Hiihtoloma Ylläksellä

Palasimme eilen kotiin viikon lomalta Ylläkseltä. Olimme ajaneet jo perjantai-iltana Rovaniemelle, kun lento Helsinkiin lähti heti yhdeksän jälkeen. Näin vältimme aikaisen heräämisen ja parin tunnin ajomatkan pimeällä. Se oli ihan hyvä päätös. Yövyimme perinteikkäässä Pohjanhovissa, jossa oli illalla aika hyvä buffetpäivällinen.

Meillä kävi kelien suhteen tosi hyvä tuuri. Aurinko paistoi lähes jokaisena päivänä, ja pakkasta saattoikin olla aamuisin parikymmentä astetta. Laduilla ei ollut ruuhkaa etenkään aamupäivisin, eikä varsinkaan niillä reiteillä, jotka ovat vähän kauempana Äkäslompolosta. Ladut olivat ihan loistavassa kunnossa, ja niitä on paljon. Latukartta (10 €) oli oikein hyvä ostos.

Ensimmäisen hiihtoretken tunnelmaa.

Mökkimme oli pieni kolmen tähden maja, mutta lähellä latuja ja palveluita. Ensimmäisenä iltana tosin huomasimme, ettei pyykkikone toimi, vaatteet olivat parinkin "linkouksen" jälkeen ihan läpimärkiä. Huoltomies löysi vian ja kävi vaihtamassa katkenneen hihnan jo heti seuraavana päivänä. Olimme laskeneet sen varaan, että kone pyörii joka ilta. Ei meillä olisi kotonakaan ollut kahta eri hiihtoasukertaa. (Sen huomaa myös kuvista).  Mökissä ei ollu yhtään hukkaneliötä, ja makuuhuone oli niin pieni, että sängystä pystyi nousemaan vain toiselta laidalta. Ensin se vähän harmitti, sitten nauratti.

Huoltomiehen viesti.

Suurimman osan kuvista otin pokkarillani, Olympus Toughilla. Se kestää pudottelua ja vettä ja on osoittautunut oikein näppäräksi laitteeksi. Sen akku kesti ainakin tämän reissun pakkaset ihan hyvin. Kännykkäkin oli lähinnä turvallisuussyistä mukana. Laitan sen ja luottokortin ensin vesitiiviiseen Aquapac-pussiin ja sitten vyötärölle Spibeltiin takin alle. Siellä se pysyy lämpimässä ja suojassa myös kosteudelta. Kännykän viestit saan näkyviin Suunto Spartaniin, joten ihan joka piipahduksen takia ei tarvitse pysähtyä. Yhdellä hiihtolenkillä sain kellooni viestin pojan saamasta oman alan kesätyöpaikasta, se ilahdutti. 

Aquapac ja Spibelt

Näköalapaikalla.

Joka päivä kävin hiihtämässä. Pisin lenkki kesti yli kuusi tuntia, lyhin alle tunnin. Useimmiten hiihdimme Peten kanssa yhdessä. Sekin toimi ihan hyvin, että hiihdimme samaa reittiä omia vauhtejamme ja aina risteykseen tullessaan hän hiihti vähän takaisinpäin minua vastaan. Keskiviikkona saimme hiihtoseuraksi ystävämme Mikon. Tuolla reissulla eteen tuli ensin tosi jyrkkä alamäki ja sitten heti ylämäki - sellainen kohta, jossa alamäen vauhdeilla olisi voinut päästä ylämäenkin. Nojasin ilmeisesti siitä ylämäessä kuitenkin vähän liian paljon taaksepäin, pyllähdin ja satutin häntäluuni. Se on vieläkin kipeä. 

Lohikeittoa Kotamajalla. Jälkkäriksi munkki.

Pisin, kuuden tunnin lenkki oli vähän vahinko, sillä hiihdimme Totovaaralla harhaan. Emme katsoneet karttaa, ja risteyksessä samaan aikaan ollut nainen sanoi, että tuostapa alkaa hieno alamäki viittaillen oikealle. No sinne menimme vain huomataksemme kolmen kilsan alamäen jälkeen, että meidän olisi pitänyt sittenkin kääntyä vasemmalle siellä ylhäällä. Tuolla lenkillä meille molemmille tuli myös vähän heikompia hetkiä, mutta onneksi eri aikaan. Ei sitä matkalla auta harmitella, vaan vasta illalla mökissä, jos jaksaa. Kotavaaran kahvilaan onneksi sentään ehdimme ja saimme syötyä ennen viimeistä etappia mökille.

Tahkonkurun nousu. On muuten Strava-segmenttikin!

Viimeisenä hiihtopäivänä nousimme Kukas-tunturille. Oli vähän pilvisempi päivä, joten näkymät olivat melko valkoiset. Lasku sieltä alas Äkäslompoloon oli kyllä hieno, ja minäkin pääsin siinä ohittelemaan!

Yhden päivän hiihtelimme Pallaksella, josta kirjoitin oman tarinansa. Myös SnowVillagessa piipahdimme, sekin oli ihan kiva reissu ja näkemisen arvoinen paikka, vaikkei Game of Thrones olekaan tuttu kuin nimeltä.

Aika pk-painotteista oli hiihto, kuten varmaan pitikin. Nuo maltillisesti ja etenkin reippaasti hiihdellyt tunnit tulivat varmaankin niiltä retkiltä, kun hiihdin Petrin ja Mikon kanssa. Aina, jos joku hiihtää kannoilla, tulee väistämättä hiihdettyä itsekin kovempaa. Puhumattakaan siitä, kun ensin ohittaa jonkun, sitten sitä vasta tuleekin pidettyä vauhtia yllä. Mieleen palasi kyllä joitakin vuosia sitten Rukalla ottamani tekniikkatunti ja siellä kuultu viisaus "ei kannata pilata hyvää liukua potkulla". Luulenpa, että teknisesti hiihtoni on vähän sellaista hätäistä räpiköintiä.

Näissä lukemissa on mukana myös maaliskuun ekan päivän uinti.

Jounin kaupassa tuli tietysti käytyä, ja osan ruuista teimme itse mökissä. Tällä reissulla erikoistuimme kolmen raaka-aineen aterioihin, esim. kylmäsavulohta, pastaa ja maustettu sitruuna-mustapippurikerma tai vaihtoehtoisesti riisiä, kanasuikaleita ja vähän eri makuinen ruokakerma. 

