Olympialaduilla

Reissun viimeisenä päivänä piti taas päästä hiihtämään. Hieman mietittyämme päätimme ajaa noin tunnin matkan vuoden 2002 talviolympialaisten maastohiihtojen maisemiin Soldier Hollow'iin. Se on suunnilleen yhtä korkealla merenpinnasta kuin Park City, joten tuli taas koeteltua keuhkoja oikein kunnolla. Salt Lake Cityssä on pari viime päivää ollut huono ilma (smog), ja siksikin oli kiva ajaa taas ylös vuorille puhtaamman hengitysilman perässä.

Parilla aikaisemmallakin reissulla olemme Soldier Hollow'ssa käyneet, mutta silloin huokailimme vain kahvilassa hienoja maisemia ja loistokunnossa olevia latuja. Nyt oli parempi tuuri, kun pääsimme tositoimiin.

Perille päästyämme vuokrasimme siis sukset ja ostimme liput laduille. Sitä ennen oli tietysti pitänyt allekirjoittaa lappu, jolla vapautimme latujen ylläpitäjän kaikesta vastuusta tapaturman sattuessa. Maastohiihtokin on siis tosi vaarallista.

Ihan aamusta olimme ensimmäiset ja vähän aikaa ainoatkin hiihtäjät koko keskuksessa, aika mahtavaa! Latuja oli tänä vuonna kuulemma tehty enemmän kuin aikaisempina kolmena vähälumisempana vuotena. Lumitilanne on ollut ilmeisen hyvä, kun nyt oli auki sellaisiakin pätkiä, joilla oli viimeksi hiihdelty olympiavuonna. Jotkut nuorten MM-kisat hiihdellään Soldier Hollow'ssa vuoden päästä tammikuussa 2017.

Ladut oli tehty kivasti taas niin, että keskusrakennus oli lähes koko ajan näkyvissä. Valittavana oli monenmittaista, tasaisempaa ja vähän mäkisempääkin reittiä. Hiihtelin osin itsekseni, mutta myös jonkin matkaa flunssaisen siskoni kanssa. Olipas taivaallista! Tämän tästä piti pysähtyä kuvaamaan, vaikka aika mitättömän näköiseksi tuo maisema kuvissa näyttää latistuvan. 

Näin suomalaisena tuntui vähän hassulta maksaa laduille pääsemisestä se 20 taalaa, mutta kyllä ne sitten olivatkin loistokunnossa. Soldier Hollow on Park Cityn kunnan ylläpitämä voittoa tavoittelematon maastohiihtokeskus, joten kai se hinta ihan kohdallaan oli. Suomessa ei kai hiihtämisestä ainakaan vielä tarvitse maksaa ensilumen latuja lukuunottamatta.

Vähän epäonneakin oli matkassa, sillä Pete hukkasi puhelimensa tällä hiihtoreissulla. Hiihtopusakan taskun vetoketju oli pikkuhiljaa hivuttautunut auki ja puhelin tippunut jonnekin matkan varrelle. Kiivaasta etsinnästä huolimatta sitä ei löytynyt. Yhteystiedot jätettiin kuitenkin vastaisuuden varalle. Liukkaalla lumellahan se puhelin on tietysti voinut liukua ties minne.

Nyt on kotimatkaa tehty jo toistakymmentä tuntia, kun tätä naputtelen Pariisissa. Lähes vuorokauden olen jo ollut yhtämittaa hereillä, vielä pitäisi kuusi-seitsemän tuntia jaksaa. Ihan kiva on palata kotiin, loppumatkasta alkoi olla jo vähän koti-ikäväkin.

Uimassa Amerikan hallissa

Hahaa, vaikka melkein alkoi laiskottaa, kävimme Peten kanssa tänään uimassa. Halli oli sama, jossa kävin kolmisen vuotta sitten, ja vesi oli ihan yhtä lämmintä - ihan kuin olisi kylpyammeessa uinut. Tilaa oli kivasti, ja saimme Peten kanssa jakaa yhden radan.

Suihkuhuoneessa oli suihkusyvennysten edessä verhot, ilmeisesti häveliäisyyssyistä. Jossain ohjelappusessa luki, että yli kolmevuotiaiden poikien pitäisi mennä miesten puolelle. Käsittääkseni Suomessa alle kouluikäiset lapset voivat mennä vastakkaisenkin sukupuolen pukuhuoneisiin vanhempansa kanssa. Mielestäni Suomessa on parempi systeemi.

Alkuverran jälkeen uin vähän tekniikkaa ja sitten vielä kaksisatasia ja loppuverran niin, että pari kilsaa tuli täyteen. Uimalakin riisuminen viilensi vähän päätä. Onneksi hiukseni ovat nykyään niin lyhyet, että eivät tulleet silmille.

Petellä oli altaan tiukimmat uimahousut. Kaikilla amerikkalaismiehillä oli melkein polviin ulottuvat löysät shortsit, joissa ei suomalaishalleissa olisi asiaa altaaseen. Siskoni ex-mies kerran nimittäin kokeili ja joutui vuokraamaan Speedot.

Tänään yritettiin löytää Salt Lake Running Company -nimiseen kivaan juoksukauppaan, josta aikaisempina vuosina olen löytänyt kivoja juttuja. Ihan ei vielä onnistunut, onneksi on vielä pari päivää aikaa yrittää ehtiä sinne.

Maastopyörällä Moabissa

Salt Lake Citystä on noin neljän tunnin ajomatka Moabiin. Niinpä jo ennen matkaa meillä heräsi ajatus maastopyöräilystä siellä. Haaveet saivat pienen kolauksen, kun Moabissakin on tullut lunta ja ollut paljon pakkasta. Päätimme kuitenkin lähteä reissuun, koska onhan se retkeilykin ihan kivaa.

Matkalla on vain pieniä kaupunkeja, huoltoasemia ja hiilikaivos, mutta vuorimaisemat olivat upeat. Moab on pieni kylä, jossa kaikki on yhden pääkadun varrella: hotellit, ravintolat, pyörävuokraamot. 

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Arches National Park -kansallispuistoon, jossa käy yli miljoona vierailijaa vuosittain. Nyt on onneksi hiljaisempaa, ja parkkipaikoilla hyvin tilaa. Kävimme katsomassa hienoja kivimuostelmia. Osan viereen pääsi autolla (Balanced Rock), joihinkin piti kävellä vähän pitempi matka (Delicate Arch). Tässä pari kuvaa päivältä:

Vierailusta jäi ihan epätodellinen, surrealistinen fiilis. Mittasuhteet olivat ihan valtavat, siellä todella tunsi itsensä pieneksi. Sääkin oli tosi hieno, joitakin asteita pakkasta ja kirkas, sininen taivas. Japanilaisia turisteja tosin oli bussilasteittain mutta onnistuin saamaan kuvia, joissa oli vain omia ihmisiä. Sesonkiaikaan se on kuulemma lähes mahdotonta. 

