Pääsiäisen pyöräblokki

Naurahdin, kun näin pääsiäisen treenikalenterin: yhteensä 12 tuntia pyöräilyä, kolme tuntia per päivä. Välillä vähän rauhallisempaa ja sitten taas kovempaa peekoota.

No mikäs siinä, olemme olleet Peten kanssa mökillä kahdestaan. Täällä riittää reittivaihtoehtoja, ja joka päivä olen ajanut eri lenkin. Parasta taisi olla se, kun eilen sunnuntaina ajoimme Fiskarsiin kahville ja pullalle. Miinuspisteitä puolestaan ropisee Varsinais-Suomen ja Uudenmaankin teiden päällysteille, jotka ovat paikka paikoin jo ihan vaarallisen huonossa kunnossa: reikiä, raitoja ja romahtaneita reunoja riittää.

Fiskarissa tarkeni juoda kahvit terassilla.

Kelit ovat olleet niin kesäiset, että pari lenkkiä ajoin shortseissa. Ihan kuin kesällä! Lähtiessä lämpöasteita on ollut viileimmillään kahdeksan, tänään 14. Tosin ihan aamun aikaisimpina (ja kylmimpinä) tunteina emme vielä ole tunteneet vetoa maantielle.

Kävin reilu viikko sitten bike fitissä Larun pyörässä. Vähän kaikenlaista säädettiin ja asento tuntuu nyt tällä kokemuksella aika hyvältä. Se on jo hyvä merkki, että saan selän suoraksi heti lenkin jälkeen. Tehoja tuntuu tulevan aikaisempaa helpommin ja tilaakin tuntuu olevan enemmän.

Vähän harkitsin jo uusien kiekkojenkin hankintaa, mutta sitten hoksasin, että jos ostan parin vuoden kuluessa uuden pyörän, haluan siihen varmaankin levyjarrut, eivätkä nyt ostetut vanteet sitten enää sopisikaan uuteen pyörään. Se idea jäi sitten siihen. Samalla pyörällä olen ajanut vuodesta 2012, vanteet taisin ostaa käytettynä pari vuotta myöhemmin. Eiköhän niillä vielä jonkun matkaa ajella - ainakin nyt siis tuleva kausi.

Bike fitin lisäksi tein myös toisen investoinnin, nimittäin uudet ajolasit. Minulla on ollut silmälasit jo nelisenkymmentä vuotta, enkä huonon kyynelnesteen vuoksi voi lainkaan käyttää piilolinssejä. Tarvitsen siis myös ajolaseihin vahvuudet. Kuusi-seitsemän vuotta ajelin ajolaseilla, joiden sisäpuolella on toiset pienet linssit, ns. adapterit voimakkuuksilla. Jo viime kesänä huomasin, etten näe niillä enää kovin tarkasti, ja noin kuukausi sitten kävin luotto-optikollani kyselemässä vaihtoehtoja. Tilasin sellaiset Rudy Projectin lasit, joissa voimakkuudet on hiottu suoraan linsseihin. Sain ne viime viikolla, ja hyvin tuntuvat toimivan. Linssit ovat tietysti vähän paksummat kuin normaalisti, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. Uusilla laseilla näen helpommin terävästi myös taakse vilkaistessani, siinä oli adapterimallin kanssa välillä vähän toivomisen varaa.

Meillä on Peten kanssa hyvä uusi tapa suhtautua puutarha- ja miksei muihinkin hommiin: tehdään ne tunnin - puolentoista purskeissa. Mökin rakentamisen ajoilta on mielen perälle jäänyt ajatus, että puutarhahommiin menee helposti koko päivä tai useampikin. Nyt innostamme toinen toistamme tekemään hommia niin, että sovimme jo etukäteen kauanko asialle aikaa varataan. Eilen saimme reilussa puolessatoista tunnissa raivattua esiin mökille johtavan liuskekivipolun ja kaadoimme pari pientä kuusta ja mäntyä juhannusruusujen tieltä. Asiaa oli toki suunniteltu jo useampi vuosi.

Puutarhahommissa.

Fiskars Village Gravel Grinder 65 km

Tallinnan kisan jälkeen on varsinkin pyöräily maistunut. Lähinnä olen ajanut työmatkoja, ja se on tuntunut pitkästä aikaa tosi kivalta. Varsinkin hienoina aurinkoisina aamuina työmatkapyöräily peittoaa mustien metrotunnelien (tai kännykän) tuijottamisen mennen tullen.

Jo kesällä oli tietoomme tullut Fiskars Village Trail Centerin Gravel Grinder -tapahtuma lauantaina 18.8. Reittejä oli kaksi: 35 ja 65 km ja molemmissa kilpa- ja kuntosarjat miehille ja naisille erikseen. Vain kilpasarjassa jaettiin palkintoja ja kuntosarjan lähtö tapahtui 5 minuuttia kilpasarjan jälkeen, muuta eroa ei sarjoilla ollut. Etukäteen emme olleet kisaan ilmoittautuneet, mutta onneksi jälki-ilmoittautuminen olisi mahdollista vielä kisa-aamuna.

Kun lähdimme aamulla mökiltä ajamaan Fiskarsiin, satoi kaatamalla. Vain pienen hetken välähti mielessä, että jos jäisinkin tänne mökille sadetta pitelemään ja lukemaan kirjaa takkatulen ääreen, mutta päätetty mikä päätetty. Sade loppui onneksi jo automatkan aikana ja saimme valmistautua kisaan kuivassa ja lämpimässä kelissä.

Olosuhteet mökkitiellä.

Etukäteen olin (laiskuuttani?) vähän ajatellut, että ajaisin vain sen 35 kilsaa, mutta siinä ilmoittautuessa päätin kuitenkin lähteä pitemmälle reitille. Kun koko viime talvenkin ajelin viikonloppuisin pyörällä kolmen tunnin lenkkejä, se 35 kilsaa olisi voinut tuntua vähän lyhyeltä.

Ilmoittautuessa saimme High5-geelejä ja yhdet sisuritkin kaupan päälle. Osallistumismaksuun (38 eur + 10 eur jälki-ilmoittautumislisä) sisältyi myös keittolounas ja suihku kisan jälkeen. Ajanottoa varten oli nilkkaan kiinnitettävä chippi. Reitin varrella oli kaksi huoltopistettä, joissa pystyi täyttämään vesipullot vedellä tai urheilujuomalla. Ihan ok hinta minusta.

Matkalla kilpailukeskukseen.

Oli jännittävää mennä ihan uudenlaiseen kisaan. Triathlon-kuvioissa tietää ja etukäteen ainakin vähän, millaista porukkaa sinne on tulossa ja miten oma taso suhteutuu muiden tekemisiin. Fiskarsiin mennessä ei oikein tiedetty, mitä odottaa: millaista porukkaa sinne on tullut, kuinka paljon ja millaista vauhtia lähdetään pitämään. Siellä näyttikin olevan mukana über-bikerien lisäksi myös ihan tavallisia ihmisiä. Kalustoakin oli monenlaista: hybridejä, fat bikeja, maastopyöriä sekä cyclocross- ja gravelpyöriä. Osallistujia oli yhteensä 84.

Oma GT Grade -pyörä etualalla, takana kilpailukeskus.