Eihän sitä montaa iltaa jaksa, ja siksi kävimme myös ravintoloissa. Mieleen jäi etenkin ravintola Rouhe, sille vahva suositus: ruoka oli hyvää, samoin tunnelma. Ylläshuminassa kävimme kerran oikein hyvällä lounaalla. Siellä on myös illallisbuffet, joka on aika usein täynnä - niin myös silloin kun yritimme sinne päästä. Äkäshotellinkin ravintola oli ihan ok. Siellä olisi torstaina yhdeksältä ollut myös live-musiikkia, mutta me olimme siihen aikaan jo omassa mökissä menossa nukkumaan. Ravintola Otsoon harhauduimme ensimmäisenä päivänä, enkä koskaan aikaisemmin maksanut 20 euroa niin huonosta kanafajitaksesta. 

Päivä Pallaksella

Eilen vietimme päivän Pallaksella. Pete halusi nähdä legendaarisen hotellin, ja kun soittamalla selvisi, että Pallaksella pääsee hiihdon jälkeen suihkuun ja saunaan 7 eurolla, päätimme ajella sinne heti aamusta. Hikisinä ja ja nälkäisinä emme olisi halunneet ajaa tunnin matkaa takaisin mökillemme Ylläkselle.

Tie oli aika kapea ja jäinen ja pakkasta matkan varrella paikoin jopa 30 astetta, mutta perille päästiin. Vuokra-automme ei meinannut lämmetä millään.

Ensimmäinen ajatus oli hiihtää Pallakselta Olokselle, mutta olimme arvioineet etäisyyden väärin kartasta, yhteensä hiihdettävää olisi tullut noin 60 kilometriä eli ihan liikaa. Sopivan, noin15 km matkan päässä oli sen sijaan Nammalakuru. Jätimme tavarat matkatavarasäilytykseen, jotteivät ne jäätyisi autossa ja suuntasimme ladulle.

Päivä oli tosi kirkas ja hieno, ja pakkanenkin oli varmaan jo lauhtunut. Latua ei oltu ajettu ainakaan vähään aikaan, mutta oli siitä joku ennen meitä jo mennyt. 

Pete hiihteli edellä ja välillä vähän takaisinpäinkin varmistelemaan, että olen vielä mukana matkassa. Silloin tällöin pysähdyin juomaan ja vähän syömäänkin. Mukana oli patukoita ja kaksi pulloa urheilujuomaa. Tein ne kuumaan veteen, eivätkä ne onneksi jäätyneet matkalla.

Olimme lähteneet sen verran aikaisin, ettei muita hiihtäjiä juurikaan näkynyt. Hetken ehdin jo miettiä, että onnistuuko koko lenkki näkemättä ketään muita. 

Maisemat olivat todella upeat, aurinkoa ja tuntureita. Välillä piti pysähtyä niitä ihailemaan.

Kuin varkain alkoi hienoinen ylämäki Nammalakurulle, viimeiset kymmenet metrit piti mennä haarakäyntiä. Taas kerran näkymät palkitsivat, harmi vain, etteivät maisemakuvat onnistuneet. Oli varmaan liikaa valoa ja valkoista. Tässä me kuitenkin ollaan kääntöpaikalla: 

Pidimme autiotuvassa pienen tauon, kunnes oli aika lähteä takaisinpäin. Tauon jälkeen kesti taas hetken, että sormet lämpenivät, varahanskat ja pipo olisivat tulleet tarpeeseen, varsinkin kun paluumatka alkoi huimalla ja pitkällä alamäellä. 

Välillä hieman pyrytti, ja aurinkokin meni pilveen. Perille Pallakselle kuitenkin päästiin reilun neljän tunnin hiihdon jälkeen. 

Viimeiseen ylämäkeen otin vielä hienoisen loppukirin. Tässä nojailen sauvoihin hotellin pihassa noin 30 km hiihdon jälkeen. Taivas on taas kirkas.

Itse hotelli oli kyllä hieno, ja siellä oli rauhallinen, osin uneliaskin menneen ajan tunnelma. Hiihtolenkkimme aikana oli parkkipaikka tosin täyttynyt autoista, ja rinteissäkin oli elämää. 

Saunan jälkeen olikin jo kiire ruokapöytään. Söin klassikkoannoksen, poronkäristystä ja otin vielä jälkkäriäkin kuten aina lomalla tuntuu olevan tapana. 

Saunassa olin jutellut Pallaksella työharjoittelussa olevan tulevan eräoppaan kanssa. Hän kertoili hieman hotellin historiasta ja mm. saksalaisten sodan aikana räjäyttämästä vanhasta hotellista, josta olivat kuulemma peräisin ruokasalin hienot kupariset lamput ja pari poronnahkatuolia. 

Ehdottomasti käynnin arvoinen paikka! 

Sunnuntaihiihtelijä

Neljän tunnin päästä nähdään, sanoin Petelle, kun lähdettiin Oittaalla hiihtämään tänään puoli yhdeksän jälkeen. Tämä oli jo kolmas peräkkäinen sunnuntai hiihtohommissa. Näin kylmässä kelissä hiihto on kyllä mukavampi vaihtoehto kuin saman pituinen pyöräily, jossa varmasti alkaisivat varpaat  ja muutkin paikat paleltaa.

Ekalla hiihtokerralla pari viikkoa sitten olin huomannut Oittaan kahvilassa tarjouksen lounas + sauna kympillä. Niinpä viikko sitten otin hiihtoreissulle mukaan myös saunakamppeet ja kävin saunassa hiihtolenkin jälkeen ennen lounasta. Se on kyllä aika kiva kombo, kun ei tarvitse hikisenä syödä ja kotona pääsee sitten suoraan palautumaan sohvalle. Saunasta pääsisi avantoonkin, mutta se on vielä käymättä. Tänään mukana oli jo uimapuku, mutta lipokkaat unohdin kotiin. Matkaa avannolle on sen verran, että paljain jaloin en viitsinyt lähteä.

Tästä lähdettiin.

Oittaalla on aina muutama aste kylmempää kuin kotona, tänään auton mittari näytti 18 pakkasastetta. Ensimmäisen vartin ehdin jo ajatella, että tulee kyllä pitkät tunnit, jos sormet ovat koko ajan näin jäässä. Onneksi ne siinä sitten kuitenkin lämpenivät, vaikka vähän paksummatkin hanskat olisin voinut ottaa mukaan.

Lempparireittini kulkee Oittaalta Solvallaan ja sieltä Pirttimäen kautta takaisin. Tänään piti tehdä vielä pieni sakkorinki Karhusuolle, jotta sain riittävät minuutit täyteen. Olen aika hidas hiihtäjä, ja jyrkissä alamäissä tulee aurattua. Viime viikonloppuna kaaduinkin yhden kerran, kun sukset lähtivät eri suuntiin enkä reagoinut ajoissa. Siinä sattui vähän toiseen polveen, mutta kipu väistyi parissa päivässä.


