutamassa viikossa. Koirien omistajat - pitäkää ne koirat kiinni!

Maaliskuussa vastasin Hesarissa olleeseen verkkokyselyyn, jossa piti kertoa kuinka oli alkanut sohvaperunasta liikkujaksi. Heti tuntui, että tähän on ihan pakko vastata ja kirjoittelin vastaukset muutamaan kysymykseen. Muutaman päivän päästä soitti Hesarin toimittaja. Pienen puhelinhaastattelun ja yhden valokuvaussession jälkeen tämä juttu ilmestyi Hesarissa: https://www.hs.fi/elama/art-2000006056612.html Ehkä kivoin siitä saamani palaute oli, että se oli "minun oloiseni". Ihan tutulta se toki tuntuikin, kun olin osan tekstistä itse kirjoittanut. 

Olikohan sekin vielä huhtikuuta kun aloin haaveilla uusista vanteista triathlonpyörään? Aika pian hoksasin kuitenkin, ettei varmaan kannata ostaa vanteita nyt, jos ehkä vuoden-kahden päästä haluaisin uudemman pyöränkin. Jos vaikka uudessa pyörässä olisikin levyjarrut, eivät nykyiseen pyörään ostamani vanteet sopisi enää siihen uuteen. Tyydyin sitten käymään bike fitissä Lauttasaaren pyörähuollossa, ja se olikin tosi hyvä päätös. Aika isot muutokset tehtiin ajoasentoon, ostin mm. uuden vähän pitemmän stemmin.

Uutta ajoasentoa pääsin heti kokeilemaan Mallorcan treenileirillä. Lähdimme sinne vappupäivänä ja kymmenisen päivää ajelimme saarta ristiin rastiin. Se oli huippureissu: ihan mahtavaa seuraa, hotellissa hyvää ruokaa (meillä oli puolihoito) ja kelitkin suosivat lomailijoita. Ensimmäistä kertaa ajoin Küsten Klassikin. Lähdimme aamulla taksilla hotelliltamme Andratxiin. Sieltä ajoimme rantatietä koko matkan takaisin hotellille. Hieno reitti, kun meri näkyi melkein koko ajan.

Kuva Formentorin reissulta.

Polkujuoksemassakin käytiin.

Hotellissamme oli myös 25 m lämmitetty ulkoallas, jossa kävimme lähes joka aamu pienellä aamu-uinnilla. Pari kertaa uimme myös meressä. Hotellia (Club Pollentia) voin kyllä suositella, kymmenessä päivässä ei ehtinyt vielä kyllästyä joka päivä vaihtuviin buffetin antimiin puhumattakaan jälkkäreistä. Hotellin edestä pääsi bussilla kätevästi Alcudiaan ja Puerto Pollensaan parilla eurolla. Mennään varmasti samaan paikkaan joskus uudestaankin.

Hotellin uima-allas

Mallorcan leiri huipentui siihen, kun kävimme katsomassa Mallorcan puolimatkan Ironman-kisaa. Aika passelit olosuhteet triathlon-kilpailulle oli siellä! Näimme uinnin ja pyöräosuutta jonkin matkaa, kun kävelimme Alcudiasta takaisin hotellille.

Toukokuun lopussa lähdin Peten mukaan kannustajaksi Karhunkierrokselle. Alun perin hän oli ilmoittautunut 83 kilsan matkalle, mutta saatuaan Norseman-paikan vaihtoi sen lyhyempään ja juoksi "vain" 55 kilsaa. Aamulla kävin itsekin juoksemassa Valtavaaralle, ja ehkä pikkuisen kävi mielessä, että voisin hyvinkin innostua polkujuoksusta. Järjestäjän bussilla pääsin Basecamp-huoltoon katsomaan kisaa, ja passelisti näinkin siellä Peten. Siinä vaiheessa juoksua oli takana jo reilut kolmisenkymmentä kilsaa, ja Pete puksutti menemään hyvällä höökillä.

Omalla lenkillä Rukan rinteessä.

Palasin takaisin Rukalle "raatobussilla", jossa kiersi pieni sanelin, johon kaikki keskeyttäneet saivat purkaa sydäntään. Jäi mieleen se, miten yksi mies sanoi hänelle kerrotun, että polkujuoksu on kuin maraton, jossa vaan vauhdit ovat hitaampia. EI TOSIAANKAAN OLE, kuulemma! Tälle naurahtivat kaikki, vaikka muuten bussissa oli aika hiljaista.

Pete iloisena maalissa.

Kesäkuun alkupuolella kävimme Peten ja poikamme kanssa Pirkan pyöräilyssä. Ajoimme siellä 217 km, tosin mittarini näytti reitin pituudeksi vain 212 km. Poikamme ajoi 32 km keskinopeusryhmässä maaliin saakka ja Pete oli luvannut vetää minut maaliin haluamallani teholla. Ajatus oli ajaa IM-tehoilla koko matka ja siinä onnistuttiin ihan hyvin. Lopussa tuli minulle yllättäen vielä pieni vauhdin kiristys, mutta sinnillä pysyttelin perässä. Lähtiessämme vähän seitsemän jälkeen sateli vettä, mutta lopulta päivä oli niin aurinkoinen, että käsivarteni vähän kärähtivät.

Pete oli niin hyvä peesi, että siihen oli muitakin tulijoita. Yhdelle miehelle, joka siinä meinasi koko ajan ajaa rinnalleni sanoinkin, että voisitkos ajaa vähän taaempana. Hän sitten siitä lähtikin vähän ajan päästä omille teilleen.

Vähän ennen lähtöä

Loppureissusta oli vähän surullisempaa, kun joku oli kaatunut ryhmässä yllättäen eteen tulleen routavaurion takia. Takaa oli ajettu päälle, mutta luunmurtumilla ilmeisesti selvittiin. Kaikki pyöräilijät pysäytettiin siihen odottamaan, että hoitotoimet saadaan tehtyä ja ambulanssit liikkeelle. Piti siinä odotellessa tsekata Petrin puhelimesta, ettei omalta pojalta edellä ajaneelta ollut tullut mitään viestiä, ei onneksi ollut.

Maalissa.

Treenit ovat sujuneet pääsääntöisesti ihan hyvin ja kun FTP-testissäkin tuli eilen uusi ennätys, ensi sunnuntain Ironman-kilpailu Haugesundissa ei jännitä ihan kamalan paljoa.

Hiihtoloma Ylläksellä

Palasimme eilen kotiin viikon lomalta Ylläkseltä. Olimme ajaneet jo perjantai-iltana Rovaniemelle, kun lento Helsinkiin lähti heti yhdeksän jälkeen. Näin vältimme aikaisen heräämisen ja parin tunnin ajomatkan pimeällä. Se oli ihan hyvä päätös. Yövyimme perinteikkäässä Pohjanhovissa, jossa oli illalla aika hyvä buffetpäivällinen.