Seuraavalle päivälle suunnittelimme vielä pitempää kävelyreissua, kunnes hotellille päästyämme Atte halusi käydä sitä vastapäätä sijaitsevassa pyörävuokraamossa. Siellä selvisi, että pyöriä todellakin voisi vuokrata, ja että ihan lähellä olisi myös meille sopivia reittejä. Suunnitelmat muuttuivat lennossa ja kahdeksan hengen porukasta puolet valitsikin maastopyöräilyn kävelyreissun sijaan.

Aamulla puimme lähes kaikki mukana olleet vaatteet päälle ja vuokrasimme täpärit ja kypärät. Vuokraamossa oli sata pyörää, ja me olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, joten sopivat pyörät löytyivät helposti. Kun meillä vielä oli mini-pick-up, saimme kaikki neljä pyörää mukaan vaivatta. 

Ajoimme Moab Brands -nimisellä alueella. Siellä oli reittejä laidasta laitaan, ja ajelimme siellä reilut pari tuntia. Reittejä oli helppo seurata varsinkin nyt, kun maassa oli vähän luntakin. Pyörä tuntui tosi kivalta, ja pikkuhiljaa aloin siihen luottamaan vähän enemmän. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ajoin täysjoustomaastopyörällä, ja kyllä sillä tuntui helpommin etenevän kuin omalla jäykkäperällä. Sellaisiakin paikkoja toki löytyi, että meni tunkkaamiseksi. Toisilla enemmän kuin toisilla...

Tässä tutkitaan reittikarttaa. Opastetolppia oli niin taajaan, ettei eksymiseen oikein ollut mahdollisuutta. Reitistöllä ei meidän lisäksemme ollut ketään muita, joten vastaantulijoita tai ohittelijoita ei tarvinnut varoa. 

Pienet kuvat eivät tee ollenkaan oikeutta hienoille maisemille. Tämä kokemus jää kyllä muistojen kirjaan oikein isoilla kirjaimilla.

Siellä se Pete ajaa alamäkeä keskellä kuvaa punaisessa kypärässään.

Oli kyllä hienoa, että haave maastopyöräilystä Moabissa toteutui. Seuraavan kerran sinne olisi kiva mennä syyskuun loppupuolella, kun ei ole ihan näin kylmä ja Moabissa olisi useammat paikat auki. Nyt esimerkiksi ravintolatarjonta oli heikohkoa.

Lunta ja aurinkoa

Koskaan aikaisemmin emme ole päässeet perille Salt Lake Cityyn valoisaan aikaan, mutta viime keskiviikkona se onnistui. Kolmesta lennosta kaksi ensimmäistä oli ajallaan, ja Amsterdamissa piti pistää juoksuksi, että ehdimme koneeseen. Seattlessa maahantulomuodollisuudet veivät pitempään kuin koskaan ennen, ja jouduimmekin kiilaamaan turvatarkastusjonossa, jotta ehtisimme viimeiselle lennolle. Se olikin hieman onnekkaasti puoli tuntia myöhässä, ja ehdimme kentällä vähän istahtaakin.

Lyhyet vaihtoajat ovat matkan etenemisen kannalta tosi hyvät, mutta voi sitö stressin määrää, kun joutuu seisoskelemaan jomoissa, joissa kaikilla muillakin on kiire koneeseen ja joulunviettoon rakkaisen kanssa. Paluumatkalla meillä on vain yksi vaihto Pariisissa, ja siihen on aikaa neljä tuntia - enemmän kuin tulolentojen kahdelle vaihdolle yhteensä. 

Jo heti torstaina kävimme REI:ssa vuokraamassa sukset ja lumikengät. Lähes samantien ajoimme Mount Dell-nimiseen piakkaan hiihtämään. Täällä laduille päästäkseen pitää maksaa, ja tuolla hinta oli 7 dollaria per nenä. Latuja oli yhteensä ehkä kymmenisen kilsaa, ja maisemat todella upeat. Sukset olivat sellaista 'no waxing' -mallia eivätkä kummemmin luistaneet. Hienoa oli kuitenkin hiihtää hyvin hoidetuilla laduilla auringossa. Kerran ajauduin umpihankeen, kun sukset eivät alamäessä kääntyneetkään samaan suuntaan kuin latu. Onneksi alla oli mukavan pehmeää puuteria.

Perjantaina lähdimme hiihtämään Solitude Nordic Centeriin, jossa olimme aikaisempinakin vuosina käyneet. Täällä monessa paikassa aina kysellään, mistä olemme. Nordic Centerin yksi työntekijä ilahtui ikihyviksi, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän on aikeissa osallistua Rajalta rajalle -hiihtoon 2017. Pieni maailma.

Hiihdin siskon kanssa vajaat pari tuntia taas ihan häikäisevän upeissa maisemissa. Pakkastakin oli ihan kipakasti. Sukset eivät juurikaan luistaneet, mutta pitivät kyllä ylämäissä tosi hyvin. 

Eilen heräsimme Peten kanssa jo kuudelta kiivetäksemme lumikengillä Mount Airen huipulle. Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta kuun paistaessa, ja pikkuhiljaa aurinkokin tuli näkyviin. Pakkasta oli noin 12 astetta, ja lunta oli satanut edellisinä päivinä niin, ettemme nähneet reittiä kunnolla. 

Pehmeää puuterilunta oli jopa vyötäröön saakka, joten eteneminen oli hidasta ja edellä menneellä Petellä aika paljon raskaampaa. Ajauduimme ilmeisesti reitiltä liikaa oikealle ja edessä alkoi olla vain vaikeakulkuista pusikkoa. Päätimme kääntyä takaisin kunhan aurinko olisi kunnolla noussut vuorten takaa. Olipas taas hieno reissu!

Harjoituspäiväkirja-asiaa

Olen pitänyt harjoituspäiväkirjaa Excelissä jo muutaman vuoden. Vantaan puolikkaan jälkeen en kuitenkaan enää ole treenejä sinne jaksanut merkkailla. Vaikka läppärillä olenkin melkein joka ilta, jotenkin ei vaan ole tullut sinne Excelin puolelle eksyttyä. (Valkulle tiedoksi, että ihan viitteellisen ohjelman mukaan on kuitenkin treenattu, vain se ylösmerkkaaminen on jäänyt.) Siksi minulla ei nyt ole esittää mitään yhteenvetoa tuntien muodossa päättyneestä vuodesta. Toisaalta en haluakaan tästä harrastuksesta mitään pakkopiirakkahässäkkäesitystä, vaan ensisijassa vaan sen hyvän kunnon ja mielen, jonka saan ilman tilastojakin. Siinä mielessä kaikki siis ihan hyvin.