Minulla on Fisherin vyölaukku, johon mahtuu jopa kaksi juomapulloa. Pidin juomataukoja puolen tunnin välein. Tämän talven suosikki evääksi pitkillä pyörä- ja hiihtolenkeillä on ollut Powerbarin Powergel Shotsit, jotka maistuvat ihan karkilta ja joita on helppo pureskella hiihdon tai pyöräilyn lomassa.

Treenit ovat sujuneet lähes suunnitellusti. Yhden traineritreenin jouduin tällä viikolla tosin jättämään väliin, kun töissä piti tehdä yksi ylipitkä päivä, mutta muuten homma etenee ihan suunnitellusti. Aikamoinen viikonlopputriathlonsoturifiilis kyllä on, kun lauantaisin on aamulla uintitreenit ja iltapäivällä sitten vielä traineritreeni ja sunnuntaisin pitkä pyörä/hiihto. Ehtii siinä onneksi välillä lapsiakin nähdä, mutta eipä paljon muuta. Onneksi treenien yhteydessä tulee nähtyä tuttuja, tänäänkin Oittaalla törmättiin useampaankin tuttuun triathlonistiin.

Riittävään energiansaantiin olen edelleen kiinnittänyt huomioita. Tänäänkin lenkin loppupuolella oli vielä tosi hyvä pössis; sain nostettua vähän intensiteettiä ja sykettä lenkin viimeisille kilsoille. Paino on nyt pysynyt melko samoissa lukemissa jo monta viikkoa, ehkä tämä nykyinen on se minun "oikea painoni" sitten.

Parin viikon päästä lähdetään talvilomalle Ylläkselle. Ihan hyvä, että on pari hiihtokertaa tässä jo alla ennen sitä.

Mitä tein tammikuussa

Huviksi ja hyödyksi perehdyin äsken Movescountin tilastoihin tammikuun liikkumisestani. Ostin Suunto Ambit2 S:n kesäkuussa 2013, ja siitä saakka minulla on dataa tallessa Movescountissa.

Ilahduin, kun huomasin, että nyt on tullut uusi tammikuun enkka - yli 40 tuntia liikuntaa

Tammikuu 2017

Pyöräilyyn on mennyt eniten aikaa. Viikonloppuisin olen ajanut kolmen, joskus neljänkin tunnin pitkiä rauhallisia lenkkejä pitkin Helsingin ja Espoon rantoja  ja ihaillut upeita taloja mm. Kulosaaressa, Saunalahdessa ja Westendissä. Yleensä olen laittanut Camelbak-reppuun vettä pari litraa ja ottanut mukaan suolatabletteja. Lenkin pari ekaa tuntia olen pärjännyt niillä, ja vasta viimeisen tunnin aikana vaihtanut hiilihydraattipitoiseen urheilujuomaan.

Työmatkapyöräilyn sijaan sijaan olen ottanut tavaksi kävellä aamuisin kotoa Leppävaaran asemalle vajaat kolme kilsaa. Jos vielä lounastunnilla kierrän vähän pitempää reittiä ravintolaan tai lounassalaattia ostamaan, saan päivässä kasaan 10000 askelta. Näitä kävelyjä en laske millään lailla treeniksi, mutta mukavaa arkiaktiivisuutta ne kuitenkin ovat.

Kalasatamassa

Uinnissa on määrää hieman vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta se on ihan tietoinen homma. Uintia kehittämällä minun on vaikea saada tuntia tai edes puolta pois IM-ajasta, se on jo ns. hyvällä mallilla. Käyn uimassa yleensä torstai-aamuisin Peten ja muutaman kaverin kanssa Leppävaarassa. Tämä on hyvä juttu siinäkin mielessä, että kun käymme yhdessä uimassa jo heti aamusta, torstai-iltaisin meillä molemmilla on treeneistä vapaata. Sunnuntaisin käyn Triathlon Suomen ohjatuissa uintitreeneissä Märskyssä. Siellä on valmentajana tuttu Krista.

Juoksua on ollut enemmän kuin aikaisempina vuosina. Pari vuotta sitten taisi olla päällä joku rasitusvamma tai sellaisen ehkäisy, koska tammikuussa 2015 olin käynyt useamman kerran myös vesijuoksemassa. Nyt olen juossut muutaman kerran matolla, mutta preferoin kyllä ulkona juoksemista, kun se suinkin vain on mahdollista.

Salihommiin on viime vuosina tammikuussa mennyt suunnilleen sama määrä tunteja, 5-7. Suurin muutos on se, että viime ja tänä vuonna olen käynyt ihan oikeasti salilla, kun taas sitä ennen kävin Helsinki Triathlonin kuntopiirissä. Sama aika, mutta erilainen treeni.

Hiihtotuntien määrä näyttää olevan suoraan verrannollinen hyviin hiihtokeleihin, ja viime vuosina ne ovat täällä Etelä-Suomessa valitettavasti menneet huonompaan suuntaan.

Oittaalla.

Trainerillä olen ehtinyt ajella nelisen tuntia. Petellä on perheen enkka traineriajeluiden kestossa: kolme tuntia kymmenen minuuttia. Sitä en aio ihan vähään aikaan haastaa, ellei ole jostain syystä pakko. Traineriajeluiden suhteen on vähän valoisampaa tulevaisuutta luvassa vielä tällä viikolla, kun poikamme muuttaa kotoa ja teemme hänen huoneestaan trainerihuoneen. Harjoitusvastuksen lisäksi sinne siirretään kaikki muutkin nyt saunassa säilytettävät kamppeet; reput, pullot, kengät, pyörät jne. On kiva saada tavaroille vähän enemmän tilaa ja sauna alkuperäiseen käyttöönsä. Pitkät, kosteat ja ehkä kylmätkin lenkit on toivottavasti helpompi kestää, kun kotona on sauna lämpimänä.

Pyör... eikun hiihtämään

Viime sunnuntaina lähdin ajelemaan kolmen tunnin pyörälenkkiä. Olin miettinyt kevyen liikenteen väyliä kulkevan reitin jo edellisenä iltana. Kelikin oli lähtiessä oikein mukava, lämpötila juuri ja juuri pakkasen puolella, ilma kirkas. Vesireppu selässä ja urheilujuomaa runkopullossa, uusi takki päällä. Melkein laulattikin, kun oli niin hyvä fiilis.

Heti jo pihasta lähtiessäni kuitenkin huomasin, että polveen sattui joka polkaisulla. Se oli kipeytynyt lauantaisella pitkällä pyörälenkillä, kun satula oli ollut liian matalalla. Päätin ajaa kuitenkin vähän pitemmälle, jos se kipu siitä vaikka kropan lämpenemisen myötä häipyisi. No ei häipynyt, ja piti tehdä päätös: jatkaako lenkkiä vai kääntyä kotiin. Kipu ei varsinaisesti estänyt ajamista, mutta pelkäsin polven kipeytyvän pahemmin, jos ajaisin vielä monta tuntia kuten suunnitelma oli. Käännyin siis takaisin, ajoin kotiin, vaihdoin pyöräilyhousut hiihtopöksyihin ja huikkasin kolmen tunnin traneritreeniä pakertavalle Petelle lähteväni sittenkin hiihtämään.