Meillä kävi kelien suhteen tosi hyvä tuuri. Aurinko paistoi lähes jokaisena päivänä, ja pakkasta saattoikin olla aamuisin parikymmentä astetta. Laduilla ei ollut ruuhkaa etenkään aamupäivisin, eikä varsinkaan niillä reiteillä, jotka ovat vähän kauempana Äkäslompolosta. Ladut olivat ihan loistavassa kunnossa, ja niitä on paljon. Latukartta (10 €) oli oikein hyvä ostos.

Ensimmäisen hiihtoretken tunnelmaa.

Mökkimme oli pieni kolmen tähden maja, mutta lähellä latuja ja palveluita. Ensimmäisenä iltana tosin huomasimme, ettei pyykkikone toimi, vaatteet olivat parinkin "linkouksen" jälkeen ihan läpimärkiä. Huoltomies löysi vian ja kävi vaihtamassa katkenneen hihnan jo heti seuraavana päivänä. Olimme laskeneet sen varaan, että kone pyörii joka ilta. Ei meillä olisi kotonakaan ollut kahta eri hiihtoasukertaa. (Sen huomaa myös kuvista).  Mökissä ei ollu yhtään hukkaneliötä, ja makuuhuone oli niin pieni, että sängystä pystyi nousemaan vain toiselta laidalta. Ensin se vähän harmitti, sitten nauratti.

Huoltomiehen viesti.

Suurimman osan kuvista otin pokkarillani, Olympus Toughilla. Se kestää pudottelua ja vettä ja on osoittautunut oikein näppäräksi laitteeksi. Sen akku kesti ainakin tämän reissun pakkaset ihan hyvin. Kännykkäkin oli lähinnä turvallisuussyistä mukana. Laitan sen ja luottokortin ensin vesitiiviiseen Aquapac-pussiin ja sitten vyötärölle Spibeltiin takin alle. Siellä se pysyy lämpimässä ja suojassa myös kosteudelta. Kännykän viestit saan näkyviin Suunto Spartaniin, joten ihan joka piipahduksen takia ei tarvitse pysähtyä. Yhdellä hiihtolenkillä sain kellooni viestin pojan saamasta oman alan kesätyöpaikasta, se ilahdutti. 

Aquapac ja Spibelt

Näköalapaikalla.

Joka päivä kävin hiihtämässä. Pisin lenkki kesti yli kuusi tuntia, lyhin alle tunnin. Useimmiten hiihdimme Peten kanssa yhdessä. Sekin toimi ihan hyvin, että hiihdimme samaa reittiä omia vauhtejamme ja aina risteykseen tullessaan hän hiihti vähän takaisinpäin minua vastaan. Keskiviikkona saimme hiihtoseuraksi ystävämme Mikon. Tuolla reissulla eteen tuli ensin tosi jyrkkä alamäki ja sitten heti ylämäki - sellainen kohta, jossa alamäen vauhdeilla olisi voinut päästä ylämäenkin. Nojasin ilmeisesti siitä ylämäessä kuitenkin vähän liian paljon taaksepäin, pyllähdin ja satutin häntäluuni. Se on vieläkin kipeä. 

Lohikeittoa Kotamajalla. Jälkkäriksi munkki.

Pisin, kuuden tunnin lenkki oli vähän vahinko, sillä hiihdimme Totovaaralla harhaan. Emme katsoneet karttaa, ja risteyksessä samaan aikaan ollut nainen sanoi, että tuostapa alkaa hieno alamäki viittaillen oikealle. No sinne menimme vain huomataksemme kolmen kilsan alamäen jälkeen, että meidän olisi pitänyt sittenkin kääntyä vasemmalle siellä ylhäällä. Tuolla lenkillä meille molemmille tuli myös vähän heikompia hetkiä, mutta onneksi eri aikaan. Ei sitä matkalla auta harmitella, vaan vasta illalla mökissä, jos jaksaa. Kotavaaran kahvilaan onneksi sentään ehdimme ja saimme syötyä ennen viimeistä etappia mökille.

Tahkonkurun nousu. On muuten Strava-segmenttikin!

Viimeisenä hiihtopäivänä nousimme Kukas-tunturille. Oli vähän pilvisempi päivä, joten näkymät olivat melko valkoiset. Lasku sieltä alas Äkäslompoloon oli kyllä hieno, ja minäkin pääsin siinä ohittelemaan!

Yhden päivän hiihtelimme Pallaksella, josta kirjoitin oman tarinansa. Myös SnowVillagessa piipahdimme, sekin oli ihan kiva reissu ja näkemisen arvoinen paikka, vaikkei Game of Thrones olekaan tuttu kuin nimeltä.

Aika pk-painotteista oli hiihto, kuten varmaan pitikin. Nuo maltillisesti ja etenkin reippaasti hiihdellyt tunnit tulivat varmaankin niiltä retkiltä, kun hiihdin Petrin ja Mikon kanssa. Aina, jos joku hiihtää kannoilla, tulee väistämättä hiihdettyä itsekin kovempaa. Puhumattakaan siitä, kun ensin ohittaa jonkun, sitten sitä vasta tuleekin pidettyä vauhtia yllä. Mieleen palasi kyllä joitakin vuosia sitten Rukalla ottamani tekniikkatunti ja siellä kuultu viisaus "ei kannata pilata hyvää liukua potkulla". Luulenpa, että teknisesti hiihtoni on vähän sellaista hätäistä räpiköintiä.

Näissä lukemissa on mukana myös maaliskuun ekan päivän uinti.

Jounin kaupassa tuli tietysti käytyä, ja osan ruuista teimme itse mökissä. Tällä reissulla erikoistuimme kolmen raaka-aineen aterioihin, esim. kylmäsavulohta, pastaa ja maustettu sitruuna-mustapippurikerma tai vaihtoehtoisesti riisiä, kanasuikaleita ja vähän eri makuinen ruokakerma. 

Eihän sitä montaa iltaa jaksa, ja siksi kävimme myös ravintoloissa. Mieleen jäi etenkin ravintola Rouhe, sille vahva suositus: ruoka oli hyvää, samoin tunnelma. Ylläshuminassa kävimme kerran oikein hyvällä lounaalla. Siellä on myös illallisbuffet, joka on aika usein täynnä - niin myös silloin kun yritimme sinne päästä. Äkäshotellinkin ravintola oli ihan ok. Siellä olisi torstaina yhdeksältä ollut myös live-musiikkia, mutta me olimme siihen aikaan jo omassa mökissä menossa nukkumaan. Ravintola Otsoon harhauduimme ensimmäisenä päivänä, enkä koskaan aikaisemmin maksanut 20 euroa niin huonosta kanafajitaksesta. 