Tänä vuonna olen päässyt lenkille vasta kerran. Juoksin Aten kanssa reilun kympin Central Parkissa perjantaina. Flunssa taisi vielä vähän vaivata, kun syke oli melko korkealla vaikka vauhti ei ollut. Juoksumaan piti kuitenkin päästä kun siellä oltiin, ja samalla testaamaan uusia lenkkareita, juoksutoppia -trikoita ja -hametta. Hyvin toimivat kaikki, vaikka vähän liikaa olinkin laittanut päälle. Metrolla ajeltiin mennen tullen, koska jalkakäytävillä oli heti aamusta niin paljon porukkaa ettei siellä oikein mahtunut juoksemaan. Ja olisihan siitä lenkistä aika pitkäkin tullut jos siirtymätkin oltaisiin hölkkäilty.

Alunperin meidän piti Aten kanssa juosta vain reilu vitonen. Olin jo katsonut kääntöpaikankin valmiiksi, mutta niin vaan ohi juostiin. Havahduin asiaan vasta, kun olimme jo melkein Keskuspuiston pohjoispäässä. Eihän siinä auttanut muu kuin juosta takaisin puiston toista reunaa.



Lenkkareissa lähdin Petrin viitoittamalle tielle ja ostin Sauconyn Fastwitchit. Ne olivat Wasatch Running Centerissä tarjouksessakin, reilut 70 taalaa. Atellekin ostettiin samanlaiset. Ainakin näin alkuun ne tuntuivat mukavan kevyiltä ja tuntuma alustaan oli paljon parempi kuin aikaisemmissa Brookseissani. Pohkeet tulivat ensimmäisestä lenkistä kipeiksi, ehkäpä pientä siirtymää kanta-askelluksesta päkiän suuntaan on jo tapahtunut!

Ostin jo monta kuukautta sitten Polarin Datalinkin, jolla harjoitustiedot saa siirrettyä tietokoneelle. Ajatuksissa se siirtäminen oli koko syksyn, ainakin ajoittain, mutta ei koskaan silloin kun käyttöönottoon ja opetteluun olisi ollut aikaa. Eilen ja tänään oli ja sainkin sen toimimaan. Pieni pettymys oli se että kellossa on tallella vain parikymmentä viimeisintä harjoitusta. Onneksi vuoden ensimmäisen juoksun datat sentään ovat tiedossa. Nyt uuden vuoden kunniaksi alan siis Polarpersonatrainer.com -sivuston aktiiviseksi käyttäjäksi. Paljon muuta ei tarvitse muistaa kuin laittaa mittari päälle kun sporttailee ja muistaa siirrellä tiedostoja koneelle vähän nykyistä tiuhempaan tahtiin.

Kotona!

Matkan kuudes ja viimeinen lento New Yorkista Helsinkiin meni sekin suunnitellusti, ja pääsimme kotiin eilen vähän kymmenen jälkeen. Parin tunnin päikkäreiden jälkeen kävimme kaupassa täyttämässä jääkaapin, purimme matkalaukkuja ja pesimme pyykkiä. Nukkumaan menimme kymmenen maissa, tänään nousin puoliltapäivin. Nukkuminen on ihanaa!

Viimeisenä päivänä Salt Lake Cityssä kävimme Antelope Islandilla. Tavoite oli nähdä biisoneja, ja siinä onnistuttiin. Ne olivat niin kaukana, että näyttivät isoilta kiviltä. Saarelle ajettiin todella pitkää ja tasaista, järven halki menevää tietä. Taisi yhdelle ja useammalle meistä tulla mieleen, että siinä olisi tosi mahtavaa ajaa pyörällä. Yksi maantiepyöräilijä siinä nähtiinkin. Ainakin oli tasaista ja suoraa tietä ja mahtavia maisemia. Lumet ja jäätkin oli kätevästi hoideltu pois suolalla, pakkasta oli pari astetta. Kuvassa tie Antelope Islandilta nähtynä.



Biisoneista varoiteltiin liikennemerkein:



Saarella otatimme siskolla perhekuvankin. Aika nopeasti lapset ovat kasvaneet meidän kanssa samoihin mittoihin ja ylikin, ehkä olen kohta koko perheen lyhyin. Toistaiseksi pituuseroa minulla ja tyttärellä on vielä pari senttiä.



Pari päivää aikaisemmin olimme käyneet Solitudessa lumikenkäilemässä koko porukalla. Silloinkin sattui tosi kaunis ja aurinkoinen päivä. Tämä oli se reissu, jossa jakauduimme kahteen erivauhtiseen porukkaan eikä kukaan eksynyt.



Atella on punainen Heltrin huppari, joka erottuu kivasti kuvissa. Hän paineli lähes koko ajan edellä, kun me Petrin kanssa huohotimme perässä.



Olo on jo melkein normaali. Aika kova nuha vielä tosin vaivaa, samoin epämääräinen olo ja päänsärky. Ei oikein ole nälkä, mutta pitäisi tietenkin syödä. Ei myöskään väsytä, vaikka ei jaksaisi oikein tehdäkään mitään. Parissa päivässä toivottavasti helpottaa. Voi kuitenkin olla, ettemme tänäänkään vielä jaksa. Onneksi tässä nyt on näitä päiviä ottaa rennosti, kun eivät ne lähimmät kisatkaan ihan ovella kolkuttele. Uintitaukoa on tässä kertynyt jo pari viikkoa, se vähän harmittaa.

Kuumetta...

Lensimme eilen Salt Lake Citystä New Yorkiin. Vaihdoimme konetta Chicagossa, joten koko päivä siinä vierähti. Tämän reissun lennoista on jo viisi kuudesta mennyt ihan putkeen; lennot ovat kulkeneet ajallaan ja kaikki laukutkin ovat tulleet kanssamme sama matkaa. Jäljellä on enää suora lento New Yorkista Helsinkiin loppuviikosta, ja tällä tuurilla sekin menee hyvin. 2006 ja 2008 meillä oli aikamoisia vaikeuksia lentojen kanssa, ja siksikin tämä reissu tuntuu ihan ihmeellisen kivalta.