Oittaalla olikin sitten puolenpäivän maissa jo melkoisesti porukkaa! Latu oli yhtä mössöä, eikä omasta rauhallisesta zen-hetkestä metsän keskellä ollut tietoakaan. Yhden kierroksen hiihdin lumetetulla ladulla, ja sitten lähdin ruuhkaa pakoon tien toiselle puolelle Pirttimäen suuntaan. Hiihtelen mieluummin rauhassa vähän huonommalla ladulla kuin ruuhkassa sitä samaa ympyrää. Latu olikin paremmassa kunnossa kun ajattelin - ihan hiihdettävä, kuten yksi vastaan hiihtänyt mies luonnehti.

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ajaa autolla samantien Pirttimäkeen saakka ja lähteä sieltä hiihtämään, koska kaikkein jäisimmät metsäladun pätkät (ja se suuri yleisö) olivat siellä Oittaan päässä.

Polveen ei sattunut yhtään, ja vielä kuin bonuksena ladulla vastaan tuli yksi nuoruudesta tuttu pariskunta, jonka kanssa pysähdyin vaihtamaan kuulumisia. Heidät nähdessäni muistan aina heidän häänsä, joissa olimme kun poikamme oli vasta kuusi päivää vanha. Taisivat mennä minulta hieman sumussa ne juhlat. Tutustuin siellä kuitenkin yhteen toiseenkin nuoreen äitiin, jonka poika oli tuolloin jo melkein kaksiviikkoinen. Ystävystyimme, ja poikien pikkusiskotkin syntyivät vain reilun kuukauden ikäerolla pari vuotta myöhemmin.

Polvi on nyt joka tapauksessa paranemaan päin. Maanantain salitreenissä siinä alkoivat tuntua viimeiset kyykyt, ja keskiviikon traineritreenin 30 sekunnin maksimivedot menivät jo melkein ilman mitään tuntemuksia. Ihan luottavaisin mielin odottelen siis jo ensi lauantain pitkää pyörälenkkiä.

Viikonlopun jumpat ja uusi seura

Perjantaina teimme Peten kanssa pikavisiitin mökille. Kuusi vuotta sitten paikalle siirretty aitta tuli samalla lopputarkastettua. Homma oli jostain syystä jäänyt tekemättä, mutta nyt on nimet siinäkin paperissa.

Samalla saimme kuin saimmekin soutuveneen nostettua järvestä. Veneeseen oli tietysti satanut viikkotolkulla ja vedet jäätyneet sinne pohjalle, mutta pikku hiljaa hivuttamalla se sieltä kuitenkin nousi kuivalle maalla. Yhden käden sormilla on laskettavissa viime kesän soutelukerrat, mutta onhan se vene ihan kiva olemassa.

Soutuvene ennen nosto-operaatiota.

Laiturin jätimme järveen, kun rakennustarkastaja sanoi aina jättävänsä omansakin talveksi veteen. Ponttoonitkin ovat kuulemma hyvin kestäneet. Ensi keväänä se sitten nähdään!

Laituri jäi tähän.

Koska mökillä ei tähän vuodenaikaan ole juurikaan tekemistä, tulimme kotiin vielä perjantai-iltana. Suunnitelmissa oli nimittäin päästä hiihtämään. Kello laitettiin lauantai-aamuksi soimaan, ja vähän ennen yhdeksää lähdimme liikkeelle. Pete hiihti Oittaalta Solvallaan, ja minä Pirttimäen lenkin. Keli oli kiva, ja aikainen lähtö hyvä idea, koska paluureissulla vastaantulijoita oli jo aika paljon ja laduilla siis jopa ihan ruuhkaa.

Sunnuntainakin hiihdeltiin. Tuolloin reittinä oli lauantaina hiihtämäni lenkki, mutta vastapäivään. Pitkästä aikaa hiihdimme yhdessä. Ladut olivat jo vähän kuluneemmat, mutta edelleen ihan ok kunnossa. Ostimme viime talvena meille molemmille uudet skinisukset, ja ne luistivat ja pitivät taas ihan mainiosti. Muuta ei tarvitse kuin vähän luistovoidetta pohjaan. Huoltotiimini päällikkö kertoi, että voitelu on nyt paljon helpompaa, kun ei tarvitse pitovoiteen kanssa tuhrailla.

Maltoin pysähtyä kuvaamaan.

Sunnuntai-iltana kävimme taas pitkästä aikaa samassa uintitreenissä Peten kanssa. Viimeksi olemme uineet samalla ohjatulla vuorolla vuosia sitten Helsinki Triathlonin vuorolla Malmilla.  Tämä uusi uinti on TriahtlonSuomen järjestämä ja suunnattu kokeneemmille uimareille. Sattumalta sen valmentaja on sama kuin aikanaan Malmilla ja Pirkkolassa, Krista Terämaa. Eilen oli oikein sellainen ihana deja vu -fiilis, kun pääsin hänen ohjauksessaan pitkästä aikaa uimaan mm. hengitysdrillejä. Uinnit jatkuvat huhtikuun loppuun saakka, joten kevään ohjelma on sunnuntai-iltojen osalta nyt lukkoonlyöty.

Vaihdoin tässä samassa yhteydessä myös tri-seuraa. Mitään suurempaa merkitystä seuralle ei minulla ole, vaikka toki Heltristä eroaminen reilun kuuden vuoden ja yhden hallituskaudenkin jälkeen vähän haikealta tuntui. Tärkein juttu minulle ohjatun uintivuoron lisäksi on se, että saan seuran kautta Triathlonliiton kilpailulisenssin, niin ei tarvitse sitten ulkomaillakaan maksella päivälisenssiä. Seurojen vuosimaksuissa on huikea ero; Helsinki Triathlonilla 90 ja TriathlonSuomella 20 euroa.

Kotimatkalla

Neljä hiihtopäivää Rukalla menivät ohi nopeasti. On kyllä hienoa, kun latuja on niin paljon, että päivän hiihtolenkin voi suunnitella kuin pyöräreitin konsanaan: miettii kuinka pitkään aikoo hiihtää ja siitä vaan sitten suunnittelemaan. Eilen hiihdin Pyhävaaran ja Vuosselin reitit, yhteensä reilut kolme ja puoli tuntia. Pete kierteli vähän kauempaa ja hiihti noin 55 kilsaa. 