Hyde Parkissa ja ostoksilla

Viime viikonlopun reissulla kävin lauantai- ja sunnuntai-aamuina juoksemassa Hyde Parkissa. Hotellimme oli Kensingtonissa, ja sieltä oli puistoon mukavan lyhyt matka. Lauantaina juoksin vähän pitemmälle niin, että sain kuvattua Buckinghamin palatsin. Sen ohi juoksin viimeksi vuonna 2009, kun olimme Lontoossa lasten kanssa. Tässä samalla laskeskelin, että "ne uudemmat" lyhyemmät juoksushortsini ovat siis jo kahdeksan vuotta vanhat, sillä ostin ne juuri tuolla reissulla.

Aika moni lontoolainen näyttää juoksevan näin talvikeleilläkin shortseissa, uskaliaimmilla on shortsien lisäksi päällä vain t-paita. Ehkä vähissä vaatteissa juoksuun voi jotenkin karaistua, mutta omista kokemuksista minulle tuli lähinnä mieleen yksi Länsiväyläjuoksu 2015, kun juoksin kylmässä kelissä lyhyessä hameessa, ja reiteni olivat ihan jäässä.

Lenkille lähdössä.

Viileästä kelistä ja ajoittaisesta sateesta huolimatta puistossa oli mukavasti elämää - ratsukoita, pyöräilijöitä, juoksijoita ja muitakin turisteja. Muutama poliisiautokin ajoi vastaan, ja puistotyöntekijöitä näkyi keräilemässä roskia ja pudonneita oksia. 

Aika ajoin juoksu tuntui jopa helpolta. Ihan lyhyen hetken ajattelin, että tältä varmaan tuntuu niistä, jotka oikeasti osaavat juosta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että reissussa ja viime aikoina muutenkin on tullut käveltyä paljon. Tai sitten se oli vain joku loivan alamäen aiheuttama hetkellinen harha! 

Perjantaina olin ostanut Lululemonista uudet pitkät juoksutrikoot, pitkähihaisen juoksupaidan ja juoksuhanskat. Trikoot ovat ihan tavalliset ohuet ja mustat, tosi huomaamattoman tuntuiset päällä. Hotellin korttiavain mahtui vyötärotaskuun ja puhelin oli käden ulottuvilla reisitaskussa. Edelliset pitkät juoksutrikooni olivat jotenkin epämääräisen väriset, ruskeahkot, enkä oikein koskaan tykännyt niistä. Sain ne aikoinaan Peteltä, joka oli tilannut vahingossa naisten koon housut Wigglestä. Aika monta vuotta juoksin ne päällä, mutta tällä reissulla ne jäivät hotellihuoneemme roskikseen. 

Pyörä ja valot.

Edellisenä viikonloppuna oli Hyde Parkissa ollut joku kisa.

Muutamassa muussakin urheilukaupassa kävimme. Raphan Club House oli pienoinen pettymys, ei löytynyt meille oikein mitään kivaa. Regent's Streetin Pinarello- ja Assos-kaupat tulivat vastaan vähän yllättäen, ja niiden valikoimia ihailimme vain näyteikkunan takaa. Nike-kaupassa oli paljon porukkaa ja oma DJ. Ainoat triathlon-aiheiset jutut näimme Speedon liikkeessä, jossa esillä oli mm. kisa-asuja ja märkkäreitä. Sieltäkin poistumme ostamatta mitään, mutta lähellä olleesta Vivobarefoot -putiikista löytyi sentään muutamat uudet kengät.

Pikkuisen kulttuuriakin mahtui tähän pikapyrähdykseen. Lauantaina kävimme teatterissa katsomassa The Book of Mormon -musikaalin. Se oli ihan loistavan hauska, ja kiilasi kirkkaasti elämäni teatterikokemusten top kolmoseen. Se tuntui siinäkin mielessä läheiseltä, että siskoni on jo reilut parikymmentä vuotta asunut mormonien "pääkaupungissa" Salt Lake Cityssä, joka musikaalissa esitettiin varsinaisena paratiisina. Sunnuntaina vietimme pari tuntia hotellimme vastapäätä sijainneessa Victoria & Albert -museossa.

London Aquatics Centre

Jokunen viikko sitten mietimme Peten kanssa, että lähtisimmekö Lappiin katselemaan revontulia vai jollekin kivalle kaupunkireissulle. Pete muisti, että Lontoossa olisi helmikuussa sellaiset messut, että niille voisi työn puolesta osallistua. Sinne siis kävi matka. Pete lähti torstai-aamuna, minä vasta illansuussa viikonloppureissulle.

Ennen matkaa googlailin Lontoon tapahtumia, ja löysin jonkun avovesiuintipaikankin. Laitoin sinne meiliä, mutta en saanut mitään vastausta. Taitaa olla vähän off-season, varsinkin kun netissäkin jo luki, ettei paikassa ole suihkuja, vessoja tai vaatteidenvaihtotiloja. Lontoossa oli nyt viikonloppuna lämpöä nollasta pariin astetta ja räntääkin tuli. Tuloiltana telkkarissa pyöri joku ohjelma, jossa näytettiin Thamesissa kelluvaa muoviroskaa. Sitä katsoessani tuli mieleen, ettei se Thames nyt ihan valtavan terveellinen uintipaikka ehkä olisikaan ollut.

Perjantaina pääsimme kyllä uimaan. Matkustimme metrolla Stratfordin asemalle ja kävelimme sieltä London Aquatics Centeriin, Queen Elizabeth Olympic Parkiin. Hieno oli uintipalatsi! Sisäänpääsy oli viiden punnan luokkaa. Vaatelokeroa varten piti ostaa sellaiset punnan kokoiset pantit, kun tällä reissulla meillä ei ollut yhtään käteistä mukana. 

Vaatteet vaihdettiin pienissä kopeissa. Onneksi laitoin siellä kopissa jo uikkarin päälle, koska siinä seuraavaksi suihkuja etsiessä tuli yllättäen miehiäkin vastaan. Suihkut ja vessat olivat toki erikseen naisille ja miehille, mutta kaikki yksittäin ja lukittavien ovien takana.  

Vaatteidenvaihtokoppi

Suihkuja oli todella vähän, ehkä se peseytyminen ennen altaaseen menoa ei ole ihan yhtä suuressa huudossa maailmalla kuin koti-Suomessa. Pelkkä huuhtelu näytti olevan maan tapa. Aika sekava vaikutelma jäi tästä pre-uinti -vaiheesta kaiken kaikkiaan. Tässä asiassa esimerkiksi Märsky tai vaikka Leppävaaran halli vetää kyllä melko paljon pitemmän korren! Niissä on selkeät reitit kassalta altaaseen ja riittävästi suihkuja ja peseytymismahdollisuuksia.

Kaapit. Aika epäkätevä oli tuo ranteeseen laitettava kova muovihässäkkä avaimineen.