Pete lähti matkaan kilpasarjassa, minä kuntosarjassa viisi minuuttia myöhemmin.  Heti alkuun oli vähän nousua ja ylämäkiä. Vaikka ajatus oli lähteä ajamaan ihan rauhassa, ekoissa ylämäissä joukon hännillä tuli sellainen fiilis, ettei näin hiljaa voi ajella. Vähän lähti siis alkukilometreillä vauhti keulimaan ja alkoi jopa puuskututtaa. Ohitusten jälkeen oli kyllä tosi hyvin tilaa ajaa, mutta edessä ollut ryhmä ajoi sen verran kovempaa, etten saanut sitä kiinni.

Lähtöön pari minuuttia.

Alkurynnistyksen jälkeen tasoittelin hengistystä ja hidastin vähän vauhtia. Reitti oli merkitty pienillä viitoilla, jossa oli mustia nuolia. Risteyksissä oli vielä maahan piirretty punaisella maalilla nuolia merkkaamaan oikeaa suuntaa. Tästä huolimatta ajoin 30 kilsan paikkeilla harhaan. Aloin ihmetellä, miksei maassa enää näy pyörien renkaiden jälkiä. Lopulta pysähdyin katsomaan karttaa, jonka onneksi olin hakenut mukaan juuri ennen lähtöä. Kun vielä katsoin kännykästä oikean sijaintini huomasin, että olin ajanut jo noin kilometrin väärään suuntaan.



Kymmenisen minuuttia meni siinä häröillessä. Risteys oli ihan hyvin merkitty, en tiedä miksen niitä nuolia huomannut. Loppumatkan pysyinkin sitten paremmin reitillä. Siinä tosin auttoi yksi turkulainen mies, jonka kanssa ajoimme melko samaa vauhtia ja vähän juttelinkin. Yhdessä toisessakin risteyksessä meinasin ajaa suoraan, vaikka piti kääntyä oikealle. Siinä oli merkintä vain maassa punaisilla nuolilla, viittaa ei näkynyt lainkaan. On tainnut tulla aika uusia ajolasit, joissa ei enää ole muutamaan vuoteen ollut ihan riittävän paljon miinusta puhumattakaan plussasta #aikuisnäkö.

Reitti oli tosi kiva - lähes koko ajan mentiin ylä- tai alamäkeen. Yhteensä nousua reitillä oli noin 1000 metriä. Joillain pätkillä tiellä ollut sora oli melko kookasta, ja varsinkin alamäissä sai pyörästä pitää kiinni ihan kunnolla, että pysyi pystyssä. Kivet vain kolisivat runkoon, kun siinä tasapainoiltiin. Välillä oli kyllä aikamoista höykytystä ja toivoin vaan, että pyörä pysyisi kasassa. Kovempaankin eli jarruttelematta olisi varmaan voinut mennä, jos vaan olisi uskaltanut. Tosi kiva sunnuntai-ajelu ihan uusissa maisemissa kuitenkin.

Kisan jälkeen. Kuvan otti Pete.

Tapahtuma oli oikein onnistunut: reitti oli hyvä, järjestelyt toimivat ja linssikeitto maukasta. Ensi vuonnakin ollaan todennäköisesti mukana, jos vaan mahdollista. Itselle muistiin seuraavaa kertaa varten: risteyksissä kannattaa olla tarkkana ja kilpasarjaan ilmoittautua, kun siellä jaetaan palkintoja. Eilen 65 km kilpasarjassa oli vain yksi nainen ja minä olin pienen eksymisseikkailunkin jälkeen kuntosarjan toinen.

Tulokset.

Saariston Rengastie pyörällä 3 päivässä

Tällä viikolla toteutui yksi pidempiaikainen unelma, kun ajoimme Peten kanssa Saariston Rengastien pyörillä. Aikaa meni kolme päivää. Aloitimme suunnittelun majoitusten varaamisesta, ja pitkälti sen ensimmäisen onnistumisen kautta muotoutui reitti ja valikoitui retken ajankohta.

Vaikka paljon pyörillä ajammekin, meillä ei ollut minkäänlaisia kuljetussysteemejä pyörissä. Työmatkoilla olen yleensä ajanut reppu selässä, mutta se ei nyt tullut kysymykseen, kun päivämatkat olivat vähän pidempiä ja lämpötilat helteiset. Reppu olisi hiostanut liikaa.

Pienen googlailun jälkeen selvisi, että Fillarikellarissa voisi olla Ortliebin vedenpitäviä laukkuja valittavaksi asti. Viimeksi olen siellä käynyt joskus 80-luvun puolivälissä nuorena tyttönä, ja nyt oli hyvä syy käydä siellä uudelleen. Laukut (minulle ja hänelle) löytyivätkin, ja samalla pari sisuria ja hiilidioksipatruunaa.

Pakkasimme mukaan minimivarustuksen. Päätimme etukäteen esimerkiksi pestä ajovaatteet Marseille-saippualle joka päivä (tämän opin Arjalta), joten vaihtovaatteiksi riitti vain siistihkö asu iltaa varten. Kun sää oli niin lämmin, ei olisi haitannut edes se, etteivät vaatteet olisi ehtineet kuivaa yön aikana. Muuten meillä taisi olla matkassa kaikki tarpeellinen, mutta kamman ja ketjuöljyn unohdimme.

Ennen reissua Pete teki hienon taulukon välimatkoista ja lautta-aikatauluista. Apuna oli reissussakin hyödylliseksi osoittautunut kartta "Turku ja Turun saaristo". Reissun keskinopeudeksi arvioimme 20 kmh ja aika hyvin se toteutuikin. Etukäteen bongasimme myös muutaman mahdollisen pidennyksen reittiin Paraisilla. Ne päädyimme lopulta ajamaan kaikki.

Ensimmäinen päivä, Kaarina - Korppoo

Lähdimme reissuun mökiltä keskiviikkona. Ajoimme autolla Kaarinaan, parkkeerasimme kunnantalon pihalle ja siitä alkoi seikkailu. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Sattmarkin kahvila. Siellä olimme niin aikaisin, ettei lounas ollut vielä tarjolla, joten tyydyimme sämpylöihin ja jatkoimme matkaa.

Sattmarkista Paraisten lautalle olikin tosi kiva kahdeksan kilsan pituinen polkupätkä ajoradan vieressä. Jonkinlainen kevyen liikenteen väylä se oli, mutta siis sorapäällysteinen.

Lounaalle pysähdyimme Köpmansiin Nauvossa. Se oli kätevästi ihan reitin varrella, ja ilmakin oli niin hieno ja kuuma, että söimme ulkona puutarhassa. Tässä kohtaa alkoi olla jo hikikin, ja kunnon tauko oli paikallaan.

Lounaan jälkeen ajoimme pitkän pätkän Storlandet-saaren pohjoista hiekkatietä, mutta se oli aikamoisella nimismiehen kiharalla. Sinne en ehkä kääntyisi uudelleen vaan pysyisin asfaltilla.

Lyhyen lauttamatkan jälkeen saavuimme Korppooseen. Siellä yövyimme Hotel Nestorissa, jonne oli lauttarannasta melko lyhyt matka. Ennen päivällistä kävimme uimassa noin 500 metrin päässä olevalta rannalta, mutta koska vedessä oli sinilevää, uinti jäi lyhyeksi enkä laittanut edes päätä veteen.

Illalla söimme hotellin ravintolassa kolmen ruokalajin päivällisen. Hotellin isäntä ja keittiömestari on huippukokki, ja ruoka oli taivaallisen hyvää. Hotel Nestor on ravintoloineen ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Toinen päivä, Korppoo - Kustavi

Toinen päivä oli vähän lyhyempi, ja siinä oli pisimmät lauttamatkat. Hotellilla saimme hieman aikaistetun aamiaisen, kun tavoite oli ehtiä 8.45 lautalla Houtskarille. Päivän ensimmäisen pysähdyksen teimme Skagenilla. Ostimme limut ja irtokarkkeja ja tarkkailimme purjehtijoiden aamutouhuja.