Pääsimme eilen hotellille kymmenen jälkeen illalla. Huoneemme on pieni, kulmassa ja kaikista ikkunoista vetää, mutta näkymät ovat hienot. Alla kuva ikkunastamme 35. kadulle. Empire State Buildingkin näkyy, ei tosin kuvassa.

Hotellissa on ihan ok kuntosali, mutta minulla ei ole sinne mitään asiaa kun olen kuumeessa. Jo eilen toisella lennolla alkoi nenä vuotaa ja aivastuttaa. Nyt särkee lisäksi silmiä ja vähän päätäkin. Kurja aika ja paikka olla flunssassa, mutta eihän sille mitään voi. Vähän chillailemme huoneessa, ja sitten lähdemme Times Squarelle katsomaan miljoonan muun ihmisen kanssa, miten pallo putoaa. Kaupungilla oli ihmisiä jonossa sinne jo tunteja sitten, kun kävimme ihmettelemässä suurkaupungin menoa. En usko, että pääsemme kovinkaan lähelle esiintymislavaa, jolle tänään nousevat ainakin Taylor Swift, Psy ja Carly Rae Jepsen. Ilmeisesti jotain screenejä on pystytetty meille, jotka emme halua jonottaa yli 12 tuntia päästäksemme parhaille paikoille.

Toivon, että flunssa vähän helpottaa ja pääsisin jonain aamuna lenkille Central Parkiin joskus ensi vuonna. Saa nähdä onnistuuko.

Hyvää uutta vuotta 2013!

Mt. Aire kahdesti

Kävimme toissapäivänä vuokraamassa lumikengät REI:sta, ja eilen aamulla heti seitsemän jälkeen ajoimme autolla Millcreek-kanjoniin kiivetäksemme Mount Airelle. Petri oli käynyt siellä jo aikaisemmin ilman lumikenkiä, mutta lunta oli tullut monta kymmentä senttiä lisää.

Parkkipaikalta piti kävellä puolisen tuntia polun alkuun, ja vasta siellä laitoimme lumikengät jalkaan. Meitä oli kolme, tytär jäi mieluummin nukkumaan. Pakkasta taisi olla pari astetta, ja koko ajan sateli vähän lunta. Maisemat olivat kuin postikortilla; paljon lunta joka puolella. Polku ylös erottui kyllä, vaikka olimmekin päivät ensimmäiset lumikenkäilijät.

Ylös mennessä pidimme muutaman tauon. Ensimmäisellä join vettä, toisella oltiin myös geelin. Taisi olla Gu Chocolate crush, ja oli ihan mielettömän hyvää! Sen voimin tsemppasin läähätin huipulle. Huippu on vajaan 3000 metrin korkaudessa (8620 jalkaa) Nousumetrejä tuli reilut 600, jos laskin ja konvertoin oikein.

Ylhäältä avautuivat melko harmaat ja sumuiset maisemat, toki kirkkaalta säällä olisi nähnyt pitemmälle. Lyhyen hengähdyksen jälkeen lähdimme takaisin alaspäin. Heti alkumetreillä teimme tosi huonon päätöksen, kun lähdimme seuraamaan toista polkua emmekä palanneet omia jälkiämme. Pääsimme toki koko ajan alaspäin, mutta vähän alkoi arveluttaa löytäisimmekö tosiaan jostain sen oikean polun alas autolle. Emme enää olleet varmoja siitä, mikä ympärillä oleva huippu oli mikin ja mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Näkyvyys oli sumun ja lumisateen vuoksi heikko. Niinpä puolen tunnin tarpomisen jälkeen päätimme palata omia jälkiämme takaisin huipulle. Kipuamiseen meni vähän pitempään, noin 50 minuuttia.

Tunnelma parani huomattavasti, kun lähdimme uudelleen alaspäin omaa polkuamme pitkin. Taisimme pari kertaa pysähtyä ottamaan kuviakin. Petrillä oli jalat jäässä, ja hän lähti juoksemaan rinnettä alas päästäkseen nopeammin lämpimään autoon. Me Aten kanssa kävelimme ja pääsimme mekin lopulta autolle. Koko reissuun meni viitisen tuntia, puolisentoista tuntia ennakoitua pitempään.

Vuorella ei toimi kännykät, ja heti kun pääsimme matkapuhelinverkon piiriin soitin tyttärelle. Siskoni oli tullut kotiin lounaalle ja oli jo ollutkin meistä huolissaan. Tytär ei ollut ehtinyt huolestua lainkaan, vaan oli juuri vasta herännyt. Ihana teini! Palautimme kamppeet REI:hin, mutta olo oli niin väsynyt, etten jaksanut siellä muuten katsella ympärilleni vaikka se yksi suosikkikaupoistani Utahissa onkin.

Kiva reissu, ja hyvä opetus: pysy omalla polulla. Loppupäivä menikin lepäillessä, jaksoin nipinnapin käydä parissa juoksu- ja pyöräkaupassa.

Kuvia ei nyt ole, koska bloggaan nyt iPadillä enkä vielä osaa liittää näihin teksteihin muita kuin tällä samalla vehkeellä otettuja otoksia. Pahoittelut siitä! Olen kyllä pikkuisen ihastunut iPadin näppäryyteen näin reissun päällä. Saan luettua Hesarinkin kannesta kanteen joka päivä.

Perillä

Viimeinenkin lento meni perjantaina suunnitellusti, ja pääsimme perille 25 tunnin matkustamisen jälkeen melko väsyneissä tunnelmissa. Olin saanut nukuttua matkan aikana muutaman tunnin. Siinä auttoivat silmälaput, korvatulpat ja sellainen niskan taakse laitettava kätevä tyyny. Siskoni luona pääsimme melkein heti nukkumaan, ja kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme Park Cityyn, jossa on iso outlet-ostoskeskus. Lempikauppani siellä on Pearl Izumi, josta nytkin löytyi pari kivaa pyöräilypaitaa. Aika ja luottokortti kuluivat siellä nopeasti.

Eilen aamulla Petri kävi jo kiipeämässä mt. Airen huipulle. Huipulle menee polku, ja lunta on täällä niin vähän, että ilman lumikenkiäkin kuulemma pärjäsi. Saman reissun haluaisin tehdä vielä itsekin tämän matkan aikana, ehkä lähdemme sinne uudestaan joulun jälkeen ja pakotamme lapsetkin mukaan. Aten kanssa kävimme samaan aikaan kuntosalilla vähän huhkimassa. Ohut ilmanala tuntui selvästi, kun syke kohosi normaalia korkeammalle. Saattaa aikaerorasituksellakin olla siinä tietenkin osansa. Elliptisellä liikkuessani näin ikkunasta, miten 12 maantiepyöräilijää sujahti ohi pitkässä alamäessä. Näytti hienolta! Keli oli loistava; pari plusastetta, kuiva asfaltti ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta.