Kävin letulla ja teellä Uuttusuon kahvilassa, ja hiihdin siitä vielä katsomaan Kelkkatien mökkiä, jossa majoituimme edellisellä Rukan-reissulla pari vuotta sitten.

Hyvät kotimaiset sukset

Ambitin kyykähdettyä ekan lenkin jälkeen mittasin laturetkien matkaa ja aikaa Sports Trackerilla. Ihan hyvin onnistui, enkä usko että sykedatalla mitään sen kummempaa olisin tehnytkään. Väkeä oli laduilla paljon vähemmän kuin viikonloppuna, aika moni oli varmaan jo kotimatkalla. Sää oli samanlaisen pilvinen kuin koko pääsiäisen ajan, lämpöä pari astetta.

Uimaan ei tällä reissulla päästy, koska Kuusamon uimahalli oli remontissa eikä kylpylämeininki kiinnosta yhtään. Vähän harmi, mutta tulipahan otettua kaikki irti hiihtämisestä. Toivottavasti jo pian treeniohjelmassa sunnuntaipitkiksen kohdalla lukeva "paras keliin sopiva laji" olisi pyöräily. Lupaavalta näyttää ainakin tänään, kun aurinko paistaa ja lämpöä on täällä vähän pohjoisemmassakin melkein kymmenen astetta.

Sekin hyvä puoli tässä minilomassa oli, että allergiaoireet hävisivät kokonaan. Ne palaavat tietysti samantien kotona, mutta Ihan kiva oli saada niistäkin breikki pariksi päiväksi. Olen lähes aina maaliskuussa tukkoisessa, flunssanoloisessa kunnossa allergian takia, lääkityksestä huolimatta. Siitepölykauden alku on minulle aina hankalinta aikaa, kesää kohden helpottaa.

Pari hiihtolenkkiä Rukalla

Meillä on täällä Rukan Salmilammilla söpö pikkuruinen vuokramökki, jossa nukumme pikkuruisella sängyllä. Makuuhuoneen sänky on siis vain 120 cm leveä, ja tällainen vanhakin pari pystyy siinä näköjään ihan kohtuullisesti nukkumaan, vaikka onkin leveämpään henkilökohtaiseen reviiriin tottunut. Muuten mökki on tosi kiva, ja aamiaispöydästä näkyy ladulle. No sellainen pieni puute kyllä on, ettei leivänpaahdin toimi, ellei koko ajan paina sitä painiketta, jolla leivät saadaan alas. Pete on ritarillisesti paahtanut leipiä minullekin.

Eilen hiihdimme tasaisen Kuontivaaran lenkin. Sukset toimivat taas tosi kivasti, ja matka taittui tasatyönnöllä. Kerran pysähdyimme pullakahveille. Samaan pöytään sattui istumaan ehkä pari vuotta meitä varttuneempi pariskunta, joilla on jo kymmenisen vuotta ollut mökki Kesäjärven rannalla. Siinä jutustellessa kävi ilmi, että he eivät koskaan ole hiihtäneet Valtavaaralle. Kyllä kannattaisi, vaikka onhan siinä kipuamista!

Meillä oli se Valtavaaran ja Vuosselin lenkki agendalla tänään. Keli oli aika samanlainen kuin eilen, nollasta pariin plusastetta ja hienoista räntäsadetta. Ei se sade kuitenkaan suuremmin haitannut, luisto vaan ei ehkä ollut ihan niin hyvä kuin eilen. 

Saatoin ehkä pakata hieman huolimattomasti, kun mukaan ei tullut yhtään parempia housuja, edes farkkuja. Nyt joudun siis pärjäämään fleeceillä tai trikoilla. Onneksi ei ole mitään fine dining -dinnereitä suunnitteilla. Ravintolat ovat täällä iltaisin tupaten täynnä, eilen mahduimme nipinnapin Classic Pizzaan syömään pizzat ja jälkkäritkin. 

Toinen, harmittavampi unohdus on sykemittarin (Suunto Ambit2 S) latausjohto. Mittari kyykähti tänään jo tunnin hiihdon jälkeen. Olen mietiskellyt uuden mittarin hankkimista jo jonkin aikaa, mutta en oikein tiedä minkä hankkisin. Toivoisin ainakin parempaa akunkestoa ja automaattista, langatonta treenien siirtoa iPadiin tai johonkin muuhun laitteeseen. Olisi kiva, että laite kestäisi täyden matkan triathlonin minun rauhallisella vauhdillani, ja ettei sitä ihan joka lenkin jälkeen tarvitsisi olla lataamassa. Pikku hiljaa alan kallistua Garminin suuntaan, kun menin antamaan sille pikkusormen hankkimalla pyörään käytetyn Edge 500:n. Toisaalta olisi kiva tietää koska Ambit4 tulee markkinoille ja mitä ominaisuuksia siinä on. Noh, sitä odotellessa. 

No nyt oli hiihto kivaa!

Kirjoittelin lipsuvista suksista viime viikonloppuna huonosti menneen lenkin jälkeen. Terhin kirjoitukseen jättämä kommentti karvapohjasuksista sai minut samantien hankintamoodiin:

Kyselin lisävahvistusta hankinnalle vielä Teemultakin, ja siinä kävikin niin kivasti, että sain ostettua skinisukset sekä minulle että Petelle Teemun kautta. Ihan kokeilematta ostettiin, ja torstaina oli suksipaketti haettavissa Matkahuollosta. Minulle paketissa oli Peltoset, Petelle Madshusit. Perjantaina olin käynyt Mikonkadun Intersportissa hankkimassa uudet, suksien Rottefella-siteisiin sopivat monot. Petellä sellaiset oli jo valmiiksi.

Tänään pääsin kokeilemaan uusia kamppeita ensimmäistä kertaa Oittaalla. Siellä on vielä lyhyempi, tykkilumelle tehty metsälenkki ihan hyvässä hiihtokunnossa. En nyt muista kuinka monta kertaa sen kiersin ympäri, mutta vajaat kolme tuntia hiihdin hissukseen. Sukset tuntuivat heti alusta tosi liukkailta ja pitokin oli yllättävän hyvä. Sukset ovat ehdottomasti paljon paremmat kuin vanhat voideltavat Peltoseni, jotka taitavat nyt jäädä toimettomiksi.

Kelikin oli tänään mitä sopivin, aurinkoa ja muutama aste pakkasta. Oittaalla oli paljon porukkaa, välillä tuntui että oli ruuhkaa ja sitten vähän ajan päästä taas sai hiihdellä lähes itsekseen. Kiva päivä.

Metsän etelärinteessä ei enää juurikaan ollut lunta, ladulla kyllä. 