Yhdellä lauttamatkalla tutustuimme mukavaan Mimmuun, jonka kanssa ajoimmekin melkein koko loppupäivän. Hän oli yksin liikkeellä ja vuokrapyörällä - mahdottoman reipasta! Kimpassa kävimme lounaalla Cafe Leonellassa Iniössä. Siellä ruoka ei ollut ihan niin hyvää kuin odotin, mutta hyvä seura korvasi sen puutteen. Poislähtiessä ajoimme ensin muutaman kilsan väärään suuntaan. Kuinka vaikeaa se reitin seuraaminen voi olla, kun saarella on vain yksi isompi tie?

Toinen lautta, johon piti aikataulullisesti tähdätä, vei meidät Iniöstä Kustaviin. Tavoitteena oli pysähtyä Kustavin Käsityökylässä ja Savipajassa, mutta emme löytäneet sinne ja paahdoimme suoraan kirkonkylälle.

Kustavissa majoituimme Vuosnaisissa pieneen mökkiin Spauna-nimisessä lomakylässä, joka ei ole ihan Rengasreitin varrella. Kiva paikka, joskin mökkimme olisi kaivannut jonkin verran hellää huolenpitoa, jotta siellä olisi viihtynyt pitempään. Varsinaista uimarantaakaan ei ollut, mutta sen sijaan sieltä olisi ollut lauttayhteys Brändöhön, joka alkoi vaikuttaa todella mielenkiintoiselta pyörämatkakohteelta.

Kolmas päivä, Kustavi - Kaarina

Kolmannelle päivälle osuivat sateet. Varsinkin ajomatka Kustavista Mietoisiin tuntui ikävältä, kun vettä tuli lähes koko ajan ja tie oli kovin vilkasliikenteinen. Välillä oli onneksi kuitenkin ihan uutta asfalttia, joka jaksoi sateessakin ilahduttaa.

Eteläisempi reitti Hakkenpään kautta olisi varmaankin ollut mukavampi, mutta Hakkenpäästä menee lautta Teersaloon vain kahdesti päivässä, klo 9 ja 16, eikä aikataulu nyt sopinut meille.

Kylmä ei onneksi tullut, koska lämpöä oli sateesta huolimatta parikymmentä astetta. Peesissä ajaessani yritin vain pitää suuta kiinni, etten kovin paljon nielisi Peten takarenkaan nostattamaa kuravettä. Alkumatkasta oli niin hyvä vastatuulikin, että siinä vauhtimme menivät hyvin yhteen kun Pete veti ja minä pinnistelin perässä.

Tällä pätkällä tuli myös ainoa tekninen takaisku, kun Peteltä puhkesi eturengas vähän ennen Merimaskua. Sateessa kaikki oli vähän vaikeampaa, mutta tästäkin selvisimme voittajina. Jäimme lounaalle Merimaskun Rantamakasiiniin, jossa oli elävää musiikkia ja saaristolaispöydän lisäksi valittavana myös valtava viini- ja juustopöytä.

Retken vaikein hetki oli varmaan se, kun piti lähteä takaisin sateeseen ajamaan kohti Turkua ja Kaarinaa. Välillä sade taukosi ja tiekin ehti melkein kuivua, kun Turku oli koko ajan lähempänä. Emme tainneet olla ihan reitillä enää, koska reittiopasteita ei näkynyt missään. Onneksi saimme apua yhdeltä paikalliselta pyöräilijältä, joka ystävällisesti ajoikin kanssamme vähän matkaa ja opasti meidät sitten 110-tielle kohti Kaarinaa.

Tästä päivästä jäi lähinnä mieleen se, että kun on läpimärkä, ei voi kastua enää enempää. Ehkä se ohut sadetakkikin olisi voinut olla ihan kiva varuste pyöräpaidan takataskussa, mutta ilmankin pärjättiin.

Lopuksi

Tämä oli kyllä ihan mahtava kesälomareissu: mahtavia maisemia, mukavia ihmisiä ja kaikki toimi. Rengastien ajaminen oli paljon hauskempaa kuin etukäteen kuvittelin. Sekin yllätti, miten kivaa oli jutella ja jakaa kokemuksia muiden pyöräilijöiden kanssa. Varsinkin lautoilla siihen oli mukavasti aikaakin. Suurin osa muista pyöräilijöistä näytti olevan vähän pitemmällä retkellä isommin pakaasein.

Asfaltit olivat suurimmaksi osaksi todella hyvässä kunnossa. Saarilla ajaessa oli sekin hauskuus, että tiet olivat hiljaisia lukuunottamatta niitä hetkiä, kun lossilta tulevat autot ajoivat jonossa ohi.

Retken etukäteissuunnittelu kannatti. Varsinkin majoitukset kannattaa varata etukäteen, sesongin aikana on kovin usein täyttä. Kahviloita ja ravintoloitakin on Rengastiellä niin taajaan, ettei mukana tarvitse kantaa muuta kuin pari vesipulloa ja energiakarkkeja.

Meillä oli alla gravelpyörät, ja ne tuntuivat tällaiselle reissulle oikein sopivilta.

Lisää luettavaa

http://www.saaristonrengastie.fi/

https://www.finferries.fi/

https://www.apu.fi/artikkelit/saariston-aarteet

https://endorfiininmetsastaja.fi/saariston-pieni-rengasreitti/

https://www.blogit.fi/tag/saariston+rengastie

MItä uutta?

Calellan pyöräleirin jälkeen päästiin täällä kotimaassakin suoraan ajelemaan lyhyissä hihoissa ja lahkeissa. Mökille lähteminen on nyt niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse pakata mukaan ihan kaikkia pyöräilyvaatteita vaan vähempikin riittää. Nyt ei edes viikonlopun aikana tule pesukone täyteen, kun keväällä siihen riitti yksi pitempi pyörälenkki.

Lenkille lähdössä.

Pete hankki pyöräänsä uudet Mavicin tubeless-vanteet ja on niihin niin tyytyväinen, että minäkin olen jo alkanut haaveilla uusista vanteista. Ostin omat Zippini jo monta vuotta sitten käytettynä ja jos tuo tubeless-innostus puolisolla pysyy, voisin minäkin vaihtaa sellaisiin. Niillä voi ajaa alemmilla rengaspaineilla kuin avokiekoilla, ja jos matka katkeaa puhkeamisen vuoksi, sisään voi laittaa sisurin kuten avokiekoissakin. Täältä löytyy enemmän plussia ja miinuksia.

Facebookissa on nyt viime viikkoina tullut vastaan todella monta pyöräkolarijuttua. Täytyy vaan yrittää olla tarkkana liikenteessä ja toivoa, että vaikka me kaikki teemme liikenteessä virheitä, yksikään niistä ei johtaisi törmäykseen. Kieltämättä tänäänkin lenkille lähtiessä oli fiilis vähän sellainen "ettei vaan nyt sattuis mitään". Eikä onneksi sattunut minulle eikä Petelle, vaikka yhteensä ajettiin yli kahdeksan tuntia.

Tällaisissa maisemissa ajoin tänään.