Iloiset jouluterveiset täältä maailman toiselta puolen!

Dallasissa

Amerikan-matka alkoi vähän pelottavasti Helsinki-Vantaalla, kun check-in -jonot kiemurtelivat melkein koko lähtöaulan halki. Aika moni muukin oli näköjään tänään lähdössä joulumatkalle. Löysimme kuitenkin sivusta pari lyhyempää jonoa British Airwaysin tiskille, ja saimme tsekattua itsemme kaikille lennoille Lontoon ja Dallasin kautta Salt Lake Cityyn. Aikaisemmilla kerroilla emme muistaakseni ole saaneet boarding passeja viimeiselle lennolle, joten olin positiivisella mielellä.

Ehdin kuitenkin jo huolestua (kuinkas muutenkaan) kun Lontoon-koneen lähtö viivästyi vajaan tunnin jonkun osan jäätymisen vuoksi. Vaihtoaikaa Lontoossa oli aikataulun mukaan vain 95 minuuttia, ja terminaaliakin piti vaihtaa. Samassa koneessa oli onneksi parikymmentä muutakin Dallasin koneeseen kiirehtivää, ja lopulta meidät vientiinkin bussilla suoraan koneen vierestä oikeaan terminaaliin. Siellä oli avattu pari turvatarkastuslinjaa vain meitä Helsingistä tulijoita varten, joten sutjakkaasti meni se.

Vähän aikaa ehdimme jopa odottaa jumbon lähtöä, ja kymmenen tunnin lennon jälkeen olemme nyt Dallasissa. Täällä vaihtoaikaa on ruhtinaalliset neljä tuntia, ja ehdimme käydä jo syömässäkin. Laukutkin ovat todistetusti tulleet samaa matkaa, toivottavasti koemme iloisen jälleennäkemisen taas Utahissa. Meillä on taas mukana maailman rumin laukku, joskun kauan sitten entiseltä työnantajalta saamani värikäs Honda-kassi. Se on niin ruma, että melkein hävettää nostaa se matkatavarahihnalta. Hyvin sinne kuitenkin mahtuu kampetta, ja kyllähän se hyvin erottuu muiden kassien joukosta...

Nyt viimeisen lennon lähtöön on enää tunti. Jos kaikki menee hyvin, olemme perillä jo neljän tunnin kuluttua. Ainakin kone on putken päässä, ja se on jo aika hyvä merkki!

Pientä seikkailua!

Amerikan-matka ja varsinkin sitä seurannut aikaeroväsymys tekivät melkoisen loven kuluneiden kahden viikon treenitunteihin. Torstaina jo luulin, että kaikki on kunnossa, mutta väsymys iskikin kunnolla vasta perjantaina. Siksi jätin kuntopiirinkin väliin, toki tietoisena siitä että pidot tuntuvat kahden väliviikon jälkeen raastavilta. Nyt on kuulemma edetty jo kahdeksaan minuuttiin, joten tärinää on tiedossa ensi perjantaina!

Tässä menneiden parin viikon treenit. Vaikka tunteja on vähän, suunta on kuitenkin nousujohteinen!

ma lepo
ti pilates 45 min, wattbike 40 min
ke kuntosalicircuit 50 min
to matka
pe lepo
la jooga 55 min, uinti 30 min
su juoksu 35 min, kuntopiiri 25 min

yhteensä 4 h 40 min

ma kuntopiiri 30 min
ti lepo
ke matka
to uinti 50 min
pe lepo
la uinti 1 h, 1 h 15 min rogaining
su työmatkapyöräily 1 h 40 min

yhteensä 5 h 15 min

Amerikan jooga- ja uintipaikka. Eikös olekin hienot maisemat!

Eilen lauantaina oli seikkailu-urheilutiimi MamAdventuren tapaaminen, joka alkoi reilun tunnin rogainingilla. Illan emäntä Jola oli tehnyt radan lähimaastoon, ja kiersin sitä yhdessä uuden tuttavuuden Ainon kanssa. Keli oli kuin tehty ulkona liikkumiseen, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpökin taisi olla plussan puolella. Vähän liukasta toki oli, nastalenkkarit olisivat olleet kelpo kengät siihen keliin. Saunan jälkeen istuimme ruokapöytään, ja maistoin elämäni ensimmäisen kerran kalakukkoa. Hyvää oli! Juttu lensi, ja alustavia suunnitelmia tehtiin jo kaudelle 2013, ehkäpä saan ylennyksen menossa mukana-porukasta ihan kunnon seikkailijaksi! Tosi mukava ja innostava ilta, josta iso kiitos Jolalle ja kaikille mukanaolleille!

Tänään oli poikkeuksellisesti työpäivä, ja lähdin matkaan pyörällä. Parin kilsan ajamisen jälkeen kaaduin oikealle kyljelleni yhdessä mutkassa. Eturengas vaan katosi alta röpelöisellä jäällä ja siinähän mätkähdettiin. Vauhtia ei onneksi ollut paljon, mutta lonkka on nyt vähän arka, on varmaan iso mustelma tulossa. Kotimatkalla ajoin vähän pitempää reittiä Kuusi- ja Lehtisaaren kautta, ja siellä tiet olivatkin vähän paremmassa kunnossa. Matkalla psyykkasin itseäni, että liukkaalla ja epätasaisella ajaminen on tosi hyvää pyöränhallintatreeniä. Aika helposti alan liukkaalla jännittää käsiä ja puristaa ohjaustankoa; huono tapa, josta yritän päästä eroon mentaaliharjoittelulla ;)

Kohteliaat amerikkalaiset

Amerikkalaiset ovat todella kohteliaita ja ainakin näennäisesti kiinnostuneita muista ihmisistä. Ihan muutamankin päivän jälkeen eron Suomeen huomaa. Esimerkiksi kun olimme siskon kanssa joogassa, ohjaaja sanoi meille ohimennessään "good job, you guys". Oli varmaan huomannut, että olimme siellä ensi kertaa. Uimahallissa uin vähän aikaa yksin radalla, ja toinen uimari hyppäsi radalle vasta kysyttyään minulta siihen luvan. Melkein kaikissa kaupoissakin sai koko ajan olla kertomassa, mistä on kotoisin ja miksi on nyt Utahissa. Onhan se joskus vähän rasittavaakin jo useamman kerran päivässä kertoa kaikki samat jutut, mutta useimmiten jutteluista jäi hyvä mieli. Tänään työmatkalla piti vain päätellä vieruskaverin kehonkielestä (tiukempi ote repusta, katse minuun sivusilmällä), että hän aikoo jäädä pois seuraavalla pysäkillä.