Kun vihdoin löysin tieni 50 metrin altaalle, saimme Peten kanssa ikioman radan, jolla koko noin tunnin treenin polskuttelimme ihan kahdestaan. Sellainen ihmeellisyys huomattiin, että joka toisella radalla oli ohjeena uida myötäpäivään ja joka toisella vastapäivään. Päättelimme, että syynä oli varmasti se, etteivät kädet niin helposti osu yhteen viereisen radan uimareiden kanssa. Aika fiksua! Toisella viereisellä radalla ui pari hemmoa lättäreillä ja räpylöillä, toisella puolella kroolasi vähän iäkkäämpää mutta tosi nopeaa rouvaa.

Mitään treeniohjelmaa meillä ei ollut mukana, vaan improvisoimme. Koska Pete sanoi uivansa kaksisatasia, minäkin päätin tehdä samoin. Hallin päätyseinällä oli valtava kello, josta oli helppo katsoa aikaa. 

50 metrin radalla uiminen tuntui tosi kivalta pitkästä aikaa, tuli ihan ikävä Leppävaaran yhtä pitkää ulkoallasta. Märskyssä olisi kyllä 50 metrin ratoja, mutta sielläkin uimme melkein aina väljemmillä lyhyemmillä radoilla. 

Aquatics Centre on ehdottomasti käynnin arvoinen paikka, jos siihen tulee mahdollisuus! Pukuhuone- ja peseytymistilat olivat sokkeloiset ja oudot, mutta allasalue vertaansa vailla. Metrolla sinne pääsee kätevästi, ja Stratfordissa oli myös aika kivan oloinen ostoskeskus kahviloineen. 

Kannattaa tietysti tsekata etukäteen, ettei pitkässä altaassa ole juuri toivottuna uintiajankohtana kisoja. Niitä näytti nimittäin olevan suht usein, myös tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.

Uimassa Amerikan hallissa

Hahaa, vaikka melkein alkoi laiskottaa, kävimme Peten kanssa tänään uimassa. Halli oli sama, jossa kävin kolmisen vuotta sitten, ja vesi oli ihan yhtä lämmintä - ihan kuin olisi kylpyammeessa uinut. Tilaa oli kivasti, ja saimme Peten kanssa jakaa yhden radan.

Suihkuhuoneessa oli suihkusyvennysten edessä verhot, ilmeisesti häveliäisyyssyistä. Jossain ohjelappusessa luki, että yli kolmevuotiaiden poikien pitäisi mennä miesten puolelle. Käsittääkseni Suomessa alle kouluikäiset lapset voivat mennä vastakkaisenkin sukupuolen pukuhuoneisiin vanhempansa kanssa. Mielestäni Suomessa on parempi systeemi.

Alkuverran jälkeen uin vähän tekniikkaa ja sitten vielä kaksisatasia ja loppuverran niin, että pari kilsaa tuli täyteen. Uimalakin riisuminen viilensi vähän päätä. Onneksi hiukseni ovat nykyään niin lyhyet, että eivät tulleet silmille.

Petellä oli altaan tiukimmat uimahousut. Kaikilla amerikkalaismiehillä oli melkein polviin ulottuvat löysät shortsit, joissa ei suomalaishalleissa olisi asiaa altaaseen. Siskoni ex-mies kerran nimittäin kokeili ja joutui vuokraamaan Speedot.

Tänään yritettiin löytää Salt Lake Running Company -nimiseen kivaan juoksukauppaan, josta aikaisempina vuosina olen löytänyt kivoja juttuja. Ihan ei vielä onnistunut, onneksi on vielä pari päivää aikaa yrittää ehtiä sinne.

10000 km

Pikkusiskoni on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Jaoimme samanlaisen lapsuuden, kävimme samat koulut ja lopulta teimme gradunkin yhdessä. Ikäeroa meillä on kolme ja puoli vuotta.

Siskon ja isän kanssa 70-luvun alkuvuosina.

Siskoni muutti Yhdysvaltoihin parikymmentä vuotta sitten tavattuaan tulevan amerikkalaisen aviomiehensä täällä Suomessa. Ihan heti en tullut ajatelleeksi sitä, miten moneen asiaan hänen muuttonsa vaikuttaisi. Minulla oli silloin kädet täynnä hommia pienen poikavauvan kanssa, enkä osannut ajatella asioita edes viikkojen, saati vuosien päähän. Tuntui tietysti jännältä, että hän muuttaa niin kauas, ja sellaiseen maahan, joka oli tuttu lähinnä vain televisiosta. Siihen mennessä olin käynyt Yhdysvalloissa vain kerran, New Yorkin reissulla opiskelijaporukan kanssa.

Pitkästä välimatkasta johtuen en ole onnistunut näkemään siskoani niin usein kuin toivoisin. Matka Salt Lake Cityyn kestää vajaan vuorokauden, ja yleensä olemme pyrkineet olemaan perillä parisen viikkoa. Pari kertaa lentojen kanssa on ollut ongelmia, kun ne ovat olleet myöhässä niin, että jatkoyhteys on menetetty. Joitakin öitä on siis vietelty erinäisissä lentokenttähotelleissa uusia lentoja odottaen. Aina on kuitenkin lopulta perille päästy, pisimpään menomatka on meiltä kestänyt 60 tuntia vuonna 2006 kun Pohjois-Amerikassa oli kamala lumimyrsky ja Denverin lentokentän sulkeutuminen vaikutti koko maan lentoliikenteeseen.

Iloissa on ollut paljon helpompi olla läsnä kuin murheissa. Lasten syntymien yhteydessä on ollut matkoja molempiin suuntiin, ja vieläkin muistan, miten ihmeellistä oli nähdä sisko kotiovellani yllättäen 40-vuotispäivänäni. Äitini ja Pete tiesivät matkasta etukäteen ja osasivat pitää salaisuuden siihen saakka, että siskoni soitti meidän ovikelloa. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan miten onnellinen olin hänet nähdessäni.

Murheet tulevat elämään sen suuremmin suunnittelematta. Vuosien varrella on eteen tullut tietysti myös yhtä sun toista surua ja tilanteita, joiden aikana pitkä välimatka on konkretisoitunut. Joskus olisi niin paljon kivempi olla ihan fyysisesti läsnä eikä vain puhelimen päässä. Riittämättömyyden tunteita on ollut.

Nyt on taas onneksi se vuosi, kun vietämme joulun yhdessä. Edellisestä kerrasta onkin jo kolme vuotta. Lähtö on keskiviikko-aamuna, ja lennämme Salt Lake Cityyn Amsterdamin ja Seattlen kautta, ihan uusi reitti meille. Vaihtoihin on aikaa molemmilla kentillä alle kaksi tuntia, joten kiirettä pitää varsinkin Seattlessa, kun matkatavarat pitää tullata.