Vähän myöhemmin kuin moni muu kävin ekaa kertaa avovedessä vasta reilu viikko sitten mökillä. Koska painoa on nyt monta kiloa enemmän kuin viime vuonna, märkäpuku on kyllä melko tiukan tuntuinen. Yritän nyt sinnitellä sen kanssa kuitenkin vielä tämän kesän. Kuusiksellakin kävin uimassa viime viikolla. Siellä olen nyt viime aikoina ostanut saunalipun ja vaihtanut uikkarin ja märkäpuvun päälle pukuhuoneessa. On ollut kiva käydä myös suihkussa heti uinnin jälkeen.

Tehtiin terassilla tilaa pyörille.

Treenit ovat kulkeneet ihan mukavasti, paitsi juoksu. Se ei suju nyt ollenkaan. Olen nyt jo useamman kuukauden käyttänyt melkein pelkästään Vivo Barefoot -kenkiä, ja ehkä senkin takia havahduin yhdellä lenkillä siihen, että Hoka-lenkkareissanihan on tosi huono juoksutuntuma. Ostin tilalle Feet Distance -lenkkarit, ja niillä juoksu tuntuu paljon paremmalta, mutta ei valitettavasti ainakaan vielä ole paljonkaan vauhdikkaampaa.

Huonosti menneen juoksutreenin jälkeen harmitti.

Paino on nyt pysytellyt samassa jo monta kuukautta. Vaikka olisikin kiva olla vähän kevyempi, en halua lähteä mihinkään kalorivajejuttuihin, kun treenitunteja on melko paljon ja haluan tehdä ne mahdollisimman hyvin. Senkin tiedän, että minulla se kalorivajejuttu ei toimi ainakaan pitemmän päälle, vaan sitten tulee väsy.

Treeniviikko Calellassa

Mukavasti meni viikko Espanjassa. Pääosassa oli harjoittelu, ja sitä kertyikin yhteensä noin 23 tuntia, josta pyöräilyä reilut 20 tuntia, juoksua vajaat pari tuntia ja vielä uintiakin noin tunti.

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa leiriraportin listaten kivat asiat ja sitten ne toisenlaiset.

Plussat

Olimme reissussa tosi kivalla porukalla, osa minulle aikaisemmin tuttuja ja muutama uusikin tyyppi. Luulenpa, että saatoin löytää reissulta seuraa myös pyörälenkeille Espoossa. 

Pete sai juuri ennen leiriä uuden pyörän, Cervelo P3:n. Vaikka oli ehkä vähän hasardia lähteä samantien leirille uudella pyörällä, kaikki sujui ihan loistavasti ja pyörä oli oikein nopea. Selvästi hyvä ostos, jota oli harkittu jo aika pitkäkin aika. Pian on muuten meillä myynnissä yksi Felt B16-tempopyörä. (Edit: Linkki Fillaritorin ilmoitukseen)

Leirillä oleminen on helppoa ja mukavaa, kun joku muu on miettinyt valmiiksi treeniohjelmat ja pyöräreitit - ei tarvitse kuin toteuttaa. Kiitos Teemu!

Hotellissamme Sant Jordissa oli täysihoito, ja ruokapuoli toimi tosi hienosti. Lounasta sai myös lounasaikojen ulkopuolella. Se oli erityisen kätevää niin päivinä, kun ei pitkältä pyörälenkiltä ehtinyt hotellille ennen virallisen lounasajan päättymistä. 

Minullakin oli leirillä jotain uutta, nimittäin Sidin pyöräkengät. Trainerillä ajattaessa vasen jalkaterä alkoi puutua 45 minuutin jälkeen ja vähän pelkäsin, että kengät ovat minulle liian kapeat. Vaan eivät onneksi olleetkaan - ulkona ajaessa ne tuntuivat mukavan napakoilta ja sopivat jalkaani kuin valetut.

Kylältä löytyi pesula, jossa sain pesetettyä ison kassillisen likaisia vaatteita 15 eurolla. Ihanan halpaa ja puhdasta tuli vielä saman päivän aikana. Ei tarvinnut ryhtyä nyrkkipyykkiin. Se on hyvä, koska olen allerginen saippualle. Oikeasti.

Treeniolosuhteet olivat kaiken kaikkiaan loistavat: hotellin vieressä oli 50 m uima-allas, rannassa tasaista baanaa juostavaksi ja tiet ihan kohtuuhyvässä kunnossa. Pete kävi kokeilemassa myös polkujuoksumahdollisuuksia. Erityismaininnan ansaitsevat espanjalaiset autoilijat, jotka ottavat pyöräilijät häkellyttävän hyvin huomioon. Espanjassa ei lähdetä ohittamaan ennenkuin se on varmasti turvallista ja sitä turvallista hetkeä odotellaan riittävän kaukana pyörän takana. 

Yhtenä iltapäivänä kävimme Peten kanssa junalla Gironassa. Se oli kivaa vaihtelua sporttailuun. Kannattaa käydä, jos siellä suunnalla liikkuu.

Miinukset

Leirin alkupäivinä minuun iski joku pöpö, jonka vuoksi en saanut esiin ihan parasta suorituskykyä ja muutama treeni piti tehdä lyhennettynä. Kurkku oli kipeä mutta kuumetta ei ollut, pikemminkin alilämpöä. Onneksi olo alkoi parantua leirin loppua kohden ja viimeisenä päivänä kävin ajamassa pari ylämäkeä  testimielessä. Mukavan vahvalta tuntui toisin kuin parina edellisenä päivänä. Samalla reissulla oli vähän huonoakin onnea, kun ketjut putosivat kahdesti ja yhdessä sateen liukastamassa risteyksessä kaaduinkin. Pari mustelmaa jäi siitä muistoksi. Kuvassa tuo epäonnen risteys.

Pyörähuolet ohi

Pääsiäisen loppupuolella alkoi taas jokakeväinen flunssa, jonka pistän siitepölyallergian piikkiin. Joka kevät suunnilleen tähän samaan aikaan on kurkku kipeä, päänsärkyä ja tänä vuonna myös hieman lämmönnousua. Muuta syytä en keksi, kuin alkava siitepölykausi. Peteen tämä tauti ei koskaan ole tarttunut.

Tällä viikolla ovat siis sporttailut jääneet tekemättä, tiistain jouduin olemaan pois töistäkin. Tuntuu, että olotila vähän aaltoilee, tänään olen taas ollut väsyneempi kuin eilen. Toivottavasti olo pian taas paranee.

Iltaisin on nyt sitten ollut aikaa hoidella pyöräasioita. Vein GT:ni keskiviikkona Kivenlahden pyörähuoltoon, kun illalla googlaillessa huomasin, että se on auki iltaseitsemään. Pyysin, että pesevät pyörän ja tekevät vaihteistohuollon. Eihän siitä montaa viikkoa ole, kun pyörä oli Velosportissa ensihuollossa, mutta senkin jälkeen olen kärsinyt ketjun putoilemisesta lähes joka lenkillä. Velosportiinkin olisin tietysti voinut reklamoida ja viedä pyörän sinne uudelleen, mutta sinne on vähän hankala ehtiä työpäivinä, kun se sulkeutuu jo kuudelta.

Kyllähän siitä voimansiirrosta pari korjattavaa juttua löytyi: takavaihtajan rajoittimet olivat ihan pielessä. Sen lisäksi vaijeri liikkui huonosti vaijerinkuoren sisällä. En nyt muista, vaihdettiinko pelkkä kuori vai myös se vaijeri, mutta kotiin ajaessa tuntui vaihtaminen kyllä sujuvan paljon napakammin kuin aikaisemmin. Eikä tarvinnut pelätä pienimmälle vaihteelle vaihtamista, kun kaikki vaihteet loksahtivat paikalleen ekalla yrityksellä.