Matka Salt Lake Citystä kotiin sujui melkein yhtä hyvin kuin menomatkakin, olin perillä vain puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään: miten ihmeessa sämpylä, jossa on täytteenä juustoa (tai jotain juustoa muistuttavaa tahnaa) ja aurinkokoivattua tomaattia voi säilyä lähes vuoden. Sain sellaisen käteeni lämmitettynä koneessa, eikä se tosiaan maistunut hyvältä - varsinkaan huomattuani päiväyksen. Kesken jäi. Onneksi mukana oli myös omia eväitä.

Pitkän lennon jälkeen oli vähän vaikea saada kenkiä jalkaan, niin turvoksissa ne olivat. Viimeksi samanlaista turvotusta oli muistaakseni raskausajan loppupuolella; nilkat olivat kuin elefantilla. Jotta ihan koko viikko ei menisi ihan lepäillessä, kävin tänään Tapiolassa uimassa pari kilometriä. Nopeiden radalla oli taas ihan normiruuhka, mutta yksin en viitsinyt lähteä ajelemaan Mäkelänrinteeseen saakka.

Ihanaa olla taas kotona. Tavallinen arki on parasta!

Pakkailua

Matkalaukku on jo melkein pakattu ja tuliaiset ostettu. Siskolle on laukussa kolmisen kiloa karkkia, Amerikassa ei vaan ole yhtä hyviä kuin Suomessa. Toivelistalla oli Aarrearkku, Salmiakkiaakkoset, Sirkusaakkoset, Pantterit ja TV-Mix. Huomenaamulla lähden kotoa matkaan yhdeksän maissa, ja jos kaikki menee hyvin, olen perillä Salt Lake Cityssä vähän aamukuuden jälkeen perjantaina.

Tänään töiden jälkeen kävin työpaikan kuntosali-circuitissa. Liikkeitä oli sama määrä kuin osallistujia eli 21, ja ensimmäisellä kierroksella temmottiin 45 sekuntia kutakin liikettä 12 sekunnin vaihdoilla. Toisella kierroksella tehtiin töitä 40 sekuntia, vaihtoaika pysyi samana. Käsipainot, pallot ja jotkut kuntosalivehkeetkin olivat mukana tehokkaassa kierroksessa. Lankkuakin päääsin treenaamaan monta kertaa erilaisin variaatioin. Vetäjä oli mukavan energinen ja musiikki hyvää.

Pyry

Olipa kiva viettää viikonloppu mökillä taas pitkästä aikaa! Siellä yhdessäolo on jotenkin tiiviimpää ja tulee pelailtua lautapelejäkin, nyt viimeksi Monopolia. Toistaiseksi lapset ovat yleensä ilman suurempia keskusteluja suostuneet lähtemään mukaan.

Lumitöitä riitti mökillä jokaiselle päivälle, varsinkin kun kova tuuli kinosti lumea jo esiin kaivetuille poluille. Sunnuntai-aamuna pyrytti jo kun heräsimme. Ennen aamiaista kävimme Peten aamulenkillä. Lunta oli niin paljon, etteivät nastalenkkaritkaan oikein pitäneet. Lenkin jälkeen kävimme päiväsaunassa ja kierähdimme hangessakin. Aamiaisen jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. Liukasta ja lumista oli, mutta kommelluksitta pääsimme kotipihaan saakka.

Sunnuntai-iltana en enää jaksanut ajella trainerilla, vaan siirsin treenin täksi päiväksi. Tässä viime viikon saldo:

ma lepo
ti pilates 45 min, wattbike 35 min
ke juoksu 40 min, kuntosali 20 min
to uinti 1 h 30 min
pe kuntopiiri 1 h
la uinti 1 h 10 min
su juoksu 40 min

yhteensä 6 tuntia 40 minuuttia


Matkakuume alkaa jo nousta! Torstaina lähden siskon luokse Amerikkaaan pikavisiitille. Menomatkalla vaihdan konetta Amsterdamissa ja Minneapoliksessa.Paluumatkalla on vain yksi koneenvaihto, kun lennän Salt Lake Citystä ensin Pariisiin ja sieltä suoraan Helsinkiin. Molempiin suuntiin matkaan menee noin vuorokausi, jos kaikki menee hyvin. Aika paljon pitempäänkin voi mennä, jos matkassa on kupruja. Ja aika monta kertaa on niitäkin edellisillä reissuilla ollut.

Perjantaille suunnitelmissa on yhteinen aamiainen ja lounas siskon kanssa, ja ehkä vähän kuntosalia ja/tai uintia sillä aikaa kun sisko on töissä. Kuntosali on samassa talossa ja uimahallikin kuulemma kävelyetäisyydellä. Viikonloppuna sitten shoppaillaan ja mennään käymään ainakin Park Cityn Tanger Outlet Mallissa. Siellä on mm. Columbian ja Pearl Izumin myymälät.

Märkäpukusuunnitelmia

Työmatkapyöräily on viime päivinä jäänyt vähiin jatkuvan lumentulon vuoksi. Eilenkin lähdin töihin bussilla ehtiäkseni ajaa Wattbikella 20 sekunnin vetoja ennen pilatesta. Sillä on kyllä kiva ajella, kun dataa pukkaa silmien eteen ihan jatkuvalla syötöllä ja samalla voi vaikka katsella vähän telkkaria. Pilateksessakaan ei tullut kylmä, kun vaihdoin pyöräilyn jälkeen pitkähihaisen kuivan paidan päälle.

Tänään oli Esport Arenalla vilinää, kun samaan aikaan meidän kanssa oli juoksemassa parikin isompaa ryhmää. Juoksin Peten kanssa nelisenkymmentä minuuttia, mukana pari sadan metrin kovempaa settiä (4.30 min/km) ja kaksi kierrosta 5 min/km. Pete piti huolen vauhdista, minä yritin vain pysyä perässä. Mukavasti tuli tsempattua ja juokseminen tuntui ihanalta. Maksoin vähän ekstraa ja menin juoksun jälkeen kuntosalille vahvistamaan selkä- ja vatsalihaksia. Ei ollut läheskään yhtä mukavaa kuin juokseminen.

Viikonlopun lumityöt lienevät saaneet selän taas vähän huonompaan kuntoon, ja nyt sitä vähän särkee. Pete lupasi tästedes hoitaa kaikki meidän lumihommat! Niitä onkin tiedossa nyt viikonloppuna, kun suunnitelmissa on lähteä mökille perjantaina kuntopiirin jälkeen.