Ja voi, miten helppoa onkaan matkustaminen nyt aikuisten lasten kanssa! Ensimmäisen matkan aikaan poikamme oli 2,5 -vuotias ja tytär 6 kk, ja tavaraa mukana kuin pienessä karavaanissa. Nyt pääsemme onneksi jo paljon helpommalla, kun ei tarvitse syöttää tai nukuttaa ketään eikä varata eväitäkään sen kummemmin. Eikä vaippoja, rattaita, tuttipulloja, tutteja, leluja, lääkkeitä ja mitä kaikkea silloin 18 vuotta sitten mukaan olin pakannutkaan. Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että kielitaidottomat pienokaiset katoavat lentokentällä. Joinakin vuosina kirjoitin kännykkänumeroni heidän kämmenselkäänsä kuulakärkikynällä ihan varmuuden vuoksi.

Salt Lake Cityn maisemia. Kuva siskolta.

Pian Salt Lake Cityn lentokentällä vuodatetaan taas onnenkyyneliä. Jotenkin se tunne vain vyöryy yli, vaikka kuinka olisi matkasta väsynyt, tai ehkä juuri siksi. 

Perillä on tarkoitus yhdessäolon lomassa tehdä niin paljon PK-treeniä kun jaksaa ja ehtii. Ainakin uimaan, hiihtämään ja lumikenkäilemään on suunnitelmissa mennä. Haaveilemme myös pienestä reissusta Moabiin, maastopyöräilyn paratiisiin etelä-Utahissa. Sielläkin on juuri nyt lunta, ja paikalliselta pyöräoppaalta sain viestin, että  "Snow on the ground, more coming.  We will still have a guide available, if a miracle happens." Joulun ihmettä siis odotellessa...

PS. Vuosina 2008, 2010 ja 2012 kirjoitin blogiin matkoistamme Salt Lake Cityyn. Kirjoitukset löytyvät täältä.

Aamulenkki Tukholmassa

Käyn todella harvoin ulkomailla työmatkoilla, ja tällä viikolla sattui niin hassusti, että tiistaina Pete lähti päiväksi Osloon ja minä kahdeksi Tukholmaan. Kun lennotkin lähtivät melkeinpä samaan aikaan, matkustimme kentälle yhdessä aamupalalle ja -lennoille.

Käytin aikaeron hyväkseni tänään ja kävin aamulla parin tunnin lenkillä. Olin ladannut Suunto Ambit2 S -sykemittariini Stravassa suunnittelemani lenkin, joka kiersi keskustasta Hagaparkin ympäri. Vähän vettä ripotteli, mutta muuten oli kiva lähes tuuleton keli. Hississä tajusin, että olin unohtanut iPodin huoneeseen. En kuitenkaan palannut hakemaan sitä, sillä on kai ihan hyvä että juostessa kuulee mitä ympärillä tapahtuu. Luottokortin ja Road ID:n olisin myös ottanut mukaan, jos vain olisin ajoissa muistanut. Niiden unohtaminen harmitti vähän enemmän. Onneksi en kuitenkaan pökrännyt tai muuten kuukahtanut matkan varrelle, vaan löysin takaisin hotellille ihan aikataulun mukaan vajaan parin tunnin hölkkäilyn jälkeen.

Tuo reitti kellossa on tosi mahtava, ilman siitä olisin kierrellyt vain lähipuistoja eksymisen pelossa. Nyt reilu kolmasosa kilsoista taittui hienoissa puistomaisemissa. Lenkki oli todellisten vastakohtien reissu, sillä alkumatkasta juoksin joidenkin kodittomien kadulla nukkuvien ihmisten ohi, ja Hagaparkenissa prinsessa Victorian kotilinnan ohi. Itse linnaa en nähnyt, mutta pitkät pätkät mustaa rauta-aitaa valvontakameroineen ja varoituksineen. 

Liikkeellä oli aika paljon muitakin juoksijoita ja varsinkin pyöräilijöitä. Tukholmassa pyörät näkyvät hienosti katukuvassa ja autot pysähtyvät suojatien eteen useammin kuin Helsingissä, ainakin tämän lyhyen kokemuksen perusteella. 

Eiliset ruokailut jäivät vähän vajaiksi, kun korvasin kokouspaikan lähes syöntikelvottoman lounaan bagelilla ja ruokavälit venähtivät muutenkin hieman liian pitkiksi. Lenkille mukaan ottamani vesi ja pari geeliä tulivat ihan tarpeeseen. Mukavasti ehdin vielä hotellin herkkuaamiaiselle täyttämään energiavajetta ennen seminaarin alkua. 

Helposti pyörällä

Ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että Kööpenhaminassa oli todella kiva ajaa pyörällä. Se oli helppo vuokrata hotellista, pyörätiet olivat hyvin merkittyjä ja ennenkaikkea erillään jalkakäytävistä. Risteystenkin yli pääsi ajamaan suoraan ilman turhia puolenvaihtoja. Risteyksissä pyörätie oli usein merkitty sinisellä värillä.

Useimmat paikalliset ajelivat ilman kypärää normivaatteissa, niin mekin. Pyöriä tuntui ajoittain olevan liikeellä ihan uskomattoman paljon, ruuhkaksi asti. Suurin osa oli liikkeellä kaupunkipyörillä, joissa oli muutama vaihde. Lapsia ja tavaraa kyyditettäessä ei mielikuvitusta oltu säästelty. Varsinkin ohjaustankoon kiinnitettävä lastenistuin olisi aikanaan ollut kiva juttu. Kuljetin aikanaan lapsia satulan taakse kiinnitettäväsä istuimessa, ja aika usein huomasin matkustajan nukahtaneen, kun kypärä kopsahti alaselkään. Näköyhteys nukkuvaan lapseen olisi silloin ollut kiva.

Pyöriä oli niin paljon, että autoilijoidenkin näytti olevan pakko ottaa heidät huomioon. Yhden Ironman-jonossa olleelle tanskalaisnaiselle kehuinkin, miten pyöräillessään ei tunne oloaan uhatuksi kuten joskus täällä Suomessa. Hänen ilmeestään kuitenkin päättelin, ettei se pyöräilijöiden ja autoilijoiden rinnakkaiselo Köpiksessäkään ihan täydellistä ole.

Alla olevan kuvan keskellä on kuorma-auto, josta puretaan lastia. Se ei ole keskellä pyörätietä, kuten niin usein Suomessa, vaan keskeltä ajoväylää pyörätien vierestä on varattu tilaa lastaaville ja purkaville ajoneuvoille. Voi kun meilläkin joskus toimittaisiin näin, eikä pyörätiellä keskustassa tarvitsisi pujotella pysäköityjen autojen välistä.

Päättyneellä viikolla ajoin töihin pyörällä vain kerran. Aamulla olen ydinkeskustassa ennen puolta kahdeksaa, ja silloin työmatkani pahimmassa paikassa rautatieaseman ympäristössä on vielä hiljaista ja ajaminen sujuu. Kotiinpäin tullessa neljän jälkeen onkin jo paljon vaikeampaa, kun pyörätie menee keskeltä jalankulkijoiden kulkuväylää ja vielä jalankulkijoiden valojen väärältä puolelta. Sitä on jalankulkijoiden melkein mahdotonta huomata, kun on niin paljon muutakin katsottavaa. Onneksi siitä ei ole Baanan alkuun enää pitkästi.