Pete oli tänään pyöränpesuhommissa juoksulenkkinsä jälkeen:

Nyt juuri on meneilllään renkaidenvaihto. Kävin äsken pihalla viemässä sinne pumpun. Samalla mietiskelin ääneen, että pitäisiköhän minunkin vaihtaa jo renkaat. Siihen Pete: "Mulla alkaa olla jo aika kylmä." <3 p="">

Pääsiäisen pyöräilyt ja yksi jalkautuminen

Meillä oli pääsiäisen pyhinä tavoitteena ajaa pieni pyöräblokki: 3 tuntia joka päivä. Kaksi ekaa päivää menikin kivasti, kun tutustuimme ensin yhdessä ja sitten itseksemme Kettulan ja Sammatin hiekkateihin.





Minulla on nyt vähän probleemia GT Grade -pyöräni kanssa, sillä ketju tuppaa putoamaan takapakan ja pinnojen väliin vähän liiankin helposti. Eilisellä lenkillä olin ehtinyt ajaa reilut 10 kilsaa, kun ketju putosi. Sain sen nostettua takaisin pienimmälle rattaalle, mutta heti kun polkaisin alamäkeen, se putosi taas. Tällä kertaa se meni niin syvälle takapakan taakse, etten kovasta yrityksestä huolimatta saanut sitä tongittua takaisin rattaalle. Alkoi vähän jo kyllästyttää koko touhu.

Koska matkaa mökille oli reilu kymppi, ajattelin käveleväni sen tunnissa. Ehdin jo miettiä, että ehkä mökille päästyäni kävisin vielä juoksemassa, jotta saisin kolme tuntia treeniä täyteen. Taksia en halunnut tilata, koska pyörä oli niin likainen, ettei kukaan ottaisi sitä kyytiin. En myöskään innostunut ajatuksesta jättää pyörää metsään ja lähteä hakemaan sitä myöhemmin autolla. Petelle en soittanut, kun en tiennyt, mihin suuntaan hän mahdollisesti oli lähtenyt ajamaan. En ollut edes varma, olisiko hänellä puhelimessa äänet päällä ja kuulisiko hän sitä. Itsekseni päätin siis pärjätä ja lähdin taluttamaan pyörää.

Aika nopeasti kävelyvauhti osoittautua melko paljon hitaammaksi. Pyörää piti osittain kantaa, koska takarengas ei pyörinyt lainkaan. Polkimet iskivät pohkeet mustelmille kunnes keksin, että kätevin tapa viedä pyörää eteenpäin on nostaa takapyörä ilmaan ja työntää sieltä ja samalla tarpeen tullen ohjata toisella kädellä satulasta. Jäisissä kohdissa laskin takarenkaankin maahan ja työnsin pyörää. Sen nastat tekivät nättiä viivaa jäähän.

Mutta niin sitä vaan kilometri kerrallaan olin lähempänä mökkiä. Kun matkaa oli vain parisataa metriä ja aikaa kulunut noin kaksi tuntia ja vartti, Pete ajoi minut kiinni. Siinä oli tunteet pinnassa hetken aikaa. Väsytti, harmitti ja vähän itkettikin. Hän tietysti onnistui saamaan sen ketjunkin irti ja taas paikalleen. En aja sillä pyörällä metriäkään, ennen kuin takavaihtaja on säädetty varmasti oikein ja tämä ongelma kunnolla selätetty.

Tänään ei ajettu, koska aamuyön aikana oli tullut kymmenisen senttiä lunta ja koko päivän pyrytti lisää. Auton saaminen parkkipaikalta tielle kesti tunnin, vähän pitempään kuin kotimatka siitä eteenpäin.

Liikkeelle ennen aamunkoittoa

Kaukana menneisyydessä ovat ne päivät, kun starttasimme sunnuntai-lenkeille aamuseitsemältä Kivenlahden Teboililta. Silloin oli tietysti elämäntilannekin vähän erilainen, kun lapset olivat pienempiä ja asuivat vielä kotona. Piti lähteä aikaisin, jotta ehdimme kotiin laittamaan ruokaa ja viettämään aikaa lasten kanssa. Vähän kyllä nyt pitää ihmetellä, miten siinä onnistuimme.

Reilu viikko sitten sunnuntaina oli varmasti hitain lähtö ikinä, kun pääsimme lähtemään vasta yhdeltätoista. Aamulle oli jäänyt normaalien juttujen (aamiainen, vaatteiden etsiminen, juomien sekoittaminen, patukoiden ja geelien etsintä) lisäksi myös mm. klossien ja juomatelineen kiinnittämisen kaltaisia ylimääräisiä ja aikaavieviä hommia. Nyt kun ei ole enää "pakko" herätä treenaamaan aikaisin, olemme vähän lipsuneet aikatauluista.

Myöhäisessä lähdössä on kuitenkin se huono puoli, ettei päivän aikana meinaa oikein ehtiä syödä tarpeeksi. Jos tulee lenkiltä kotiin kolmen maissa, käy saunassa ja suihkussa ja sitten vielä lämmittää/laittaa ruokaa, pääsee syömään vasta päivällisaikaan neljän-viiden maissa. Ja lounas on silloin jäänyt kokonaan väliin! Treenin aikana yritän tietysti saada syötyä sen aikana kuluttamani reilu 1000 kaloria. Siinäkin on tekemistä ihan tekemistä.

Toissapäivänä teimme pienen ryhtiliikkeen lenkille lähtemisen suhteen. Laitoin oikein kellon soimaan ja edellisiltana eväät, vaatteet ja kengät valmiiksi pinoihin. Valmistautuminen helpotti lähtöä paljon enemmän kuin olin osannut ajatellakaan, ja pääsimme nousemaan pyörillemme jo yhdeksän maissa.

Kun sykemittari piippasi auringonnousun merkiksi vähän yhdeksän jälkeen, olin juuri yhdessä lempipaikoistani: Espoon Rantaraitilla Otaniemessä. Matkalla ajoin myös poikani kodin ohitse, hän asuu opiskelija-asunnossa meren rannalla. Valot eivät vielä tuohon aikaan olleet päällä.

Aamu sarastaa Otaniemessä.

Jee, varjo Keilaniemessä!

Lähdin kiertämään samaa lenkkiä kuin edellisenä sunnuntaina, mutta nyt vastapäivään. Se oli mukavampaa, kun aurinko ei paistanut silmiin niin usein. Reitti oli tosi hieno, ja siinä on vain pari tylsähköä siirtymään. Aika monta kilsaa saa ajaa meren tai Vantaanjoen rantaa pitkin. Mukaan mahtuu ihan kiva pätkä myös Reitti 2000:a.

Keilaniemessä kameran linssin eteen jäi kameran hihna. Huomasin vasta nyt.

Lauttasaaressa olin niin aikaisin, että oli vielä mukavan hiljaista. Viikkoa aikaisemmin muita ulkoilijoita oli ihan riittävästi. Luin Hesarista, että jotkut hiihtävät Oittaalla jo aamukuudelta välttääkseen ruuhkaa. Onneksi ulkoiluteillä on enemmän tilaa kuin laduilla, eikä ihan niin  äärimmäisiin toimiin tarvitse ryhtyä.

Lauttasaaressa oli melko hiljaista.

Olympiaterminaalissa olin juuri ennen kuin Silja Linen laiva kiinnittyi laituriin. Siinä kävi tuuri, kun turistimassat olivat vielä laivassa eivätkä palloilleet pyörätiellä, joka juuri sillä kohtaa kulkee tosi oudosti siksakkia.