Kun suksi ei pidä, hermokin pettää

Alkaisi jo poltella aloittaa maantiepyöräilykausi, ja pohdin pitkään, lähdenkö tänään pyöräilemään vai hiihtämään. Olen vaikutteille altis, joten päädyin kuitenkin lähtemään hiihtoretkelle Oittaalle Peten kanssa ja maantiepyörä jäi varastoon odottelemaan parempia aikoja.

Päivän tavoitteena oli hiihtää Oittaalta Solvallaan noin kolmen ja puolen tunnin lenkki. Latu oli melko heikossa kunnossa heti Oittaalta lähdettyä, mutta metsässä jo paljon parempi. Välillä maata jo vähän pilkisteli, mutta kyllä siinä hiihtämään pystyi. Suksi ei kuitenkaan pitänyt parin ekan kilometrin jälkeen yhtään, vaikka Pete varmasti parhaansa oli voitelun saralla tehnytkin.

Kun pääsin Solvallan kulmille, hiihtäminen ei enää huvittanut yhtään, väsytti ja harmitti koko hiihto. Toivoin, että olisin sittenkin ymmärtänyt lähteä pyöräilemään. Päätin kääntyä takaisin vaikka Solvallan kierros nyt jäikin tekemättä. Pidin kunnon patukansyöntibreikin ja laitoin suksien pohjiin pikapitoa. Vähän aikaa pitoa taas löytyi, mutta luisto hävisi. Yhdessä alamäessä meinasin lentää nenälleni, kun suksi yhtäkkiä tökkäsi lumeen. Hermo kiristyi.

Raahustin etanavauhtia Oittaan suuntaan, kun takaa tuli superenerginen, Solvallankin lenkuran jo kiertänyt Pete. Vaihdoimme kuulumiset ja hän meni taas menojaan. Sukset eivät hänellä toimineet sen kummemmin, mutta häntä se ei näyttänyt kovasti haittaavan, on varmaan kovemmassa kunnossa tai jotain.

Viimeisessä pitkässä mäessä ennen Oittaata oli sattunut tapaturma. Pienen pojan kanssa hiihdellyt varttuneempi mies oli kaatunut pahasti ja satuttanut selkänsä oikealle kaartavassa alamäessä. Paikalle oli jo yksi hiihtäjä pysähtynyt ja niin tein minäkin. Menin mäessä vähän ylemmäksi varoittamaan muita hiihtäjiä ladulla olevasta esteestä. Kaatunut mies pääsi lopulta pystyyn ja lähti pojan kanssa kävelemään oikoreittiä lähimmälle tielle. 

Keli oli tänään melko vauhdikas, ja itsekin aurailin useimmat mäet alas. Yhden jopa kävelin, kun se oli niin jäinen ja latujen välissä oli niin paljon eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, että auraaminenkin oli vaikeaa. Selvästikin näitä nollakelejä täällä etelässä riittää, ja mieleen on kyllä hiipinyt ajatus pitopohjasuksien hankinnasta. 

Matkustelua, messuilua ja hiihtoa

Olin päättyvällä viikolla Långvikissa tiimipäivillä torstaista perjantaihin. Etukäteen olin jo selvittänyt, että siellä on 22 m pitkä allas, jossa voisin uida torstaina muuten väliin jäävän uintitreenin. Olin ottanut mukaan vedenkestävän kamerankin, jotta voisin kuvata, jos ei samaan aikaan olisi muita uimassa. Ekan puoli tuntia sainkin uida yksin, mutta yhtään kuvaa en saanut, koska kamerasta oli akku loppu. Noh, ihan kiva treeni se oli silti, vaikka vesi olikin ainakin aistinvaraisesti arvioituna kylmempää kuin esimerkiksi Märskyssä.

Kesäkuussa on tiedossa uusi Långvikin-reissu, kun osallistun Peten ja Mikon kanssa puolimatkan triathloniin joukkueena. Minulla on uintiosuus, Petellä pyörä ja Mikolla juoksu. Ainakin tie Långvikiin näyttää mukavan mutkaiselta ja vaihtelevalta. Toivottavasti tulee hyvä kisa!

Lauantaina kävimme Peten kanssa totutusti Märskyssä uimassa. Eilen meillä oli oikein Ironman Vichy -ratakin, sillä meidän lisäksemme samalla radalla ui samaan kisaan lähtevä TriahtloNisti.

Uinnin jälkeen kävimme Velosportin avajaisissa, joissa olikin aika kiva pöhinä. Kahvia ja pullaakin oli tarjolla, ja mm. Veikkasen Jussi pyörineen oli paikan päällä. Kaupan oli hienoja pyöriä ja iso valikoima pyöräilyvaatteita. En ostanut mitään, mutta pakotin Peten hankkimaan itselleen hienon tuuliliivin.

Seuraavaksi kävelimme GoExpoon. Minä pääsin sisään bloggaajapassilla, Pete ostolipulla. Joitakin tunteja kiertelimme ja katselimme, enimmäkseen pyöriä. Velo & Oxygenillä oli hieno osasto, samoin Canyonilla. Vähäksi aikaa pysähdyin ihmettelemään Garminin Fenix 3-sykemittaria. Skinsealzin osastolta ostin ne vedenpitävät pyöräilyhanskat, joiden hankkimatta jättäminen harmitti viime vuoden ensimmäisellä maantielenkillä. Cannondalen osastolta sain ilmaiseksi vedenpitävän kotelon iPhonelle. Nyt puuttuu enää se iPhone, kun Microsoft-puhelimeni ei pussukkaan mahtunutkaan.

Viime vuonna ilmoittauduimme messuilla Pirkan pyöräilyyn, niin nytkin. Taisi olla taas sama kokenut pyöräilymies ilmoittautumisiamme vastaanottamassa. Messuhinta 217 kilometrin lenkille oli 40 euroa per nenä. Taas mennään ajamaan triathlonpyörillä omaa vauhtia ilman keskinopeusryhmää. Saa nähdä, onko yhtä tuulista kuin viime vuonna. Ensimmäisen kerran ajoin Pirkan Lenkin vuonna 2014.

Treenit tuntuvat nekin kulkevan kovin tuttuja latuja, sillä tänään kävimme taas pitkällä hiihtolenkillä Oittaalla. Luistossa ei ollut vikaa, eikä kovin paljon pidossakaan puolen tunnin hiihtelyn jälkeen. Hiihdin Pirttimäkeen päin pienen lenkin, kerran järven ympäri ja saatuani tasatyönnöstä tarpeekseni kahdeksan kilometrin jälkeen vielä pari kierrosta metsälenkkiä, yhteensä reilut 30 kilsaa ja kolme ja puoli tuntia. Geeli toimi eväänä patukkaa paremmin, sillä yhden jäisen patukan syömiseen meni minulta melkein kahdeksan minuuttia.