Uijuijuijui!

Kööpenhaminan reissu on nyt ohi, ja takataskussa on (kuvainnollisesti) lippu ensi vuoden Ironman Copenhagen -kisaan. Nyt pitää varmaan alkaa sitten treenata ihan kunnolla!

Aamulla menimme Peten kanssa heti kahdeksan jälkeen jonottamaan ilmoittautumispisteeseen, ja noin tunti siinä ehtikin vierähtää ennenkuin päästiin sisään. Satoja ilmoittautumisia tehtiin paikan päällä, ja kaikki sujui ihan mukavasti, jos sitä jonossa odottelua ei lasketa.

Ilmoittautumisjono.

Paikan päällä tehty ilmoittautuminen piti vielä vahvistaa netissä, ja niin se nyt on, että vajaan vuoden päästä uin 3,8 kilometriä, ajan pyörällä 180 km ja juoksen siihen päälle vielä maratonin Tanskan kauniissa pääkaupungissa.

Matkalla uinnin lähtöpaikalle.

Sunnuntain vietimme aika tiiviisti kisaa seuraten. Vuokrasimme hotellista pyörät, ja ajoimme niillä seitsemäksi uintipaikalle muutaman kilsan päähän keskustasta. Laguuni näytti kivalta, ja homma sujui muutenkin mallikkaasti. Lähdöt oli porrastettu ikäryhmittäin, ja kaikki naiset lähtivät matkaan yhtä aikaa. Jokaisessa lähdössä oli joitakin satoja kilpailijoita. 

Amager beach anivarhain

Jonkun aikaa uinnin lähtöjä seurattuamme siirryimme katsomaan pyöräilyn alkumetrejä. Välillä näimme jännittäviä tilanteita,kun kymmenet tyypit yrittävät lähteä samaan aikaan liikkeelle eivätkä välttämättä ajaneet suoraan tai edes katsoneet eteenpäin, vaan tyypillisesti omiin jalkoihinsa, kun yrittivät ujuttaa niitä pyöräilykenkiin. Pyöräilyyn lähdössä täytyykin ensi vuonna olla tarkkana, ettei matka lopu heti alkuunsa. Yksi kolari nähtiin, mutta senkin molemmat osapuolet pääsivät jatkamaan matkaansa. Joku onneton huomasi takarenkaan tyhjentyneen jo muutaman metrin ajon jälkeen.

Ekasta vaihdosta siirryimme suoraan toiseen vaihtoon käymättä pyörälenkin varrella. Vaihdossa näimme taas kilpailun kärjen. Kärjen lähdettyä juoksuosuudelle siirryimme sen varteen mekin. Kannustimme monia tuttuja ja tuntemattomiakin suomalaisia. Kisanumeroihin oli painettu osallistujien nimet, mutta niin pienellä ettei niitä kunnolla erottanut. Suomen lippu erottui numeroista kuitenkin selvästi. Välillä tuli pari sadekuuroa, ja pahimman kuuron sattuessa olimme sopivasti maalialueella katsomassa Teemu Lemmettylän maaliintuloa seitsemäntenä. Hieno hetki!

Reilu kilsa maaliin. 

Juoksun aikana välillä satelikin.

Juoksureitti oli neljä kierrosta ympäri keskikaupungin, ja mukavasti näytti olevan katsojia ja kannustajia, paitsi ehkä juuri tuossa rannassa sadekuuron aikana. Yllättävän väsyttävää oli se reitin varrella pyöriskelykin, varmaan se itse kisaaminen ensi vuonna tuntuu sitten vähän eri tavalla rasittavalta. 

Uskon treenaamisen jatkuvan lähes samaan malliin kuin tähänkin saakka Jupiksen tekemien suunnitelmien mukaisesti. Minulle jää se mukavin osuus eli toteutuspuoli. Treenimotivaation kanssa ei minulla onneksi koskaan ole ollut ongelmia, ja odotettavissa onkin todella kiva treenivuosi, kunhan vain saan pysyä terveenä. Vielä ei jännitä yhtään, mutta uskon tilanteen muuttuvan vuoden aikana! Uijui!

Näillä ajeltiin ympäri Köpistä tänä vuonna, ensi vuonna toiset menopelit.

Kisaturistit

Kerran yhtenä tiistaina tänä kesänä olimme Peten kanssa ajamassa tempoa Röylässä, kun pienessä porukassa kyselin kokeneemmilta seurakavereilta, missä minun kannattaisi kisata täydellä matkalla ensi kesänä. Haluan tehdä sen ulkomailla, mielellään Ironman-organisaation tapahtumassa, ja lyhyellä listalla olivat siinä vaiheessa vielä Kalmar ja Köpis.

Kalmarissa olin katsojana viime kesänä. Se oli todella mukava paikka ja kaikki tarvittava on kätevästi kävelyetäisyydellä. Autolla ja laivalla pääsee helposti ovelta ovelle, tosin matkoihin vierähtää aikaa. Pete oli siellä starttiviivalla tänäkin vuonna, joten hänelle se olisi jo kolmas peräkkäinen Kalmarin reissu. Oli hän sinne kuitenkin luvannut huoltajakseni lähteä, jos sinne haluan mennä.

Köpis puolestaan on lyhyen lentomatkan päässä, mutta pyörä pitää pakata laukkuun. Sitä en ole vielä kokeillut, ja laukkukin pitäisi sitä varten vuokrata.  Viime vuonna kuulin paljon hyvää itse kilpailusta ja reitistä, mutta jotenkin se oli minusta tuntunut hankalammalta, kun esimerkiksi uinnin lähtöön pitää mennä metrolla.

Siinä jutellessa ja kokeneempien kokemuksia kuunnellessa mieli muuttui nopeasti, niinkuin se minulla joskus tekee. Kööpenhaminassa uidaan näet laguunissa eikä pyöräreitti ilmeisesti ole ihan yhtä avoin tuulelle kuin Kalmarissa. Pyöräillessämme kotiin keksin, että voisimme Peten kanssa kahdestaan lähteä tsekkaamaan Köpiksen mestat jo tänä vuonna. Kaupunki on kiva, kisaamassa on paljon tuttuja ja lisäksi on mahdollista, että maanantai-aamuna voisi paikan päällä ilmoittautua ensi vuoden kisaan.