Keskustassa piti pysähtyä valoihin. 

Reilun tunnin ajon jälkeen laitoin päälle ladattavat, lämmittävät pohjalliset. Pariksi tunniksi tuntuu riittävän virtaa medium-asetuksella. Pohjalliset ovat kyllä tämän talven parhaita ostoksia. On kiva lähteä pitkälle pyörälenkille, kun tietää, etteivät varpaat tänään palele. Saa nähdä, miten käy kovemmilla pakkasilla.

Vantaanjoen varressa olin vasta toista kertaa ja olihan siellä tosi kaunista. 

Paloheinässä tykitettiin lunta. Alkuviikosta siellä olisi päässyt jo hiihtämään. 

Kotiinpäin tullessa kävin vielä pyörähtämässä Talinrannan kautta. Se voisi olla aika kiva suunta ensi sunnuntain pitkälle juoksulenkille.

Pieni pyöräblokki

Kirjoittelinkin jo vähän vuodenvaihteen pienestä pyöräblokista, kun ajoimme pyörillä kolmena päivänä peräkkäin. Palaan siihen kuitenkin vielä, koska jotenkin siitä jäi minulle (ja kuulemma Petellekin) tosi hyvä mieli. Jäin miettimään, että mistä se poikkeuksellisen hyvä fiilis oikein kumpusi.

Yksi vaikuttava asia oli varmasti se, että olimme mökillä. Vaikka sinne on vain vajaan tunnin matka, jotenkin siellä on ihan eri tavalla irti arjesta kuin täällä kotona, nukkuukin paremmin. Ja sähkösaunan saa ajastimella lämpimäksi juuri silloin kun haluaa. Varsinkin näiden pitempien lenkkien aikana varpaat jäätyvät. Tällä viikolla tosin ostin uudet talvipyöräkengät, jotta varpaatkin pysyisivät lämpiminä.

Pyörä parkissa mökin nurkalla.

Toinen juttu on se, että varsinkin sunnuntain neljän tunnin lenkille löysimme ihan uusia hiekkateitä, joilla emme olleet aikaisemmin päässeet ajelemaan. Nythän ne olivat tietysti lumessa ja jäisiä, mutta kivoja uusia reittejä kuitenkin. Asfalttireitit mökin lähistöllä on kyllä aika moneen kertaan jo ajeltu, nämä hiekkatiet olivat erittäin tervetullutta vaihtelua. Ehkä kesälläkin voisi pari lenkkiä ajaa hiekkateillä ihan vaan vaihtelun vuoksi.



Sunnuntain reitin suunnittelimme etukäteen ja siirsin sen myös Spartaniin, josta sitä oli helppo seurata. Pete oli kaavaillut itselleen pitempää, 80 kilsan lenkkiä, mutta lopulta hän ajoi vain kolme kilometriä pitemmän lenkin kuin minä. Talvikelillä ei hänkään ihan kaikilla teillä päässyt 20 kilometrin keskariin...

Oli kivaa ajella vastasataneella lumella metsätiepätkillä, joilla ei ennen meitä ollut kulkenut kukaan. Ei siellä metsässä oikein ketään muita näkynyt muutenkaan. Ikävänä puolena mieleen tietysti juolahti, että jos jotain sattuu, ei kukaan välttämättä satu paikalle kovinkaan nopeasti. Siksi mukana on puhelin vedenpitävässä muovikotelossa ja reitti ainakin päällisin puolin aina myös puolison tiedossa.

Vuoden ekana päivänä oli oikeastaan koko päivän yllättävän hämärää, tuntui ettei tullut kunnolla valoisaa koko päivänä. Lamppu ei olisi ollut liioittelua vähänkään enemmän liikennöidyillä teillä keskipäivänkään aikaan.

Tyypillinen maisema matkan varrelta.

Vaikka ajoimmekin molemmat omia vauhtejamme, näimme muutaman kerran matkan aikana. Joillain pätkillä kaatuilimme vuorotellen, ja lähinnä se vaan nauratti. Yhden jäisen alamäen alle edellä ajanut Pete jäi odottamaan, kun halusi varmistaa, että olen päässyt kunnialla sen alas. Olin siinä tietysti kaatunutkin, ja vasta siinä pystyyn noustuani huomannut lumessa muutaman metrin päässä Peten kaatumisen jäljet.

Tauolla.

Oikeastaan kaikissa alamäissä tuli mieleen poikani kanssa joitakin viikkoja aikaisemmin ajamani lenkki, jonka aikana hän kysyi (kun en meinannut pysyä peesissä), että JARRUTATKO sä äiti alamäissä. No kyllä jarrutan, vaikkei varmaan pitäisi.

Kolmen päivän aikana tuli pyörällä ajettua yli yhdeksän tuntia, ja onhan se jo ihan sellaisenaan ihan palkitseva juttu, että pystyy niin paljon ajamaan ja sitten taas yhden lepopäivän jälkeen jatkamaan treeniohjelmaa ilman sen ihmeempiä.

Kun melkein meni hermo

Jo muutaman vuoden ajan olemme viettäneet uutta vuotta mökillä, niin nytkin. Ohjelmassa on pyöräilyä, syömistä ja nukkumista - ihan perustarpeiden tyydyttämistä siis. Pyörät kuljetimme mukana kattotelineissä, jotka ovat nyt ensimmäistä kertaa katolla myös talvella.

Täällä Suomusjärven kieppeillä on jonkin verran luntakin, ainakin enemmän kuin lähtiessä Espoossa. Eilen ajoin kahden tunnin lenkin, tänään kolmen. Huomenna on tavoitteeksi merkitty 3-4 tuntia.

Aurinkokin näyttäytyi pilviverhon takaa.

Eilen lenkin jälkeen laitoin pyörän nojalleen mökin seinää vasten ja lähdin kävelemään ovelle. Alkoi olla jo kylmä varpaista ja ehkä vähän jo sormistakin, ja ehdin jo ajatella lämpimiä ajatuksia päällä olevasta saunasta. Kun huomasin, että ovi oli lukossa, alkoi mieliala tummua. Luulin meidän sopineen, että auton ovet laitetaan lukkoon ja mökin ovi jätetään auki. No ei oltu jätetty. Kaikki kolme ovea mökkiin oli kiinni, tsekkasin kahdesti.

Eipä siinä auttanut muu kuin kävellä ympyrää 40 minuuttia, kunnes Pete tuli omalta vähän pitemmältä lenkiltään. Väärinymmärrys oli syynä tuohon onnettomaan tilanteeseen, eihän siitä voinut (kovin kauaa) olla vihainen. Onneksi pysyin kuitenkin sen verran lämpimänä, etten tullut kipeäksi. Olin kuitenkin ehtinyt jo miettiä, että mihin aikaan hälytän jomman kumman lapsista paikalle avaamaan ovet. Olisivat puolestani voineet tulla paikalle vaikka taksilla.

Tänään viestimme täsmällisemmin avaimista ja niiden tarpeesta, kun lähdimme samaa matkaa ajamaan vähän pitempää lenkkiä. Täällä päin riittää kivoja hiekkateitä, ja halusin Suomi100-hengessä ajaa Kekkosentietä. Sen varrella oli kesämökit aikanaan Urho Kekkosella ja myös Ahti Karjalaisella. Kekkosentien toinen pää on Suomusjärveltä Kiskoon vievän tien varrella, ja kesäisin olen ajanut sen risteyksen ohi useasti. Koska se on hiekkapäällysteinen, se ei ole tempopyörällä ajettavaan reitistöön päässyt.

