Triathlonuintia

Eilen olin taas Heltrin uintitreeneissä. Lähtiessä olin vähän väsynyt, ja kadehdinkin hieman Peteä, joka oli käynyt uimassa oman treeninsä jo aamulla. Hän tuli taas kerran töistä hieman normaalia aikaisemmin kotiin, jotta minä pääsin lähtemään autolla Pirkkolaan. 

Treenien teemana oli nopeus. Yhdessä sarjassa uimme pareittain neljä kertaa 25 m kovaa, 75 m matkavauhtia. Siinä kun Jupiksen kanssa uimme rinnakkain, ajattelin kokeilla, miltä toisen kyljessä peesaaminen tuntuu. Ajoittain taisin uidakin juuri oikeassa paikassa kun vauhti tuntui helpolta. Aika lähellä pitää siinä uida, ja se on kyllä altaan kirkkaassa vedessä paljon helpompaa kuin avovedessä. Peesi ei altaassa pääse niin helposti karkaamaankaan kun on rataköydet ja kaikki.

Treenien loppupuolella uimme kolme rinnakkain täysiä neljä kertaa 25 metriä 25 m palautuksella. Se tuntui ihan jännältä, ja vaihtelimme  sarjan edetessä paikkoja niin, että kaikki saivat uida molemmissa reunoissa ja keskellä. Loppuhuipennuksena lähdimme kaikki saman radan kuusi uimaria uimaan ryhmässä kovaa 25 metriä. Takana keskellä pääsi jo aika kivasti simuloimaan triathlonuinnin lähtöä, kun edessä näkyi vain valkoisenaan ilmakuplia ja vähän kontaktiakin tuli.

Uinti tuntui kivemmalta kuin aikoihin ja jäin miettimään, että voisikohan aamun yin-joogatunnilla olla jotain tekemistä asian kanssa. Siellä tehtiin monia mm. lantiota avaavia usean minuutin venytyksiä. Noh, jooga jatkuu vielä nelisen kertaa, vaikka nyt tuleekin ensin parin viikon breikki. 

Tänään kävimme Peten kanssa salilla, ja kokeilin pitkästä aikaa käsinseisontaa. Niin kauan pysyin siinä, että Pete sai napattua kuvan. Alkoi vähän naurattaa, kun kuvaaminen kesti.

Äiti ja tytär

Elämä kulkee ainakin näin taaksepäin katsoessa sykleissä, ja merkittävät tapahtumat on helppo huomata näin jälkeenpäin, harvemmin juuri niiden tapahtuessa siinä arjen keskellä. 

Viime viikkoina olen muistellut ylioppilaskevättäni 1987 paristakin syystä. Ensimmäinen on se, että tyttäreni on tämän kevään abiturientti. Pari ainetta hän kirjoitti jo syksyllä ja muutaman lisää nyt keväällä. Kuten äitinsä 29 vuotta sitten, hän aloittaa heti kirjoitusten jälkeen valmistautumisen kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin. Pääsykoekirjat kävin ostamassa hänelle jo ennen joulua, niin kuin oma äitini minulle aikanaan. Perinteet tuntuvat jatkuvan. Muuten tyttäreni on kyllä vahvasti oman tiensä kulkija ja osannut pitää puolensa jo ihan pienestä.

Tyttärelläni oli koulussa viime viikolla teemapäivä, jolloin piti pukeutua joksikin, jota ei ole. Hän yllätti ja ilahdutti minut haluamalla pukeutua triathlonistiksi. Tästähän innostuin ja kaivoin samantien esiin kisa-asuni, Kööpenhaminan Ironman-mitalin ja muuta tarvittavaa rekvisiittaa. Tässä lopputulos:

Vaikka tyttären oma laji onkin jalkapallo eikä tämä leikki mitenkään viitannut hänen kiinnostuksensa heräämiseen triathlonin suhteen (ja selvästi merkitsi minulle paljon enemmän kuin hänelle), tulin siitä tosi hyvälle mielelle. Pukeutumisessa mentiin tietysti vähän yli; itse käytän kompressiosäärystimiä vain palautumiseen pitkien treenien jälkeen, enkä pukisi irtohihoja hihattoman kisa-asun kanssa. Tytär oli kuitenkin asuunsa tyytyväinen, mikä oli pääasia.

Toinen mielessä pyörinyt ajatus on se, että tapasin Petrin juuri ylioppilaskeväänäni, teekkareiden vappubileissä. Siis kuinka kauan siitä oikein on ja miten nuori silloin olinkaan - näin jälkeenpäin ajatellen ihan lapsi vielä! Ihmeellistä ajatella, miten nuorena tehdyt päätökset vaikuttavat elämään vielä useiden kymmenien vuosien jälkeenkin. Muistan hyvin miten odotin kotona lankapuhelimen vieressä, että soittaakohan se kiva, edellisiltana tapaamani poika minulle, kuten lupasi. Ja soittihan hän! Ekat treffit sovimme Mikonkadulle Cafe Metropolin eteen jo samaksi päiväksi, ja siitä tämä meidän yhteinen juttu sitten alkoi. Minä olin 19-vuotias ja hän 21.