Alunperin olimme suunnitelleet, että minä kisaan ensi vuonna Köpiksessä ja Pete täydellä matkalla Tahkolla tai Lahdessa. Jotenkin asia kuitenkin kääntyi viime viikolla niin, että näillä näkymin olemme molemmat menossa ilmoittautumisjonoon maanantaina. Jos kuitenkin molemmat matkustamme Köpikseen ensi vuonna, voimme varmaan samalla molemmat myös kisata. Minulla on kova luotto siihen, että ainakin Pete pysyy kisan jälkeen tolpillaan sitten ensi vuonna, jos minua vaikka vähän väsyttäisikin.

Niinpä olemme nyt lentokentällä odottamassa Köpiksen lentoa, odotuksissa rento ja jännä viikonloppu tanskalaiseen tapaan.

Viimeinen päivä Mallorcalla

Viimeiseksi päiväksi olimme Peten kanssa säästäneet ajelun Sa Calobraan. Kilsoja kertyisi noin 120 ja nousumetrejä 2000, joten lähdimme liikkeelle jo puoli kymmeneltä heti aamiaisen jälkeen. Alkumatka sujui joutuisasti, ja löysimme pienen etsiskelyn jälkeen oikean tienkin Pollencasta Lluciin. Loiva nousu alkoi melkein samantien, ja tästä sitten vähän jyrkempikin:

Vaikka säätiedotuksissa oli pitkin viikkoa luvattu sadetta ja jopa ukkosta, oli keli todella lämmin ja aurinkoinen. Tämän ensimmäisen nousun olimme laskeneet alas jo ensimmäisenä päivänä, ja nyt oli kiva kiivetä se ylös. Luullakseni tämä mäki on myös Mallorcan IM-reitillä. 

Emme juurikaan pitäneet taukoja paitsi karttaa lukiessa (usein) ja vettä ostettaessa (muutama kerta). Olisi aika kiva, jos pyörävuokraamosta voisi vuokrata jonkun Garmin-vehkeen jossa suosituimmat reitit olisivat valmiiksi. Matkalla tapasimme pari jo hotelliltakin tuttua tamperelaista kaveria. Heidän porukastaan oli yksi kaatunut pyörällä peesatessaan edelläajavaa vähän liian lähellä matkan ensimmäisinä päivinä ja joutuu hoidattamaan haavojaan joka päivä terveysasemalla. Pyöräily ei tietenkään onnistu. Ambulanssilla haetaan kuulemma 3-4 kolaroinutta pyöräilijää päivittäin hoitoon sairaalaan Palmaan. 

Noh, me pysyimme onneksi pystyssä tänäänkin. Olin kyllä normaaliakin tarkempi siitä, ettei eturenkaani ylitä Petrin takarengasta missään tilanteessa. Pidimme pienen tauon ennen Sa Calobraan kääntymista ja siitä lähdimme sattumalta ajamaan pieneen ylämäkeen samaan aikaan jonkun lahtelaisen porukan kanssa. Mukavia tyyppejä, ja vitsikäs seuran nimi: Royal Cycling Club Lahti. Suomen lippu Heltrin paidassa on aika hyvä keskustelunherättäjä. Kerran meille huudettiin jopa ohiajavasta autosta, että "jaksaa, jaksaa!".

Lasku Sa Calobraan oli lopulta 9,5 kilometriä pitkä ja aika vauhdikas, vaikka jarruttelinkin reilusti ennen mutkia ja otin kaiken varman päälle. Kerran jarrutin vähän liiankin kanssa  ja takarengas lukkiutui ihan pieneksi hetkeksi. Vastaantulevien ja ohittavien autojen ja varsinkin bussien kanssa sai kyllä olla tarkkana. Pyöriäkin tuli takaa ohi. Moni oli pysähtynyt mäen huipulla pukemaan takin tai liivin, mutta meillä ei tälläkään reissulla ollut mitään varavaatteita mukana. Ilmankin selvittiin, kun oli lämmin päivä.

Päästyämme alas rantaan istuimme hetkeksi alas ja söimme hyvää paprikapiirakkaa. Tällä reissulla olen tykästynyt Cokikseen pyörälenkkieväänä, ja join sitä taas. Koska muuten en juurikaan käytä kofeiinia, Cokis silloin tällöin kyllä piristää mukavasti. Kaikki energia tulikin tarpeeseen, kun lähdime ajamaan samaa reittiä ylös. Lahtelaiset uudet ystävämme vitsailivat, että veneelläkin kuulemma pääsisi pois. Reilu tunti minulla meni kapuamiseen. Pete oli nopeampi ja jo totuttuun tapaan odotteli minua huipulla. Kiivetessä juttelin parin norjalaisnaisen kanssa. Toinen heistä oli ilmoittautunut Haugesundin puolikkaalle heinäkuussa.

Tykkään kyllä ajaa ylämäkeen, varsinkin kun ne ovat "ajettavia" eli ei tarvitse nousta putkelle ja ylös pääsee kun vaan jaksaa kampia pyörittää ja pyörittää. Lajivoima kehittyy! Aika nopeasti jalat myös palautuvat ylämäistä, kun niitä usein seuraa pitkä alamäki.

Loppumatkasta meillä oli aika kova vastatuuli ja taas pieniä suunnistusongelmia kun halusimme välttää isoja teitä. Jalat tuntuivat yllättävän hyviltä, kun olimme säännöllisesti syöneet geelejä ja juoneet vettä. Minulla vesi tuntui ihan konkreettisesti aina pysähtyessä valuvan pitkin selkää. Samanlaista fiilistä ei ole tullut urheilujuoman kanssa, ehkä se vesi imeytyy vähän huonommin ja tulee nopeammin "läpi".

Lepopäivä

On se hyvä, että saari on täynnä suomalaisia kokeneita triathlonisteja. Saa hyviä neuvoja vähän kuin huomaamatta. Eilen juttelimme baarissa niitä näitä, ja samassa yhteydessä vähän väittelimme myös siitä, kannattaako rakot päkiän alla puhkaista vai ei. Itse olin siinä käsityksessä että ei, mutta asia jäi kuitenkin niin paljon mietityttämään, että kävin hotellin respasta kysäisemässä mahdollisuutta lääkärin konsultaatioon.

Onnistuihan se. Puolisen tuntia myöhemmin lääkäri koputti hotellihuoneemme ovella ja alkoi hommiin. Ensin piti poistaa ne Compeed-laastarit, jotka olin tietämättömyyttäni rakkojen päälle laittanut. Ei olisi pitänyt, missään tapauksessa. Oikean jalan rakko puhkesi siinä laastaria irroitettaessa. Vasemmassa jalassa taitaa olla vähän pahempi tilanne, ja se laastari irtosikin ilman ihovaurioita. Vasempaan päkiään lääkäri pisteli reikiä steriilillä neulalla varmaan 5-6, mutta nestettä ei juurikaan tullut ulos. Itse en jalkapohjia juurikaan katsellut, mutta tilannetta lähempää seuranneen Peten ilmeestä päättelin että ovat ne varmaan paremmassakin kunnossa olleet.