Mäkisen Kekkosentien alku. 

Kivan monikäyttöiseltä vaikuttaa tuo uusi GT Grade -pyörä. Nastarenkailla sillä on kiva ajella niin lumisia metsäteitä kuin vähän paremminkin talvikunnossa pidettyjä asfalttiteitä. Meidän mökin ympäristössä ammutaan ilmeisesti aika innokkaasti hirviä, ja niinpä melkein kaikilla pienemmilläkin metsäteillä on autojen renkaiden urat, joissa voi yrittää pysytellä pystyssä.

Metsätien pätkää.

Tänään menin nurin yhdessä tutussa alamäessä, jossa jokunen vuosi sitten lensin hankeen hiihtoretkellä. Ketjukin lipashti siinä paikoiltaan, ja hanskat kädessä sain sen laitettua takaisin. En vain muistanut sitten enää varoa sohimasta niillä likaisilla hanskoilla keltaisen pyöräilytakin selkätaskuista avaimia ja kännykkää. Saa nähdä, miten ketjurasva lähtee 40 asteen pesussa.



Hyvää uutta vuotta!

Pojan kanssa

Harvoin pääsen poikani kanssa pyöräilemään, mutta tänään siihen tarjoutui mahdollisuus, kun hän lähti kanssamme mökille laituria nostamaan. 

Lähdin eilen töistä ajoissa ja kävin vielä salillakin ennen mökille lähtöä. Peten ja poikamme kanssa oli sovittu treffit Mankkaan K-suppariin, ja sieltä sitten kauppareissun jälkeen lähdettiin mökille ajelemaan.

Olin mennyt salille pyörällä, ja ennen kauppareissua nostettiin munkin uusi gravelpyörä auton katolle pojan maastopyörän viereen. Olin vasta ihan vähän aikaa ehtinyt hermoilla, että unohdan sen sinne salin pihaan parkkiin.

Illalla oli satanut pari senttiä lunta, ja maisema oli todella nätti. Harmiksemme meiltä on nyt melkein kaikista ulkovaloista lamppu palanut, mutta tutuissa paikoissa nyt pystyy etenemään melkein pilkkopimeässäkin. 

Lenkille lähdettiin vasta vähän ennen puolta päivää, kun kaikkia nukutti yllättävän pitkään. Ajoimme pari tuntia hiekkateitä, kierrettiin Lahnajärvikin. Minulla oli nastarenkaat, pojalla ei, mutta hyvin pysyttiin pystyssä molemmat. Välillä oli jäistä, toisinaan taas aika rapaista. Pari hirvestysporukkaakin nähtiin, onneksi mentiin tällä kertaa vain teitä pitkin, eikä lähdetty poluille seikkailemaan metsästäjien ja saaliidensa väliin.

Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa sellaisia ladattavia akkukäyttöisiä pohjallisia, ja jalat pysyivät kyllä lämpöisinä. Ehkä jotkut neopreenisuojat pyöräilykenkien päälle, ainakin varpaille, olisivat tätä kylmemmillä keleillä tarpeen. 

Lenkin jälkeen oli edessä se varsinainen syy mökkireissuun, nimittäin laiturin nostaminen onneksi vielä sulasta järvestä. Kolmistaan saimme sen tehtyä vajaassa tunnissa. Sen jälkeen olikin kaikilla jo varpaat ja sormet ihan jäässä. Kukaan ei onneksi pudonnut järveen, vaikka käsiä ja jalkateriä kastuikin. Ei kuitenkaan minulta!

Saunassa tuli mieleen, että voisi olla ihan hyvä idea tuoda maastopyörä vakituisesti tänne mökille, niin ei tarvitsisi niin usein kuljetella pyörää katolla ja  kotivarastoon tulisi lisää tilaa. Ehkä en siis myykään sitä, vaan ylennän mökkipyöräksi. 

Juoksu ei kulje, onneksi voi myös pyöräillä

Koskaanhan se juoksu ei ole minulle helppoa ollut, mutta nyt se tuntuu erikoisen tahmealta. Yksi syy siihen on varmasti se, että treeniohjelmassani on nyt myös aika tarkasti määritelty vauhdit, joilla treenit pitäisi juosta. Ne taas perustuvat siihen, että juoksisin Vantaan maratonilla ennätykseni (alle 4.11). Näillä näkymin se ei taida siis onnistua.

Vauhteja on nyt vähän skaalattu alaspäin, mutta silti jouduin taas eilen vähän pettymään itseeni, kun toisessa 20 minuutin vedossa vauhti jäi liian hitaaksi. Jalat olivat kyllä jo vähän väsyneet edellisistä, hieman liian kovavauhtisista lenkeistä. Ehkä ensi viikolla alkaa sujua paremmin. Samantyyppisiä treenejä on luvassa, ja vauhtien ja sykkeiden vertailu on siksi helppoa.

Juoksu tuntuu jotenkin tehottomalta. Vaikka yritystä on, vauhti ei nouse. Voihan se olla, että yritän liikaakin ja jännitän samalla koko kehoa, rentous on siis kaukana. Olen kyllä aikamoinen kokovartalojännittäjä muutenkin. Jalat ovat nyt kuitenkin ihan ok kunnossa, ja rajoittimena toimii pikemminkin hengitys.

Tänään oli onneksi ohjelmassa pitkä pyörälenkki. Reippailuseuraksi lähti Peten lisäksi myös 22-vuotias poikamme, jonka kanssa ajoin viimeksi keväällä Mallorcalla. Sittemmin hän on alkanut ajella pyörällä myös töihin ja on nyt paljon paremmassa pyöräkunnossa. Siis sellaisessa, että jätti meidät Peten kanssa ihan mennen tullen aina niin halutessaan ja joskus, vaikkei edes yrittänyt.

Laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani uudet maantiepyöräkengät, Sidi Wiret. Edelliset, ensimmäiset maantiekenkäni olin ostanut yhdeltä tutulta useita vuosia sitten. Hän oli hankkinut ne nettikaupasta, ja  myi ne minulle, kun ne olivatkin hänelle hieman liian isot. Minulle ne sopivat ihan hyvin, mutta kyllä nämä uudet kiinnittyvät jalan ympärille ihan eri tavalla. Ovat ne tietysti ihan eri hintaluokassakin.

Oma ja pojan jalka. Kätilö jo sanoi, että onpas isojalkainen poika.

Ajoimme Veikkolasta Ojakkalaan ja sieltä Lauriin, Velskolaan ja takaisin kotiin. Kahville pysähdyimme Hanko-Hyvinkää -tien varrella olevalle Nesteelle. Ajokeli oli hieno, mutta tuuli oli aika kova.Se hyvä puoli tuulessa toki oli, että tiet kuivuivat aamuisen sateen jäljiltä todella nopeasti. Heti lenkin alussa, vain parin kilsan ajon jälkeen Stages-wattikammestani putosi patteri kansineen. Huomasin sen aika pian (kun en nähnyt niitä watteja!), käännyin takaisin noukin pudonneet osat ajoradalta. Onneksi ei sattunut Hampurin Ironmanilla tämä epäonni.

Parasta pyöräseuraa. Joutuivat minua välillä vähän odottelemaan.