Olen vähän googlaillut Salt Lake Cityn kauppoja ensi viikon matkaa ajatellen. Viime reissulla kävimme Salt Lake Running Companyssä, ja nyt meinaan mennä sinne uudelleen ihan ajan kanssa. Siellä on ainakin nettikaupassa myynnissä TYR-märkäpukuja, ja jos niitä voi siellä ihan livenäkin kokeilla ja sopiva löytyy niin teen varmasti kaupat. Lähinnä tämä malli on mielessä. SLRC järjestää myös ilmaisia joogatunteja ja spinning-tunteja, joille osallistujat tuovat omat pyörät ja trainerit. Kuulostaa aika mielenkiintoiselta. Sivuilta löytyi myös linkki Utah Open Water -blogiin. Olin tähän saakka luullut, ettei Isossa Suolajärvessä voi uida, mutta huomaan olleeni väärässä. Ehkä joskus pääsen kokeilemaankin.

Radalle syljeskely kielletty!

Vähän on iltaisin ollut läppäri huonosti saatavilla, siitä tämä blogihiljaisuus. Uutta on jo vähän käyty katsomassa, mutta mitään tosi kivaa ja ostamisen arvoista ei vielä ole löytynyt. Kuntoiltu on taas ihan suunnitelman mukaan. Tiistaina kävin aamulla pilateksessa ja illalla Esport Arenalla juoksemassa. Mukavasti näin siellä tuttujakin! Yritin Peteäkin houkutella mukaan, mutta hän lähti mieluummin hiihtämään Oittaalle, kun ei tykkää EA:n kiskurihinnoista. 12 euroa maksaa juoksutreeni ja kolme euroa lisää pitäisi maksaa päästäkseen kuntosalillekin. Viime vuonna ostimme yhteisen 10 kerran kortin, josta jäi joitakin kertoja käyttämättä. Tänä vuonna ne kortit ovat henkilökohtaisia, joten en ole viitsinyt sellaista ostaa. Enemmän harmittavat ne turhat maksetut kerrat kuin ne muutamat hieman kalliimmat toteutuneet sisätreenit.

Esport Arenalla on muuten seinällä lappu, jossa kielletään syljeskely radalle. Naivisti ensin ajattelin, että kuka se nyt sellaista lappua tarvitsee - ei kai kenellekään voi tulla mieleen syljeskellä sisäradalla. Sitten sattui kohdalleni joku nelikymppinen mies, joka räkäisi klimpin lähes jalkoihini. Ei varmaan nähnyt mitään kun oli musat niin kovalla. Muutaman kilsan jälkeen hän teki saman vielä uudelleen. Ällöttävää! Ei varmaan ollut huomannut sitä lappua hän.

Keskiviikkona ajoin saunassa trainerilla tunnin, ja eilen kävin aamu-uinnilla Märskyssä. Vähän oli kankeaa meno, ei oikein kulkenut. Pari kilsaa kuitenkin uin, ja luksustyyliin lähes koko ajan omalla radalla. Vieressä oli menossa joku alkeiskurssi, ja sitä oli kiva vierestä seurata. Uin myös muutaman vinstan (50 m) minuutin lähdöillä treenin lomassa. 45 sekuntia niissä kaikissa meni, katsoin ajan seinäkellosta. Parempaan pitäisi kyllä pystyä.

Liityin Ammin joukkueeseen Kilometrikisassa, mutta olen vielä ihan nollilla. Toivottavasti ensi viikolla on vähän paremmat pyöräilykelit, ja pääsisin taas pyörällä töihin. Huomenna voisin tietysti yrittää mennä pyörällä spinningiin, kun viimeksi jäin samalla reissulla häpeällisesti autolla kiinni hankeen.

Talvilomaksi lennän siskon luokse Salt Lake Cityyn. Ehdin olla perillä neljä kokonaista päivää, muutama menee sitten matkoihin. Perillä on kuitenkin kuntosali samassa taloyhtiössä, uimahalli kävelymatkan (!) päässä ja ehkä jonkinlaiset lenkkeilymahdollisuudetkin. Parissa urheiluvälinekaupassakin pitäisi ehtiä käydä. Ei haittaisi yhtään, jos vaikka löytäisin hyvän märkäpuvun. Pari vuotta sitten hankkimani alkaa jo repeillä saumoista ja on muutenkin jo täynnä kynnenjälkiä. Syytä on varmaan sekä käyttäjässä että halvassa materiaalissa.

Joko olet kuullut Norppauinnista? Ylen toimittaja Kimmo Ohtonen aikoo elokuussa uida Savonlinnasta Lappeenrantaan 11 päivässä, päivämatkat ovat noin 12-15 km. Kimmolla on tuttu koutsi: Krista!

Kotona taas

Lennot koti-Suomeen Chicagon ja Kööpenhaminen kautta sujuivat eilen ihan loistavasti aikataulussa. Matka kesti ovelta ovelle parisenkymmentä tuntia. Lentokentällä on sellainen tunne, kuin olisi jossain ihmeellisessä välitilassa, jossa ajalla ei ole niin suurta merkitystä. Raitista ilmaakin sai vain sen hetken kun siirtyi koneesta kävelyputkeen. Sain vähän nukuttua pitkällä lennolla, mutta siitä huolimatta on vielä hutera olo. Aikaeroväsymys tyhmentää, ihan tutkitusti (ainakin hamstereita). Salt Lake Cityn ja Helsingin välinen aikaero on yhdeksän tuntia eli muutama tunti enemmän kuin hamstereita tutkitusti tyhmentävä kuusi.

Viime yönä valvoin kolmesta neljään, muuten nukuin ihan hyvin. Aamulla ja oikeastaan koko päivän on ollut kova jano, koneessa ei kuitenkaan tule juotua riittävästi vettä kun tekee mieli vältellä vessakäyntejä. Jossain tv-ohjelmassa sanottiin, että paastoaminen auttaa aikaerorasituksesta toipumisessa ja niinpä jätin pari ateriaa väliin. Ruokahalu ei ole vieläkään ihan kunnolla palannut. 

Huomenna menen hakemaan uudet sukset ja sauvat Kallesportista, ja käväisen hiihtämässä vuoden viimeisen kerran. Mahtavaa, kun on näin paljon lunta!

Salt Laken lentokenttä.

Aamiainen/päivällinen Chicagossa. Olisi pitänyt ottaa ilman sitä lisättyä ruskeaa sokeria.

Tällä koneella lennettiin Chicagosta Kööpenhaminaan. Hienosti toimi kaikki!