Jäällä.

Metsässä.

Viikon treenien top3

Viikko on treenien osalta sujunut suunnitellusti, ja kaikki listalla olleet treenit on tehty. Lauantai ja sunnuntai ovat tosin treenejä lukuunottamatta painottuneet enemmän levon puolelle. Vaihtelun vuoksi ja sunnuntain ratoksi ajattelin listata ne treenit, jotka jäivät syystä tai toisesta mieleen. 

Viikon mukavin treeni oli ehdottomasti tämänpäiväinen hiihto Oittaalla. Hiihdin Solvallaan ja takaisin, ja sukset toimivat paljon paremmin kuin viime sunnuntaina. Silloin ei pitoa juurikaan ollut, tänään onneksi löytyi vähän sitäkin. Aurinko paistoi ja pakkasta oli lähtiessä pari astetta - ihan loistava talvikeli siis! Latu Oittaalta Solvallaan on mäkinen, ja vaarallisista laskuista varoitetaan monta kertaa, ihan aiheesta. Pari mäkeä on sellaista, että niissä on minulle aika paljon haastetta maastopyörälläkin kesäkeleillä, saati sitten suksilla. Kerran kaaduin yhdessä vähän tiukemmassa kurvissa, ei kuitenkaan sattunut eikä kukaan nähnyt.

Aina voi kuitenkin parantaa: seuraavalla hiihtokerralla yritän muistaa ottaa mukaan vaihtohanskat juoksua varten ja vesipullon, jotta treenin jälkeen riittää juotavaa. 

Hiihtolenkin jälkeen kävin vielä juoksemassa puolisen tuntia. Salomonin polkujuoksukengät pitävät tosi hyvin myös lumella ja ovat vähän normilenkkareita lämpimämmätkin. Mukavan monikäyttöiset siis, kuten niin monet muutkin hyvät kamppeet. 

Viikon toiseksi kivoin treeni oli varmaan juoksu töistä kotiin keskiviikkona. Vauhti oli vähän noussut siitä kun edellisen kerran juoksin samaa reittiä, askel tuntui kevyeltä ja lopussa juostavat 100 metrin vedotkin sujuivat kivasti. Matkalle sattui myös todella upea auringonlasku.

Pronssisijalle viime viikon treeneille sijoittui torstain Heltri-uinti. Sain nimittäin valmentajalta pari hyvää vinkkiä uintiini: nilkat nousevat potkussa turhan ylös, joten minun pitää yrittää muistaa painaa potkua alaspäin. Toinen korjaus liittyy pään asentoon: hengitys sujuu ihan hyvin molemmilta puolilta, mutta aina hengitettyäni katson eteenpäin. Olen varmaan niin tottunut uimaan jonossa, että automaattisesti tulee arvioitua etäisyyttä edellä uivaan. Ei sitä enää, vaan katse samantien pohjaan.

Ja hei, vielä on vuorokausi aikaa osallistua GoExpo-lippujen arvontaan! Mukavaa alkavaa viikkoa!

Olympialaduilla

Reissun viimeisenä päivänä piti taas päästä hiihtämään. Hieman mietittyämme päätimme ajaa noin tunnin matkan vuoden 2002 talviolympialaisten maastohiihtojen maisemiin Soldier Hollow'iin. Se on suunnilleen yhtä korkealla merenpinnasta kuin Park City, joten tuli taas koeteltua keuhkoja oikein kunnolla. Salt Lake Cityssä on pari viime päivää ollut huono ilma (smog), ja siksikin oli kiva ajaa taas ylös vuorille puhtaamman hengitysilman perässä.

Parilla aikaisemmallakin reissulla olemme Soldier Hollow'ssa käyneet, mutta silloin huokailimme vain kahvilassa hienoja maisemia ja loistokunnossa olevia latuja. Nyt oli parempi tuuri, kun pääsimme tositoimiin.

Perille päästyämme vuokrasimme siis sukset ja ostimme liput laduille. Sitä ennen oli tietysti pitänyt allekirjoittaa lappu, jolla vapautimme latujen ylläpitäjän kaikesta vastuusta tapaturman sattuessa. Maastohiihtokin on siis tosi vaarallista.

Ihan aamusta olimme ensimmäiset ja vähän aikaa ainoatkin hiihtäjät koko keskuksessa, aika mahtavaa! Latuja oli tänä vuonna kuulemma tehty enemmän kuin aikaisempina kolmena vähälumisempana vuotena. Lumitilanne on ollut ilmeisen hyvä, kun nyt oli auki sellaisiakin pätkiä, joilla oli viimeksi hiihdelty olympiavuonna. Jotkut nuorten MM-kisat hiihdellään Soldier Hollow'ssa vuoden päästä tammikuussa 2017.

Ladut oli tehty kivasti taas niin, että keskusrakennus oli lähes koko ajan näkyvissä. Valittavana oli monenmittaista, tasaisempaa ja vähän mäkisempääkin reittiä. Hiihtelin osin itsekseni, mutta myös jonkin matkaa flunssaisen siskoni kanssa. Olipas taivaallista! Tämän tästä piti pysähtyä kuvaamaan, vaikka aika mitättömän näköiseksi tuo maisema kuvissa näyttää latistuvan. 

Näin suomalaisena tuntui vähän hassulta maksaa laduille pääsemisestä se 20 taalaa, mutta kyllä ne sitten olivatkin loistokunnossa. Soldier Hollow on Park Cityn kunnan ylläpitämä voittoa tavoittelematon maastohiihtokeskus, joten kai se hinta ihan kohdallaan oli. Suomessa ei kai hiihtämisestä ainakaan vielä tarvitse maksaa ensilumen latuja lukuunottamatta.

Vähän epäonneakin oli matkassa, sillä Pete hukkasi puhelimensa tällä hiihtoreissulla. Hiihtopusakan taskun vetoketju oli pikkuhiljaa hivuttautunut auki ja puhelin tippunut jonnekin matkan varrelle. Kiivaasta etsinnästä huolimatta sitä ei löytynyt. Yhteystiedot jätettiin kuitenkin vastaisuuden varalle. Liukkaalla lumellahan se puhelin on tietysti voinut liukua ties minne.

Nyt on kotimatkaa tehty jo toistakymmentä tuntia, kun tätä naputtelen Pariisissa. Lähes vuorokauden olen jo ollut yhtämittaa hereillä, vielä pitäisi kuusi-seitsemän tuntia jaksaa. Ihan kiva on palata kotiin, loppumatkasta alkoi olla jo vähän koti-ikäväkin.

Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

Metsässä

Tämänpäiväisestä hiihdosta Oittaalla ei paljon lauluja laulella. Ladut olivat eilen sulat ja jäätyivät yöllä, lisäksi Etelä-Suomen yli pyyhkäissyt myrsky tiputteli oksia, käpyjä, neulasia ja kaikkea mahdollista ladulle. Meidän eteen ei sentään kaatunut yhtään puuta, kuten oli käynyt muutamalle kaverille vähän myöhemmin samoilla kulmilla.

Pete oli kyllä laittanut pohjiin hyvät liisterit, mutta ne kuluivat pois jo ensimmäisen tunnin aikana, kun ladulla oli niin paljon roskaa. Loppumatkasta ei sitten luistanut eikä pitänyt. Kerran pyllähdinkin, kun hyvässä tasurifiiliksissä pistelin menemään ja vasen suksi tarrasi kiinni johonkin ja lopetti "liu'un" kuin seinään. Ei sattunut eikä kukaan nähnyt. Alamäissäkin joutui lykkimään vauhtia. Latujen keskellä liukui sentään vähän paremmin. Näin huonossa kelissä en varmaan koskaan ennen ollut hiihtänytkään.

Hiihdin edestakaisin Solvallaan päin, ja oli kyllä kiva hetki kun pääsin kääntymään takaisin. Aikaisemmilta vuosilta oli muistissa se, että Oittaalle päin olisi enempi alamäkeä. Loppumatka menikin jotenkin jouhevamman tuntuisesti, vaikkei suksi pitänyt enää yhtään. Korkeuskäyrä ei ole ihan symmetrinen, kun muistin laittaa mittarin päälle vasta jonkin matkaa hiihdettyäni.

Lenkin päätteeksi kannoimme meidän molempien sukset huoltoon, niin pahan näköisiksi menivät pohjat tänään. Itse asiassa koko huolto taisi jäädä viime vuonna väliin, joten oli se siinäkin mielessä jo ihan tarpeen. 

Kahvilan jonossa vähän ihmettelin, kun eteeni tuli rouva valittamaan siitä, että hänen ostamansa karjalanpiirakka munavoineen oli kymmenen minuuttia aikaisemmin lämmitetty aivan liian kuumaksi, eikä vieläkään ollut jäähtynyt syöntikelpoiseksi. Rouva haki vitriinistä uuden piirakan tilalle ja pyysi vaihtoa virheellisen tuotteen tilalle. Uutta piirakkaa olisi kuulemma pitänyt lämmittää vain muutaman sekunnin ajan, ei missään tapauksessa yhtä pitkään kuin ensimmäistä. Kahvilan emäntä totesi alkuperäisen piirakan olevan lämmin, ja kieltäytyi vaihtamasta sitä uuteen. Pisteet hänelle. Kaikenlaisia valittajia sitä näköjään maailmaan mahtuu.

Vanha kaava paras kaava

Joitakin kuukausia on tässä jo odoteltu Espoon puolikkaan triathlonkisan lisäinfoa ja ilmoittautumisen avautumista. Eilen laitoin kysymyksen kisasta TriForFunin fb-sivulle ja sain tällaisen vastauksen: "Espoon suhteen ei saada toiveiden mukaan suljettua pyöräreittejä  nyt pikamietinnässä mitä kisan kanssa tänä vuonna tehdään!" 

Kisahermo meni, ja piti alkaa nopeasti miettimään suunnitelmaa B. Ennen Köpiksen täyttä matkaa pitäisi kuitenkin yksi puolikas saada kisattua. Ulkomailta tietysti löytyisi kisoja, mutta katseet kääntyivät Klassikon eli Joroisten suuntaan. Muistin Sporttaillaan-blogin Hannan kaupitelleen osallistumisoikeuttaan aikaisemmin, ja teimmekin siitä tänään kaupat. Hanna ehti jo hoitaa  muodollisuudet Finntriathloninkin suuntaan, joten nyt on oma nimi osallistujalistalla. Petellä puolestaan on tiedossa ystävä "uinnin tukiopetusryhmästä", jolla oli sekä kisalippu että hotellihuone Varkaudesta varattuna eikä tarvetta kummallekaan. Bingo!

Nyt kisasuunnitelmaan mahtuu myös Kiskon perusmatka. Minulle se olisi jo kuudes peräkkäinen, ja olisihan sinne tuttuihin maisemiin kiva päästä tänäkin vuonna. Josko Kiskoon taas riittäisi hellettä? Vedet saisivat toki kisaan mennessä lämmetä niin, ettei tänä vuonna tarvitsisi lyhentää uintimatkaa 1000 metriin kuten viime vuonna.

Ennen tri-kisoja ehdin osallistua pariin juoksukarkeloon, jos jalka vaan paranee ajoissa: Länsiväylä-juoksu on huhtikuussa ja Helsinki City Run toukokuussa. Nyt akillesjänne tuntuu jo ihan kohtuuhyvältä. Jos jalka säilyy oireettomana, aloitan varovaiset juoksukokeilut ehkä parin viikon päästä. Kävin tänään niitä silmälläpitäen ostamassa uudet lenkkaritkin, Asicsin DS Trainerit. Ne ovat neutraalit kengät, joissa kantapää on vähän korkeammalla kuin nykyisissä Newton-lenkkareissani. Rasitusta pitäisi siksi niillä tulla akillesjänteelle vähemmän.

Lenkkarit kevään väreissä.

Lauantaina kävin taas vesijuoksemassa. Otin vesijuoksuvyön lainaan Tapiolan hallista, ja puuskuttelin menemään 50 minuuttia. Tein pieniä teräviä spurtteja altaan syvässä päässä ja yritin muutenkin olla mahdollisimman pystyssä, ettei menisi fuskuksi. Olin jo etukäteen päättänyt, että ainakin kolme varttia "juoksen" ja sitten palkitsen itseni tonnin uinnilla. Strategia toimi ja uinti tuntui lopulta niin mahtavalta, etten malttanut pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa vaan uin 1300 metriä. Tapiolan hallissa luonnonvalo on kyllä ihan mielettömän hieno, veden alla näyttää siellä ihan erilaiselta kuin missään muualla.

Eilen kävin hiihtämässä monen muun sadan hiihtäjän kanssa Oittaalla, olipas ruuhkaista. Pertsaa menin, mutta varsinkin vuorohiihto ylämäkeen tuntui akilleksessa. Yritin sitten lykkiä tasatyöntöä menemään mahdollisimman pitkät pätkät, mutta mäkisellä reitillä se ei ollut ehkä ihan sitä mitä treeniltä haettiin "pk, ei saa hengästyä". Sain onneksi vuokraamosta lainaksi kylmäpussin jalalle siksi ajaksi, kun odottelin Peteä saapuvaksi juoksulenkiltään. Illalla jalka oli taas oireeton, mutta melkein päätin jo hankkia vapaan hiihtotavan kamppeet tänä talvena.