Kaksi viikkoa kisaan

Tasan kahden viikon päästä on kisapäivä Hampurin Ironman-kisassa. Kaikki ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, ovat (tietääkseni) kunnossa: ilmoittautumiset, lisenssit, lennot, majoitukset, pyörälaukut ym. asiat on hoidettu jo aikoja sitten. Niitä, mihin ei voi itse vaikuttaa, pitää tietysti jännätä loppuun saakka: kisakeli, sairastumiset ja muut elämän eteen heittämät satunnaiset asiat. Niitäkin varmasti tulee.

Tärkein niistä itse hoidettavissa olevista asioista on tietysti treenit. Ne ovat edelleen sujuneet hyvin. Parin viikon takaisesta isommasta viikonloppublokista olen varmaan jo palautunut, ja eilen taisi olla viimeinen pidempi treeni ennen kisaa. Ajoin pyörällä kaksi tuntia, juoksin tunnin ja sitten vielä pyöräilin yhden tunnin. Ajatus oli tehdä kaksi ekaa IM-tehoilla ja viimeinen tunti pyörää vähän kevyemmin.

Lähdön tunnelmaa. Pete vaihtaa vielä kenkiä, minä olisin valmis lähtemään.

Valitsin ekaksi pyöräreitiksi sellaisen kivan kumpuilevan ympyräreitin, jolla oli kyllä aika vaikea saada watteja pysymään tasaisina. Huono asfalttikin paikka paikoin vähän droppasi tunnelmaa. Pyörällä söin tai join vettä aina vartin välein: 15 minuuttia yli tasatunnin geeli ja vettä, puolelta suolatabletti ja vettä ja sitten tasalta vaan vettä. Minulla on tempopyörässä kaksi pulloa, toinen käsien välissä ja toinen rungossa. Viime vuonna toisen pullon paikalla oli vielä sellainen pullo, jossa oli pillisysteemi, joka mahdollisti juomisen ala-asennossakin, mutta sen pullon hajottua en enää ostanut uutta samanlaista. Sitä täyttäessä meinasi huolloissa tulla aina kiire, ja nyt voin vaihtaa tarvittaessa molemmat pullot vauhdissa.

Lempipyöräpaita Panache.

Juoksureitti oli edestakainen, ja yritin nyt sitten kerrankin juoksussakin pysyä jossain tietyssä vauhdissa. Tavoitteeksi olin asettanut noin 6.30, ja kun keskivauhti lopulta olikin hieman nopeampi, 6.18, olin tyytyväinen. Juoksin yhden aika jyrkän mäenkin varmaan ihka ensimmäistä kertaa ylös saakka molempiin suuntiin ja pidin sitä pienenä onnistumisena. Ei kyllä eilen olisi mennyt 30+ -lisäkilsaa samalla vauhdilla, mutta minulle se oli ihan hyvä juoksu kuitenkin.

Treenin jälkeen olin kyllä aika puhki. Onneksi sain istahtaa pian valmiiseen ruokapöytään, vaikkei ihan heti ihan kamala nälkä ollutkaan. Joskus pitkän treenin jälkeen en edes tunne oloani nälkäiseksi, vaan pelkästään väsyneeksi. Olen huomannut, että siihen auttaa aika usein ruoka.

Aika vaikea on miettiä, mikä se juoksuvauhti täydellä matkalla 3,8 kilsan uinnin ja 180 kilsan pyöräilyn jälkeen voisi olla. Uinnissa vauhtia ei oikein voi edes itse seurailla, ja pyörällä ajan tiukasti wattien mukaan niin, että juoksuunkin pitäisi vielä jäädä paukkuja. Viime vuonna Vichyssä paransin pyöräaikaani Köpikseen verrattuna lähes 40 minuuttia (6.09 vs. 6.47). Uskalsin ehkä Vichyssä ajaa kovempaa, kun minulla oli pyörässä wattimittari ja kun olin jo toista kertaa täydellä matkalla. Uinti taas oli Vichyssä 11 minuuttia Köpistä hitaampi, kun siellä ei saanut käyttää märkäpukua ja oli kai jotain virtauksiakin.

Köpiksessä juoksin maratonin 6.50-kilometrivauhdilla ja Vichyssä kilsavauhti lipsahti minuuttia huonommaksi ja oli siis 7.50. Maratonien ajat olivat vastaavasti 4.48 ja 5.30. Näitä noteerauksia sitten parantamaan parin viikon kuluttua!

Pitkä lenkki ja henkinen kantti

Tämän kauden melkein kaikki pitkät ja lyhyetkin lenkit olen tehnyt yksin. Minusta yksin ajaminen on mukavaa, eikä lenkille lähteminen tunnu yhtään työläältä, varsinkin kun usein lähdemme Peten kanssa ajamaan tai juoksemaankin samaan aikaan, eri reittejä ja omia vauhtejamme tosin.

Minulle suurin hyöty yksin ajamisesta on se, ettei omaa vauhtia tarvitse sovittaa kenenkään muun (usein nopeampaan) vauhtiin. Porukkalenkeillä olen aikaisempina vuosina kyllä tsempannut pystyäkseni mukana sillä seurauksella, että kevyeksi tarkoitettu lenkki ei olekaan ollut niin kevyt. On vaikea pyytää muita hiljentämään.

 

Pari viikkoa sitten meillä molemmilla oli ohjelmassa kolmen tunnin lenkki. Olin ajanut omaani jo kolme tuntia ja vartin, kun minua alkoi väsyttää ja tuntui, että kyllä tämä pyörittely alkaa pikku hiljaa riittää. Pysähdyin ja laitoin Petelle tekstarin, että minulla on vielä jonkin verran ajettavaa jäljellä ja että hän voisi halutessaan lähteä ajamaan vastaan. Auto oli Kasvihuoneilmiön pihassa, ja tiesin Peten olevan jo siellä. 

Jonkin ajan kuluttua näinkin tutun auton ajavan vastaan. Pysähdyttyään hän kysyi, että olinko toivonut hänen tulevan pyörällä vai autolla ja vastasin hänen päätelleen ihan oikein. Hän oli viestin saadessaan juuri ostanut kupin kahvia ja mietti kuulemma muutaman hetken, että pitäisikö vaan antaa vaimon ajaa lenkki loppuun ja kasvattaa samalla vähän henkistä kanttia. Silloin alkoi jo melkein harmittaa, etten ajanut lenkkiä loppuun.

On hassua, miten sitä mitoittaa oman jaksamisensa niin, että jos alunperin on ajatellut ajavansa kolme tuntia ja kun lenkki sitten vähän venyykin, ei meinaa millään huvittaa se ajelu kolmen tunnin jälkeen. Jos taas on ajatellut ajavansa neljä tuntia, se viimeinen tunti voi tuntua tosi kivalta ja siinä pystyy vielä nostamaan tehoja, kuten tämänpäiväisellä polkaisulla.

 

Ensimmäisen puolimatkan jälkeen muistan ajattelleeni, etten millään voi jaksaa kaksi kertaa pitempää täyttä matkaa. Niin vaan jaksoin kuitenkin, kun olin henkisesti valmistautunut siihen, että pitkään menee ja väsyttää enemmän kuin koskaan. 

Minusta tuntuu, että olen pikku hiljaa onnistunut myös kääntämään omat ajatukseni suorituksen aikana positiivisempaan suuntaan. Siinä on kyllä ollut ja on edelleenkin harjoittelemista. On niin helppo antaa periksi tai edes vähän himmata,kun tuntuu pahalta. Uskon myös sen vaikuttaneen, että olen nyt treenannut enemmän. Kokemus tuo varmuutta, kuten jossain mainoksessakin on sanottu.