Kööpenhaminassa alkoi jo pienintäkin väsyttää.

Jaiks - likaista vettä

Kävimme uimassa paikallisessa urheilukeskuksessa, Steinerissa. Siellä oli 25 jaardin allas, ja neljä vapaata rataa. Varasimme omalle porukallemme laitimmaisen radan. Petri opetti Atelle vähän vaparia, ja Paul Stevelle. Steve on aikeissa osallistua syyskuussa Paulin kanssa Toughman-puolimatkan triathloniin, ja uinti on nätisti sanottuna vielä vaiheessa. Paljon edistystä tapahtui jo ihan yhden tunnin aikana. Minä uiskentelin altaan päästä toiseen, tein vähän kiihdytyksiä, kylkipotkuja ja yhden käden uintia.

Altaan vesi oli tosi likaista, maistui ihan suolaiselta ja tunkkaiselta. Eikä ihme, näin yhdenkin miehen tulevan altaan reunalle verkkareissa, ja riisuttuaan ne hän hypähti altaaseen uikkareissaan. Ei suihkua puhumattakaan saippuasta. Ikävä tuli Suomen puhtaita vesiä ja hyvätapaisia uimareita. Kyllä täälläkin pukuhuoneissa lukee, että ennen uintia pitäisi peseytyä, mutta sitä neuvoa ei taida noudattaa juuri kukaan. Hyvä Suomi!

Jouluna parkkeeraaminen oli keskustassa ilmaista.

Tähän voisi kai lukita pyörän.

Salt Lake City on mormonimaailman keskus. Tässä temppeli, jota me luterilaiset voimme katsella vain ulkoapäin.

Ihanat vuoret.

Hiihtämässä

Tänään pääsin vihdoin suksille. Olimme laittaneet herätyskellot pirisemään seitsemältä, ja jo yhdeksältä olimme vuokraamassa lapsille lumilautoja. Siskoni Ninan mies Steve ja käly Linda menivät rinteeseen kaikkien lasten kanssa, ja Pete, Paul, Nina ja minä jatkoimme matkaa vielä pari mailia ylös Big Cottonwood -kanjonia paikkaan nimeltään Solitude Nordic Center. Sieltä saimme vuokrattua murtsikkakamppeet ja Ninalle lumikengät. Täällä piti ostaa lisäksi vielä lippu, jotta sai käyttää latuja.

Snoukkailijat.

Kaikesta varoitetaan, ja kyllä mekin maksettiin 2 dollaria per naama ylimääräisestä vastuuvakuutuksesta.

Hiihdin puolisentoista tuntia, ensin ihania vauhdikkaita alamäkiä ja sitten samat, nyt jyrkät ylämäet takaisin hiihtokeskukseen. Ladut olivat loistavassa kunnossa ja pitopohjaiset vuokrasukset toimivat ihan kivasti. Ylämäissä alkoi heti hengästyttää, tuntui kuin olisin hengittänyt tiiviin kankaan läpi - en vain saanut tarpeeksi happea keuhkoihin. Olen aikaisemminkin huomannut, että olen melko huono sopeutumaan korkealla urheilemiseen, tai sitten minulla on vaan huono kunto. Varmaan vähän molempia.

Paul ja Petri.

Hieno latu ja monellakin tapaa hengästyttävät maisemat.

Hiihtolenkin jälkeen tapasimme muun porukan rinneravintolassa, ja söimme tosi hyvän lounaan. Palvelu vaan oli tosi hidasta, kun neljästä tarjoilijasta vain kaksi oli tullut tänään töihin.

Oli tosi kiva päivä, ja se jatkuu vielä shoppailulla, kun lasten täytyy saada kaikki joululahjaksi saamansa dollarit vaihdettua kivaan tavaraan.

Solitude Nordic Center

Lomailua, ei kuntoilua

Maanantaina ajoimme Las Vegasista Salt Lake Cityyn, loppumatka meni kamalassa lumimyrskyssä. Onneksi pääsimme turvallisesti perille, autoja oli pitkin matkaa ojassa molemmin puolin tietä. Tältä se pyry alkaessaan näytti:

Auto oli neliveto, alla jokasään renkaat. Ne ovat ilmeisesti jotain sukua kitkarenkaille, mutta niitä käytetään ympäri vuoden. Eivät taida kuitenkaan vetää vertoja nastarenkaille, ne on täällä kokonaan kielletty. Rekkojen oli pakko käyttää lumiketjuja.

Tiistaina ja keskiviikkona olemme käyneet ahkerasti jouluostoksilla. Kävin mm. Pearl Izumin ja Columbian outlet-myymälöihin Park Cityssä. Kaikkea kivaa löytyi. Keskiviikkoaamuna pääsimme mukaan serkkutyttöjen sing-along -joululaulutilaisuuteen koululle. Meno oli ihan samanlaista kuin suomalaisissakin koulujen joulujuhlissa.

Kadonnut matkalaukku oli löytynyt Münchenistä ja tuotiin meille keskiviikkona koulujuhlien jälkeen. Se oli hieno juttu, koska siellä oli mm. kaikki joulusuklaat!

Harjoituspäiväkirjaan ei juurikaan ole tullut merkintöjä, mutta selkäliikkeitä olen tehnyt ahkerasti. Aamuisin on kurkku ollut vähän kipeä, tänään myös pää. Ei kuitenkaan mitään sellaista, joka estäisi urheilun. Aikaa vain ei ole ollut, toivottavasti ehdin vielä ainakin uimaan ja murtsikkaa hiihtämään.  Laskettelu ei taida selän vuoksi tulla kysymykseen, muu perhe on menossa rinteeseen huomenna.

Eilen tänne tuli New Yorkista siskoni miehen sisko Linda perheineen. Lindan mies Paul on triathlonisti, ja ylläpitää triathlon-aiheista sivustoa www.triessential.com. Hän on tehnyt iPhonelle triathloniin liittyvän motivointisovelluksenkin, kannattaa käydä tsekkaamassa.

Kävimme tänään uimassa kraaterissa, jonka vesi on luonnostaan noin 37-asteista. Samaan aikaan kraaterissa oli myös laitesukeltajia, mutta räpylöilläkin pääsi sukeltelemaan. Ensin piti vain tyhjentää pakollinen pelastusliivi ilmasta. Vesi oli mahtavan tuntuista ja kirkasta. Harmi, ettei ole vedenkestävää kameraa, sillä olisi tänään saanut upeita kuvia. Ei taida tätäkään tekemistä voida laittaa harjoituspäiväkirjaan, vaikka hauskaa olikin.

Ihanaa joulua kaikille!