Molempiin jalkoihin laitettiin vielä joku antibioottia sisältänyt sidos ja sen päälle vielä sideaharsoa ja ideaalisiteen tapaista. Sidokset saan ottaa pois tänään illalla, minkä jälkeen jalkoja pitää vielä huljutella  lämpimässä vedessä. Sain lisäksi reseptin jollekin rasvalle, jolla jalkoja rasvaillaan kolmisen päivää. Ja tietenkin laskun, joka toivottavasti menee matkavakuutuksen piikkiin.

Oikealla jalalla voin jo kävellä melkein normaalisti, mutta vasen on edelleen tosi kipeä. Tänään pidän lepopäivän, kun käyn Peten kanssa klenkkailemassa Palmassa. Hän lähti jo seitsemältä ajamaan lyhyehköä lenkkiä itsekseen, ja yhteisenä tavoitteena meillä on ehtiä sen jälkeen hotellin aamiaiselle. Saa nähdä onnistuuko. Ukkonenkin jyrisi hetken, mutta sade ei koskaan ehtinyt tänne saakka. Nyt ilma on taas aurinkoinen, kuten parvekekuvasta ilmenee:

Huomenna, jos vasen jalka on edes vähän paremmassa kunnossa, aiomme ajaa Sa Calobran lenkin. Sillä on pituutta noin 116,56 km ja nousumetrejä hirmuiset 2009,16 (katsoin tarkat lukemat Mallorcan pyöräilykartasta). Sa Calobra sijaistee rannalla pitkän alamäen päässä. Tässä nousuprofiili:

Epäonnen pyörälenkki

Matkaan lähti neljä pyöräilijää, mutta vain yksi ajoi suunnitellun 120 kilsan lenkin loppuun saakka. Kaikilta muilta se keskeytyi syystä tai toisesta. Epäonnea kerrakseen.

Ensimmäisen kerran porukka pieneni jo 25 kilometrin jälkeen, kun edellispäivänä sairastellut ystävämme päätti kääntyä takaisin huonon olon vuoksi. Me muut jatkoimme matkaa, kunnes reilut 50 ajettuamme minulta puhkesi rengas ylämäessä. Psiuuh vaan se poksahti. Onneksi oli avuliaita renkaanvaihtajia ja varakumi mukana. Matka jatkui kohti Curan luostaria, jonne päästäkseen pitää kiivetä reilun neljän kilsan mittainen mäki. Noin kilometri ennen huippua minulla poksahti rengas uudelleen. Laitoin edellä ajaneelle Petelle tekstarin ja päätin kävellä ylöspäin. Otin kengät pois jalasta, koska klossit olivat liukkaat.

Eka renkaanvaihto

Vajaan kilsan olin ehtinyt kävellä, kun vastaan jo ajoivat Pete ja Toffe. He ryhtyivätkin ripeästi renkaanvaihtopuuhiin. Siinä kävellessä oli jo pari muutakin pyöräilijää ehtinyt apua tarjota. Avuliasta porukkaa! Tämä kolmas sisärengas puhkesi jo pumppausvaiheessa. Vasta nyt huomasimme, että vannenauhassa oli reikä. Siksi ne sisäkumit siis poksahtelivat. Ei ollut mitään järkeä rikkoa vielä sitä kolmattakin sisäkumia, kun ei se kestäisi kuitenkaan ilman uutta vannenauhaa. Vähän aikaa mietimme mitä tekisimme, ja lopulta päädyimme pohdinnoissamme siihen, että Toffe lähtee ajamaan hotellille ja me Petrin kanssa tulemme perässä taksilla. 

Toinen renkaanvaihto. Tässä tunnelma oli jo hienoisesti pilalla, enkä jaksanut sommitella kuvaa. On siinä kuitenkin ne tärkeimmät: hieno maisema,  Pete ja Peten kypärästä kasvavat kukat.

Luostarin sisäänkäynti:

Luostarin kahvilassa söimme hyvät leivät ja soitimme minulle pyörän vuokranneeseen liikkeeseen kysyäksemme että mitäs nyt. He eivät päässeet meitä hakemaan, mutta lupasivat maksaa taksin saaren halki takaisin Alcudiaan. Taksia odotellessa oli aikaa katselle pyöräilijöitä. Paikalle saapui mm. pari pyöräilijää Haute Route 2013 -ajopaidoissa-a shortseissa. Ajattelin, että kyllä minäkin varmaan kaikki tarjolla olevat kamppeet ostaisin, jos niin rajuun kisaan olisin osallistunut. Samassa tilaamamme taksi kaartoi pihaan ja aloimme irroitella eturenkaita pyöristä ja pakata niitä autoon. Haute Route -tyypit katsoivat touhuamme niin pahasti, että Pete tunsi tarpeelliseksi kertoa heille, ettei toinen pyörä ole ajokunnossa ja että vain siksi hyppäämme taksin kyytiin. Vastaukseksi tuli saksalaisella aksentilla hyväksyvä "okay, that is acceptable". 

Odotin taksia suht iloisella mielellä. Mieleen taisi jo tässä nousta kiitollisuus siitä, ettei rengas poksahtanut kertaakaan edellisenä päivänä vauhdikkaassa alamäessä.

Taksimatka pyöräliikkeeseen maksoi enemmän kuin pyörän vuokra viideksi päiväksi, joten Bimont bikes taisi tässä jäädä vähän tappiolle. Kuten luvattua, he maksoivat taksin ja sain uuden takavanteen ja -renkaan toisesta pyörästä ja vielä uudet sisuritkin puhjenneiden tilalle. 

Ilman sukkia ajelu ja kävely kostautui ikävällä tavalla. Minulla on nyt molemmissa päkiöissä usean neliösentin rakkulat. Käveleminen on vaikeaa, ja tänä aamuna olin vähän epävarma siitä, pystyisinkö ajamaan pyörällä. Ajettuani koelenkin korttelin ympäri päätin kuitenkin lähteä. Ajoimme Peten kanssa melko tasaisen vajaan 80 kilsan lenkin. Varsinkin ylämäissä päkiöissä tuntui vähän pahalta, mutta Compeed-laastarien ja Ibusalin myötä silti siedettävältä.

Ilman sukkia ajaminen on tyhmää. Tänään lenkillä ajoimme paria kokeneempaa seurakaveria vastaan, ja pysähdyimme hetkeksi juttelemaan. Kun avauduin sukitta ajamisesta ja kipeistä rakoista, kuulin että rakot tulevat heti jos kantapää vähänkään nousee. Ja on se tainnut minulla mäissä sitten nousta. 

Hotellissamme (Viva Tropic & Spa) on tosi hieno säilytystila pyörille:

Niiden kuljettaminen huoneisiin ja parvekkeille onkin kielletty, samoin kuin pyöräkengillä kävely sisällä. Ei haittaa, kun on noin hieno tila varattu pyörille ja lukonkin saa ilmaiseksi lainaan vastaanotosta.